Toukokuu oli lopuillaan. Hautamäessä siemennettiin suvitoukomaita. Oli
lauantai-ilta ja miehet odottelivat pelloilla saunahuutoa. Pentti oli
palannut päivällä kotiin monivuotisen poissaolon jälkeen, ja siitä
merkkitapahtumasta riitti miehille puheenaihetta.
— Ei se näytä yhtään muuttuneen, vaikka on tullut sotaherra.
— Eihän ne jääkärit vielä sotaherroja...
— Mitäs ne muita... talvella näin yhden, niin komeaksi oli tullut. Ei
tuntenut, vaikka vierekkäin istuttiin rippikoulussa.
— No onhan se nähnyt, että sinä olet punikki.
Miehet nauroivat.
— Eipäs tämä Pentti pitänyt punikkina.
— Noo, mitäs tämä. Hautamäkeläiset ovat toista maata. Villehän
noistakin veljeksistä retusteli.
Syntyi vaitiolo. Ajatukset kiertelivät kapinassa, jääkäreissä ja muissa
asian yhteydessä olevissa seikoissa.
— Ei kuulunut enää Pentti sotaväkeen menevän.
— Vai ei... no ei siinä ole sitten sitä henkeä.
— Maanantaina oli sanonut jo talon töihin lähtevänsä. Kahden kuukauden
loman kuuluu saaneen, ja sinä aikana aikoo hankkia eron koko roskasta.
— Kyllä siellä nyt kyläläiset hyppäävät katselemassa sitä kuin ihmettä
ikään. Jääkärejähän ne oli nämäkin Savon pojat.
— Jääkärejäpä jääkäreitä... tämä vaan on Saksassa käynyt.
— Rökitti sitä ryssää ensin ja sitten lähti.
— Kyllä kai se nyt niitä on tappanut jo paljonkin. Kyllä ne joutivatkin.
— Ne saksankäyneet jääkärit kuuluivat oikein jahdanneenkin ryssiä
hengiltä. Yksikin oli kehunut toista sataa tappaneensa.
— Mutta jos ryssät tulevat vielä kerran velkomaan niitä, sanoi joku
punainen.
Pihasta kuului saunaanhuuto, ja keskustelu katkesi. Jokainen jäi
jatkamaan omia mietteitään.
* * * * *
Jaakko istui veljensä kanssa saunan jälkeen pihakamarissa. Se oli
laitettu kuntoon Penttiä varten. Ikkuna oli vielä auki, ja lämmin tuuli
henkäili sisään. Kauempaa kuului käen kukuntaa.
Puhuttiin Pentin olosta vieraalla maalla.
— Sait sinä siellä kokea kaikenlaista, sanoi Jaakko.
— Aina vähin. Lauantai-iltoina tuli koti-ikävä aina kiusaavana.
Nämä suviset lauantai-ehtoot täällä maalla olivat varsinkin silloin
mielessä. Näiden veroisia ei olekaan muualla.
Pentti kertoi katkelmia poikien elämästä vieraalla maalla. Kovaa se oli
ollut, mutta kun tuli mieleen, miten ryssät täällä reuhaavat, silloin
puraisi moni poika hammasta ja pyhiä valoja vannottiin, että kotimaa
kerran vielä vapautetaan heistä.
— Nythän se on tehty ja olette kai kaikki tyytyväisiä?
— Mitä lienee mikin. Syrjään meistä kai nyt useammat joutavat, kun työ
on tehty.
Toukoyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ulkona kaikki vaiennut.
Pentti katseli ikkunasta ulos, jossa metsänrajaan asti pohotti äsken
äestetty pelto. Voimakas mullan tuoksu tuli siitä vielä huoneeseen.
Hän aikoi nyt jäädä tänne kotikamaralleen. Mikään muu ei häntä
miellyttänyt.
Pentti halusi kuulla kotoisista oloista enemmän. Kaartaen kysyi hän
Mikkolan tyttärestä.
— Siinä se on kotonaan, ei näy kellekään kelpaavan.
— Johan nyt kelpaisi, ryssän hutsu. Mutta kuka on tuo vaaleaverinen
tyttö talossa?
— Etkö tunne häntä enää? Sehän on Nikin tytär.
— Purolan?
— Niin.
— Vai niin komea tyttö siitä Almasta on tullut.
— Hän on parhaimpia tyttöjä. Ei luulisi semmoisen isän lapseksikaan.
Tuli tähän talvella, kun kapina alkoi.
— Sinne sitten jäi sekin Nikki. Hän nyt joutikin. Ei minua Villenkään
kohtalo sureta, vaikka oli veljeni.
— Ei minuakaan, virkkoi Jaakko. — Se oli hänelle laiskuuden palkka.
— Mitenkä leski nyt sen poikansa kanssa...?
— Kyllähän semmoinen aina elää. Kaduilla kauppaa itseään.
— Oho, vai semmoinen... Missä hänen veljensä lienee.
— En ole hänestä kuullut mitään. Talo-osuutensa hävitettyään hävisi
itsekin.
— Ville taisi saada Hautamäestä osuutensa?
— Sai ylikin. On pitänyt jo leskeäkin auttaa sen pojan vuoksi.
Jaakko toivotteli hyvää yötä, ja Pentti sai nautinnolla oikaista
kotisänkyyn. Ennen unen tuloa johtui mieleen Purolan Alma. Sillä oli
komea vartalo kuin herrasnaisilla ja vaalea runsas tukka. Silmää hiveli
hänen norja kävelynsä. Miten se oli sävähtänyt nähdessään hänet.
Ehkäpä sen vuoksi, että isä oli kapinoitsija ja hän kuului kapinan
kukistajiin. Ehkä muutenkin. Sillä oli se sama ilmeensä vielä toisenkin
kerran, häntä vastaan tullessaan äsken saunatiellä. Jaakko sanoi häntä
hyväksi tytöksi. Mahtoikohan surra isäänsä?
Pentin hiljaiset mietelmät kiertelivät talossa ja ympäristössä,
tytössä, jolla oli norja käynti ja runsaat suortuvat ja jonka isä oli
ollut kapinallinen. Huomenna näkisi sen tytön ja saisi tietää mitä hän
ajatteli.
Omituista. Mitä enemmän hän mietti tyttöä, joka aina tuli uudelleen
hänen mieleensä, sitä miellyttävämmältä tämä tuntui. Tyttö oli
kuin kodin ja kotiseudun tervehdys hänelle, joka sitä oli jo kauan
ikävöinyt. Ehkä tämänkin vuoksi hän taisi pitää tytöstä jo näin ensi
näkemältä.
Siinä loikoessa tuli mieleen entinen mielitietty, Mikkolan tytär,
mutta hänen kuvansa tuntui vaalenneelta, vaikka olisi koettanut kaivaa
sitä esille siltäkin ajalta, jolloin ryssät eivät vielä näillä mailla
majailleetkaan.
Niin, ja huomenna onkin sitten sunnuntai ja työväki on puhtaissa
vaatteissa aamiaispöydässä. Suloinen sunnuntairauha jatkuu pitkin
päivää, ja senlaatuista ei olekaan muualla kuin maalaistalossa, suvisen
luonnon keskellä.