Muutama viikko oli vierähtänyt. Hautamäen alustalaisia oli viety
tutkittavaksi ja puolet heistä, osallisina kapinan valmisteluun, oli
jäänyt sille tielleen, odottamaan tuomiotaan. Jaakko oli koettanut
heitä vapauttaa, mutta ei onnistunut. Talon töissä oli nyt vain puolet
alustalaisista.
Päivät olivat pitkiä ja hiljaisia. Tuvassa ei puhuttu
ruokailuaikoinakaan muuta kuin välttämättömät asiat. Työmailla oli
usein vilkas keskustelu käynnissä, mutta kun Jaakko saapui paikalle,
syntyi äänettömyys.
Ja joskus luotiin isäntään synkkiä silmäyksiä. Olihan tämä uhannut
lähteä itsekin rintamalle, jos tosissaan puhui.
Jaakko koetti saada selvää alustalaistensa ajatuksista, mutta nämä
vaikenivat kuin muuri.
— Kunhan eivät suullaan julkisesti kapinoi, sanoi Jaakko eräänä päivänä
vaimolleen. — Olkoot muuten miten tahansa. Taisipa sattua väärinpäin ne
vangitsemiset. Siellä on nyt tavallaan syyttömästi parhaimmat miehet ja
tänne taisi jäädä punaisimmat.
— Syyttömästi? Olivathan he punakaartissa, sanoi Emmi.
— Eivät olisi siihen ryhtyneet omasta aloitteestaan. Katson vieläkin
villitsijöitten syyksi maalaistyöväen sekaantumisen kapinaan. Rankaisu
kyllä niskoittelusta tekee heille hyvää, mutta syyttömiä he kapinaan
ovat.
Tuli viestejä voitoista, ja Jaakko tunsi tulevansa päivä päivältä
rauhattomammaksi. Muut siellä puhdistavat maata raiskaajista, ja hän on
täällä vain kotimiehinä, valmista odottamassa.
Siellä lyötiin ryssiä,'häpäisijöitä, ja hän oli täällä, vaikka vielähän
hänenkin kätensä olisi kääntynyt siinä missä toisenkin.
Penttikin siellä oli varmasti maksamassa ankaralla kädellä raiskaajille.
— Mitäs, jos minäkin lähtisin rintamalle, sanoi Jaakko eräänä päivänä
vaimolleen. — Tuntuu niinkuin tässä toisten armoilla olisin jäänyt
elämään ja valmista nauttimaan.
— Tee kuinka tahdot. Vaikeata on tosin talon hoito epävarman väen
kanssa, mutta kyllä minä parhaani koetan, jos kerran et voi menoasi
jättää, sanoi Emmi. — En minä sinua tosin hennoisi päästää.
Ja Emmi laski kätensä miehensä olkapäälle.
— Mutta et kielläkään?
— En. Olisin silloin huono kansalainen ja vain omaa etuani katsova.
Se jäi siihen sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä nähtiin Jaakon
mietteissään menevän kylään. Sieltä palattuaan kertoi hän, että
toisissa pitäjissä oli talot melkein tyhjinä miehistä. Kaikki olivat
menneet. Hänen täytyi myöskin lähteä.
— Tuntuu niinkuin toimettomana katselisin tulipalon sammutusta olematta
itse mukana. Menen ainakin joksikin ajaksi, ja sinun on hoidettava
taloutta, sanoi hän vaimolleen.
— Ettäkö isäkin lähtee, innostui Liisakin. — Olisin minäkin nyt mies,
niin lähtisin!
— Tännekö luulisit minun jäävän, sanoi Annikki. — Olisi pitänyt lähteä
edes sairaanhoitajaksi.
— Taidatte pian jättää minut yksin koko taloon, hymyili Emmi. — Sama se
on, kyllä minä täällä järjestyksestä vastaan.
— Niin, kukapa sitä olisi uskonut silloin kun ryssät meilläkin
reuhasivat, että näin pian heitä lyötäisiin, sanoi Jaakko. — Nyt
pitäisi vanhojen sotasankarien olla elossa.
— Eikö liene suomalaisissa sankareja vielä nytkin, sanoi Emmi.
— No niin ainakin kuuluu sieltä Pohjanmaalta.
Ei puhuttu lähdöstä sen enempää. Jaakko neuvoi töitä ja illan suussa
lähti matkaan niin kuin takamaaperkkiölle olisi lähtenyt.
Illallista syödessä kysyivät miehet, mihin isäntä oli joutunut.
— Lähti punaryssiä hänkin osaltaan lyömään, sanoi emäntä suoraan ja
peittelemättä.
Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan.
— No nythän pannaan sitten työt seisomaan, sanoi joku miehistä.
— Miten vaan haluatte, sanoi emäntä. — Jauhosäkkien suut pysyvät
myöskin kiinni, eikä yksikään mies astu pöytään, jos ei työt suju
niinkuin ennenkin.
— Kyllä tässä jauhovarastot löytyy, jos niiksi tulee, uhkaili jo
toinenkin.
— Miks'ei, jos ovia käytte särkemään, mutta silloin on tie selvä sinne
mihin toisillakin niskureilla.
Miehet vaikenivat huomattuaan, että ohjat olivat nyt yhtä lujissa
käsissä kuin ennenkin, ehkä vielä lujemmissa.