Kinkomaa oli muutaman kerran omistajia vaihdettuaan joutunut
tukkiyhtiölle. Mutta talo oli saanut isännöitsijän, joka antoi työtä
työttömille ja asutti uudelleen autiomökit.
Keskikesän lähetessä on Alekin vähitellen joutunut entisille
asuntopaikoilleen ja menee nyt Kinkomaahan pyytämään työtä ja asuntoa
perheelleen.
Päästyään kotiseudulleen on Ale tuntenut niinkuin olisi pitkällisestä
painajaisesta herännyt. Kuinka kauan hän olikaan jo ollut kaupungissa?
Vasta muutamia vuosia, mutta nyt ne tuntuivat vuosikymmeniltä. Niinkuin
toisessa maailmassa, melkein kuin haudantakaisessa olisi ollut. Siellä
oli Taavekin, lakot ja työväentalot ja sitten loppumaton nälkä.
Sunnuntait ja lauantai-illat olivat samanlaisia kuin muutkin päivät ja
illat.
Ja niin oli vuosia eletty, miten lienee eletty ja toimeen tultu.
Sitten piti vielä joutua vankilaan, vaikka ei ollut ikinä varastanut
eikä muutakaan. Kun luuli oikein tekevänsä, niin tekikin väärin, ja se
oli niiden valehtelijoiden syytä kaikki.
Olipahan toki pelastunut. Voimat vielä riittivät siksi, että pääsi
entisille olinpaikoilleen. Ja täällä tunsi joka hetki voimien
lisääntyvän. Tuli mieleen vanhoja muistoja ja hellytti mielen herkäksi.
Olisi melkein tehnyt mieli itkeä.
Ja nytkin oli lauantai, kun hän meni Kinkomaan uuden isännän puheille.
— Kyllähän työtä on, vastaa isännöitsijä, mutta asunnon laita on
perheellisille niin ja näin, kun on tässä tullut miehiä lisäillyksi.
— Kunhan edes työtäkin..., sanoo Ale nöyränä.
— Olisi siellä takamaalla yksi autiomökki, Yliseksi sanovat, jos siinä
menisi kesän ajan, lupailee pehtori. — Katsottaisiin sitten talveksi,
jos miehessä on työntekijää.
— Sehän on minun entinen mökkini, ihastuu Ale sanomaan. — Kyllähän minä
toki siellä, kun saa vain mennä vanhaan kotiin.
Alea puistattaa niin syvä liikutus, ettei sanat tahdo suusta lähteä.
Pääsee ihan omaan entiseen mökkiin. Olisi ehkä jo ennenkin päässyt,
sieltä kitumasta, kun olisi osannut lähteä sitä sotaa pakoon.
Ale selittää, että oli tullut Ylisestä häädetyksi ja ikävöinyt aina
sinne, mutta täytyi olla tehtaassa ja sitten joutui vangiksi.
— Ja saako siellä asua vaikka elämänsä loppuun? Tuota ei kauan enää
lienekään... taisi ikä lyhetä sillä reisulla.
— Kun se kerran on sinun mökkisi, niin asu vain. Tämä yhtiö on hyvä
mökkiläisille, jos työtä tekevät.
— Kyllä toki minä teen, vaikka yötä päivää, kun saan asua eikä tarvitse
muuttaa. Ja vielä minä jaksan sen minkä toinenkin. Sitä kai pyhän
perästä pääsee aloittamaan.
— Kyllä vain.
Ei tunnu jalat nyt Alella paljoa painavan, kun saa lähteä
kotimökilleen. Ajatuksia ja suunnitelmia tulee niin että päätä
pakottaa. Niistä täytyy aina kääntyä puhumaan lasten kanssa jälessä
tulevalle Riikalle. Kesäinen päivä vielä lämmittää, ja takaliston
korvessa tuoksuu pihkalta ja suopursuilta. On lauantai. Jos Ylisen
sauna on vielä säilynyt, niin saa lämmittää. Riikka taittaa vastat
nuorista koivuista, ja lammesta saa raikasta vettä.
Eväsrepussa on enää vain yksi leivänkannikka, mutta se ei nyt
paina mieltä. Taloista saa, ja on saanut näinä viikkoina, väliin
ilmaiseksikin, kun työtä ei ole sattunut olemaan. Sillä tavoin on
kuljettu viikosta viikkoon, ja kaupunki on nyt jo siellä kaukana eikä
Yliseen ole kuin vähän matkaa. Auttoi toki vielä häntäkin uuteen
elämään.
Ylisen tuvan seinustalla heloittavat päivänkakkarat, ja rehevä nurmi
on kasvanut pihapolulle. Tuvan ikkunat ovat rikki ja ovi on käynyt
hataraksi.
Mutta sauna on säilynyt ja kiuaskin on pysynyt ehjänä. Ale kopeloi
hartaana lavoja ja kiuasta ja tuntee silmänurkkiensa kostuvan.
— Tuntuuko sinusta, Riikka, niinkuin oltaisiin nuoria ja aloitettaisiin
elämää ihan alusta? kysyy Ale eukoltaan.
— Vielä häntä kysyy... kun on niinkuin paratiisi olisi auennut, kaiken
sen perästä.
Kohta kiemuroi sankka savu saunan ovesta ja nousee kirkkaaseen
kesäilmaan. Takalistolta kuuluu karjankellojen kilinää ja karjatyttöjen
laulua, ja vesi lepää lammessa tyvenenä. Ale istuu pihakivellä ja
tietää, että lammessa on ahvenia, mutta hänen vanha venheensä on jo
lahonnut ja makaa siellä rannalla ruohoa koloista kasvaen. Mutta
aamulla voi laittaa onkivehkeet ja lammen toiselta rannalta lainata
veneen naapurilta. Pääsee kalastamaan. Elämä on kohta kuin ennenkin.
Ja sitten maanantaina maatyöhön, siihen, jonka veroista ei olekaan ja
jossa nuortuu ja virkistyy.
— Kyllä temokraatit haukkuvat mökinmiehen elämätä, mutta ei olla
silloin vielä kaikkea koettu, sanoo Ale eukolleen. — Me ollaan koettu,
ja nyt uskotaan mikä on parempi, kaupunki vai korven rauha.