Kuinka mahtavana jylisikään tykkien ääni. Jaakko paljasti päänsä sitä
kuunnellessaan. Äsken oli hän saapunut rintamalle ja nähnyt tuokiossa,
että leikki oli kaukana. Ankara työ odotti häntäkin, mutta sitä
ajatellessa tuntui, kuin hartialihakset olisivat kasvaneet.
Tämähän oli suurinta, mitä oli pitkiin aikoihin ollut ja tulisi
vastakin olemaan. Poloista pohjan perukkata puhdistettiin
vuosisataisesta saastasta. Ja siinä samalla suoritettiin oman suuren
mätäpaiseen tuskallinen leikkaus.
Kotona oli hän kuvitellut toista rintamaoloista. Oli luullut, että
armo kävi oikeuden edellä, mutta täällä oli toisin. Valkoisen rintaman
vastustajia kohdeltiin yhtä karskisti kuin ryssiäkin. Miksi olivat
nousseet hallitusta vastaan, ja miksi alentuivat maanpettureiksi?
Mutta syyttömiä heissä oli, siitä ei päässyt mihinkään. Ja se sai
hetkiseksi säälin tunteet heräämään.
Kipeä leikkaus tämä toisaalta oli, mutta eihän muu auttanut.
On lyhyt lepohetki, ja Jaakko istuu kuormaston lähellä mietteisiin
vaipuneena. Kuuluu yht'äkkiä tuttu ääni, niinkuin kotipihalla tai
vainiolla joitakin vuosia sitten.
Jaakko silmäilee ympärilleen ja huomaa Pentin, veljensä, miesten
joukossa. Kiirehtimättä tarkastelee hän vielä, oliko se Pentti
todellakin, vai joku toinen.
Sama mies! Ahavoituneempi ja ryhdikkäämpi vain entisestään.
Jaakko menee Pentin luokse, joka seisoo syrjin häneen, ja lyö häntä
olalle.
— No vieläkö tunnet?
— Kas, Jaakko! Mistä sinä siihen? Oletko sinäkin täällä?
Miehet puristivat lämpimästi kättä.
— Totta kai, vaikka vasta tuota tulinkin. Enhän minä
kotiperkkiöilläkään miehestä alle jäänyt.
— Etpä et, sinähän se aina etumaisena. Taisit lähteä sinäkin osaltasi
Hautamäen raiskaajille maksamaan.
— Niinpä vain, oma osuutemme meillä kummallakin. Vaikka yhteinen asiapa
se kallein lienee meille molemmille.
— Se on selvä, ja pian tässä taas leikki alkaa. Saat nyt olla kerran
minunkin komennettavanani, naurahti Pentti.
— Hyvä on. Kyllä tehdään mitä käsketään. — — —
Valmisteltiin hyökkäystä. Pentti oli asettunut miehineen asemiin mäen
alle, valmiina hyökkäykseen, jota tykistö tulisi kohta vahvistelemaan.
Tiedettiin läheisissä punaisten asemissa olevan runsaasti ryssiä, ja
Pentti paloi halusta päästä taisteluun.
Tällä hetkellä tuntui hänestä kaikki jälellejäänyt kuin pieneltä
pisteeltä kaukaisuudessa. Olo vieraalla maalla ja koti siellä Hämeen
perukoilla. Kotimaan kamaralle päästyä poltteli vain yksi ajatus: nyt
puhdistetaan maa ryssien ja punaisten saastasta. Se sama ajatus kai
oli tovereillakin valtavimpana, mutta hänellä siihen liittyi vielä
muutakin: hajalle mennyt ensimmäinen rakkaus, raa'asti väkivalloin
viety tyttö, joka oli jo hänelle kuin morsian. Ei voinut työntää
syrjään itsekästä nautinnon tunnetta. Nythän sai maksaa häpeän ja
tihutyön moninkertaisesti.
Kevät-illan myöhäinen hetki oli hiljainen. Miehistö odotti tykistötulen
avaamista. Pentti silmäili kärsimättömästi heidän yläpuolellaan
jonkun matkan päässä olevalle mäelle, milloin tuliputket alkaisivat
mylvähdellä. Omasta puolestaan hän olisi ollut valmis hyökkäämään
joukkoineen heti ilman mitään valmistuksia.
Miehiin oli tarttunut hänen taisteluintonsa. Pistimet oli otettu esille
ja kiinnitetty paikoilleen. Joukkue odotti vain suositun päällikkönsä
komentosanaa.
Nyt! Nyt alkoi tykkien mahtava virsi. Pentti repäisi lehden
taskukirjastaan, kirjoitti siihen jonkun sanan ja käski lähetin viedä
sen tykistöosaston päällikölle. Hän oli lausunut toivomuksen, että
valmistelu ei kestäisi kuin lyhyen hetken.
Tykkien äänessä oli jotain mahtavaa. Se oli kuin tuomiovirsi, kuin
järkkymätön lain lausunto. Se nostatti kuumat veret poskille.
Aukeaman vastakkaisella puolella näkyi liikehtimistä. Sieltä
ammuskeltiin harvakseen.
Tykkituli taukosi ja merkkiraketti kohosi ilmaan.
Pentin ääni kajahti kuin metalli:
— Syöksyyn! — Ylös! Mars, mars!
Joukkue meni eteenpäin kuin myrsky. Ryssät tovereineen alkoivat paeta,
mutta jäivät typertyneinä yht'äkkiä ryöpsähtäneen taisteluintoisen
joukon keskelle.
Sinellimiehet kaatuivat kuin heinä, ja hankea punasi veri. Se ei
tuntunut tällä kertaa Pentistä yhtään kaamealta. Taistelun melskeessä
oli vain mielessä kotipihojen häpäisy ja metsien raiskaus, koko maan
kärsimä häpeä ja sitten muuan vaaleahiuksinen tyttö, joka kerran oli
ollut hänelle jo niin rakas.