Annikki oli koko sodan ajan elänyt hiljaista omaa elämäänsä. Kaikki
talossa pitivät hänestä, mutta kukaan ei joutanut erikoisemmin
keskustelemaan hänen kanssaan. Kapina-aika oli raskasta Hautamäessäkin,
vaikka oltiinkin valkoisen Suomen puolella. Kuitenkaan ei tehnyt mieli
kenenkään hymyillä. Annikistakin oli tullut vakava, vaikka ennen
iloisena hypähteli ja laulahteli.
Vapaustaistelun aikana hän sai usein kirjeen postista, ja jos joku
silloin olisi huomannut tarkastaa, olisi hän nähnyt Annikin poskilla
heleän punan. Kukaan ei kysynyt mistä hän kirjeensä sai.
Hautamäessä valmistuttiin heinätyöhön, ja Jaakko oli aamulla sanonut,
että saataisiin yksi sotapoika heinämieheksi.
— Kuka sitten? oli Annikki kysynyt.
— Juurakko, se sinun mielitiettysi, oli Jaakko nauraen virkkanut ja
kiusoitellut tyttöä, joka punastui ja väitteli vastaan.
— Tuleehan tässä taloon nyt vähän rattoisampaa. Juurakko on hauska
poika ja sanoo hänkin sotahommat jättävänsä. Vasta nyt kuuluu eron
saaneen. Yksi vain on paha asia.
— Mikä sitten?
— Taitaa leipä loppua talosta, ennenkuin uutinen joutuu. Ei ole
mitenkään hennonut olla antamatta tarvitseville.
— Ja kun vielä minäkin annoin tänä aamuna leivän Riutan mökin akalle,
hätäili tyttö. — Lupasi tulla ensimmäisenä ruista leikkaamaan.
— No mitäs siitä. Vielä on vähän siementä jälellä. Eihän niitä käy
nälkään tappaminen.
* * * * *
Puolenpäivän ajoissa tuli Juurakko.
— Jopahan minä näen sinut, huikkasi hän pihaveräjältä Annikille,
joka sattui pihamaalle. — Mutta älä koskekaan minuun, ennenkun käyn
puhdistautumassa. Olen saanut tehdä viime aikoina sellaista työtä,
etten kehtaa koskea sinuun, ennenkuin perinpohjin puhdistaudun.
Juurakko oli äänekäs ja iloinen kuten ennenkin. Vankileirin elämä ei
ollut saanut hänen hermostoaan epäkuntoon.
— Tuo sinä Annikki minun vaatteeni sieltä, kylläs tiedät, ja laske
rantakivelle.
Pellolta kuului niittokoneen helinä ja viikatteiden hionta. Peltojussi
istui tytön vieressä innokkaasti jutellen.
— Kun tästä päästäisiin uuteen aikaan. Veljesviha kuohuu vielä
maininkina myrskyn jälkeen.
— Kyllä siitä meilläkin kärsitään, sanoi tyttö. — Useimmat naapurit
eivät pidä Jaakon puuhailuista maattomien hyväksi. Sitten kun Pentti
tuli kotiin, on hän näyttänyt iloisemmalta. Ovat Pentin kanssa kaikessa
samaa mieltä.
— Kuulin tullessani eräässä talossa, että Pentti aikoo naida Alman.
Siitäkös suunsiivoa pidettiin. Eikö Alma ole hyvä tyttö?
— Parhaita mitä tunnen. Kyllä siitä asiasta on kerrankin kuultu. Pentti
on muka häväissyt koko jääkärien maineen.
— Se on merkillistä. Pitäisihän osata erottaa kapinaan syylliset
ja syyttömät. Kyllä kaikki vielä muuttuu, tulee uusi aika. Mekin
saamme olla osaltamme sitä rakentamassa. Missä se sinun palstasi ja
pirtinpaikkasi on? Tulehan tyttö näyttämään.
— Sinun?
Tytön silmissä oli kysyvä veitikka.
— Meidän! Ja nyt vasta sinä saat sanoa minut tervetulleeksi.
Poika sieppasi tytön syliinsä ja suuteli hänen tuoreita väriseviä
huuliaan. Suvituuli leyhytteli rantakoivunvirpoja siinä heidän
vierellään.
»Kyllä sinun kelpaa, kun sellaisen tytön saat», tuntui se sanovan
pojalle.
He nousivat päivänpuoleiselle koivikkorinteelle, johon olivat
päättäneet rakentaa tupansa ja raivata peltonsa.