Nikki Purola istuu tupansa penkillä ja silmää silloin tällöin ulos,
eikö sieltä jo alkaisi sanantuojaa näkyä. Lyhyt talvinen päivä on jo
lopussa, ja kuu nousee metsän takaa vetäen valojuovan hämärän tuvan
lattialle.
Nikin pitäisi lähteä punaisten rintamalle ja odottaa siinä sanantuojaa.
Akka laittaa parhaillaan evästä vanhaan nahkalaukkuun.
— Ei sitä sutkoista summaa tarvitse, sanoo Nikki akalleen. — Pian sitä
taloista tasataan. Tullaan vielä Hautamäenkin läskiammeelle.
— Entäpä jos ette lahtareille rynnääkkään... silloin se tuli loppu
köyhälle kansalle, arvelee akka. — Tänkin paikan lahtarit kuuluu
lähteneen liikkeelle ja Hautamäen keskenkasvuinen kakara mukaan.
— Mitenkäs muuten. Tuodaanpahan nahka ukolle pojastaan tuliaisiksi.
Lait' pian eväs laukkuun, jotta pääsee lähtöön.
Ei haluttanut kumpaistakaan puhua päivän asioista, porvareista ja
muista, kun oli jo koko päivä paasattu. Nythän piti lähteä tappelemaan
ja heittää se turha suunsoitto.
Porstuassa kuului askeleita, ja tuvan ovi rämähti auki.
Vanha Eenokki sieltä kömpi tupaan ja toivotteli hyvää ehtoota.
— No mihin sinä nyt? kysäisi, nähtyään Nikin lähtöpuuhat.
Nikki naurahtaa ja hymähtää ylimielisesti.
— Miesten töihin, porvariloita nuijimaan... heh... nyt se alkaa.
Eenokki ymmärtää asian ja miettii lyhyen tovin.
— Vai sinne... en minä tällaista osannut odottaa... että ihan
pyssyjen kanssa toisiaan tappamaan. Parasta kun jäisit pois. Ei siitä
semmoisesta hyvä seuraa.
Nikki kiroaa.
— Vai jo muutit mielesi.
— En ole semmoista kannattanutkaan, ja sanon itseni kaikesta irti, kun
kerran rupesivat tällaiseen... huonostipa meni asiat.
Nikin akka iskee silmää ukolleen ja vie eväsrepun porstuaan. Nikki
tulee jälestä, ja eukko suhahtaa:
— Piruako sinä siinä jauhamaan sen kanssa! Ala joutua tielle.
Nikki lähtee ja akka menee tupaan. Kohta tulee ulkoa kylästä Alma,
Nikin tytär, ja riisuu palttoonsa ja lakkinsa.
Tyttö on siistissä puvussa, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, reipas ja
miellyttävä.
— Mihin isä meni? kysyy hän äidiltään.
Akka koettaa antaa vaikenemismerkkejä tytölle, joka sitä vähän
ihmettelee.
— Nyt minä jo arvaan... onhan siitä koko päivä jauhettu. Pyysin isää
jättämään semmoiset puuhat, mutta eipä auttanut. Nyt ei ilkeä koko
kylässä silmiään näyttää.
Akka yltyy pauhaamaan. Herjaa tytärtään, joka istuu siinä kuun
valaisemalla penkillä.
Tyttö on vaiti. Äskeinen raikas puna on poskilta hävinnyt.
— Luulisi porvarien siittämäksi tätä ryökinätä, jollei tietäisi...
jatkaa akka raakaa sanatulvaansa.
— Nyt minä en jaksa enää, vaan lähden, sanoo tyttö päättävästi ja ottaa
vaatteensa. — Tulisiko Eenokki minun kanssani kylään asti?
— Joutaahan tästä. Kieltelin minäkin isääsi, mutt'ei siitä sille
mitään...
— Ja mihin sinä aiot mennä? kysyy akka.
— Missä työtä ja ruokaa saa ja voi rehellisenä katsoa ihmisiä silmiin,
sanoo tyttö. — Tätä häpeätä minä en kestä.
— Voi helvetti tätä porvarien nuolijaa! huutaa akka vielä tuvan ovelta
Alman jälkeen. — Mene vaan, mutta elä tule ikinä takaisin!
Kuun kirkkaasti valaisemalla tiellä ehättää Eenokki tytön jälkeen.
— Sosialistiksi nuo saivat minutkin ja nimen kirjoihinsa, mutta en
minä tällaista osannut ajatella. Taisi isäsikin lähteä viimeiselle
reissulleen.
— Minusta se on ollut aina niin turhaa, sanoo tyttö, se saarnaaminen
ja huutaminen. Ja miksi sinne rintamalle nyt isän piti lähteä, kun ei
tästä kylästä toisetkaan. Saa nyt hävetä, vaikka on syytön kaikkeen.
Tytön ääni värähteli, ja Eenokki huomasi hänen hiljaa nyyhkyttävän.
Kävi ihan sääliksi tyttöä vanhan miehenkin. Koetti lohduttaa ja
rauhoitella minkä taisi.
— No mitä sinä siitä... eihän se sinun syysi ole. Kunniaksi tämä
sinulle on, että hankit työtä ja olinpaikan ihmisissä. Mihin nyt aiot
mennä?
— En tiedä. Mihin sattuu kelpaamaan.
— Menisit vaan Hautamäkeen. Kyllä isäntä sinut ilolla ottaisi. Minä
vaikka puhuisin Jaakolle.
Tyttö ei vastustanut. Eenokki käveli jo edellä ja kääntyi Hautamäen
tielle. Hänkin oli tullut sanoneeksi Jaakolle turhanpäiten semmoista,
joka nyt kadutti. Pitäisi ihan anteeksi pyytää, vaikka eihän tuo
näyttänyt sitä muistelevan.
Alma jäi talon pihaan ja Eenokki meni sisään. Tytöstä tuntui pahalta,
että oli kotoaan näin lähtenyt, mutta ei voinut sille mitään. Jos
olisi jäänyt, niin ei varmasti olisi kehdannut enää itseään kellekään
näyttää. Tuntui turvalliselta päästä semmoisten ihmisten luo, jotka
olivat varmasti oikeassa tässäkin, joka nyt alkoi.
Emäntä tuli ulos ja vei Alman kädestä pitäen sisään.
— Jää vain meille, ja kyllä minä sinusta huolta pidän niinkuin omasta
sisarestani, puheli hän tytölle. — Ei sinun tarvitse semmoisten
vanhempien kanssa... kun nyt jo äitikin herjaa omaa lastaan.
— Ja kun sanoivat eilen jo Nikin lähteneen, ihmetteli isäntä. — Sen
saisi nyt vielä kiinni kun viitsisi.
— Tulisiko se siitä paremmaksi, sanoi emäntä.
Alma istui alakuloisena, katsettaan kohottamatta. Kaikesta huolimatta
oli masentavaa ajatella isää punakaartissa hulikaanien kanssa
mellastamassa. Tuskin voisi häntä enää tämän jälkeen isänään ajatella.