Pentti on ollut jo muutamia viikkoja kotona.
On taaskin sunnuntai, ja kesäinen aurinko paistaa Hautamäen
orasvainioille, heilimöivälle rukiille ja tyvenille vesille. Elolliset
ja elottomat saavat sen lämmöstä osansa.
Talossa on hiljaista. Väki on aamiaisen jälkeen mennyt kylälle. Jaakko
on kävellyt metsävainioille, ja Emmi nukkuu kamarin sängyssä. Liisa on
Paavon kanssa mennyt Nevalaan, jossa valmistetaan suojeluskuntajuhlaa
juhannusaatoksi.
Nuoret olivat pyytäneet setäänsä, Penttiä mukaan, mutta tämä oli
naurahtaen sanonut:
— Puuhatkaahan nyt nuoremmat asia hyvään alkuun, pidetäänpä sitten
lopusta huolta. Jäänpähän nyt kotimieheksi.
— Jää vain tänne, oli Liisa virnistellyt. Almakin jää.
— Noo, mitäs sinä kakara...
Ja Pentti oli ottanut Liisan syliinsä ja kantanut rimpuilevan tytön
takiaispensaaseen.
Ennen Saksaan lähtöänsä oli Pentti hypitellyt Liisaa polvellaan, ja nyt
se jo oli iso tyttö, veikeä ja vallaton. Vakava aika ei ollut häneen
mitään vaikuttanut.
Paavo oli luonteeltaan toista maata. Nenäkäs ja ylpeä. Vapaussodasta
palattuaan oli hän tullut vielä ärtyisemmäksi. Työväelle hän sanoksi
yhtämittaa ja kotiväellekin piikitteli. Nytkin äsken oli hän sanonut
sedälleen:
— Jätä vain rengeille se punikkityttö. Saahan jääkäri parempiakin, ketä
vain ottaa.
Alma oli sattunut vielä silloin parhaiksi kulkemaan ohi.
Pentti oli karahtanut punaiseksi harmista.
— Hillitseppä vähän leukojasi, poika. On parasta että pidät huolta
omista asioistasi.
* * * * *
Pentti istui vaateaitan portaalla. Pihka kihelmöi aitan seinähirsistä
auringon lämmössä, ja nurmi pihamaalla näytti nuortuvan. Saunakukat
tuoksuivat.
Pentti nousi hakeakseen valoisamman paikan. Se löytyi rakennuksen
takaa, mutta siellä oli Alma.
Tyttö nousi kiireesti poistuakseen. Pentti esteli ja sai hänet jäämään.
Tytöllä oli raitainen kesäpuku ja valkea esiliina. Hän katseli maahan
ja hienoilla sormillaan nyhti nurmea.
Mistä ihmeestä tyttö on saanut tuollaiset kädet? mietti Pentti
loikoessaan nurmella. Ja miten hän muutenkin on niin ympäristöstään
eroava? Nikki oli ruumiltaan suhteellinen, mutta eukko on ruma kääkä.
Hän oli jo hieman päässyt tutustumaan tyttöön, joka oli arka ja epäili
häntä. Luonnollisin oli tyttö silloin, kun oli hänen kanssaan tunkiolla
lantaa luomassa. Nyt hän taas tuossa pyhäpukimissaan vierasti häntä.
Pentti suostutteli tyttöä tarinoimaan ja saikin kohta kuulla muun
lomassa, ettei pidetty kylällä sopivana, että Pentti käveli hänen
kanssaan ja oli samalla työmaalla.
— Minkä vuoksi?
Pentti sen kyllä arvasi, mutta kysyi silti.
— No kun sinä olet jääkäri.
Pentin oli pitänyt vaatimalla vaatia tyttöä sinuttelemaan, ja nyt tyttö
sanoi sen arkaillen.
Pentti naurahti iloisesti.
— Vai sen vuoksi! Onkohan muuallakin ihmiset samanlaisia?
— Kyllä kai sitä samaa on joka paikassa.
— Ja mitä sinä tästä sanot? kysyi Pentti.
— Kai se oikein on.
— Ei, et sinäkään niin ajattele, etkä saakaan. Minä en yhtään välitä
kyläläisistä, vaan kävelen sinun kanssasi ja vien sinut kyläkeinulle ja
olen samalla työmaalla.
Jopas tyttö uskalsi näyttää silmänsä. Niissä oli puhtainta sineä, ja ne
kummallisesti säteilivät.
— Mitäs, jos kerran asuisimmekin saman katon alla?
— Asummehan tässä nyt jo, sanoi tyttö hymyillen.
— Ei, mutta oikein yhteisessä.
— Nyt sinä puhut pötyä!
Tyttö karkasi seinustalta. Hänen poskilleen oli veri karahtanut.
Pentti hymyili ja nyhtäisi päivänkakkaran maasta. Vai eivät kyläläiset
sallisi hänen seurustella Alman kanssa. Tietää sen, kun nyt tässä minä
olen kuin yhteistä omaisuutta heidän mielestään ja Alma on »punikin»
tyttö. Mutta hänpä ei ole ollutkaan punainen mieleltään, ja kyllä se
niin on, että punaisista ja valkoisista täytyy tulla vielä yksi kansa.
Merkillistä muuten oli, että hän voi niin pian mieltyä Almaan,
jos kohta tämä olikin ulkonaisilta muodoiltaan komea ja muutenkin
hyvä tyttö. Koti-ikävä oli tehnyt hänet ehkä tällekin vaikutteelle
alttiiksi. Eihän ollut katumista mitään siinä, että piti Almasta.
Yhteiskunnallinen eroavaisuus ei ollut ennenkään hänelle mitään
merkinnyt, ja olihan hän muutenkin pysynyt entisellään.