Hautamäen Jaakko käveli tyhjässä tuvassa.
— Nyt se siis alkaa, veljessota.
Päivän juova väreili permannolla, ja ulkona oli keväistä, vaikka olikin
helmikuun ensimmäinen päivä.
— Se on alkanut jo. Mutta miksi sen piti näin alkaa? Miksi ei kaikki
omat miehet ryssiä lyömään ja maata puhdistamaan vuosisataisesta
saastasta. Punakaarti, mikä se oli? Joukko hulikaanien harhaan johtamia
nälkäisiä työmiehiä, oman maan kansalaisia.
Miksi tämän piti mennä näin?
Se on nyt sitä ryssäveljeilyn ansiota. Miksi ei jo aikaisemmin hallitus
karkottanut maasta kapinan alkuunpanijoita, roistojen roistoja,
ihmiseläimiä? Mikä sen tietää, kukapa sen käsittää. Kaipa ukkosta
on niin paljon ilmassa, että täytyy tulla salamoita. Nyt ne alkavat
sinkoilla.
Mutta mikä synnytti ukkosta?
Jaakko käveli jälleen, istui penkille ja nousi rauhattomana.
Nyt lähtivät monet maatyömiehetkin verikaartiin. Olisivatko lähteneet,
jos heillä olisi ollut omaa maata? Olisiko heitä voitu silloin
kiihoittaa?
Mutta eiväthän nytkään olleet punakaarteissa mukana muut kuin
sellaiset, jotka halveksivat työtä ja olisivat tahtoneet elää toisten
kustannuksella. Ja sitten taas ymmärtämättömät, jotka eivät osanneet
harkita asioita.
Mutta nepä olivatkin eronneet koko puuhasta, nähtyään mitä
tarkoitetaan. Niin muutamat Hautamäenkin alustalaiset, jotka olivat jo
punakaartiin liittyneet. Mutta heistäkin vain harvat.
Eivät osanneet erottaa oikeata väärästä. Kuinka moni heistä lienee
saanut muuta opetusta kuin lapsena aakkoset. Myöhemmin tuli
lukukirjoiksi kiihoittajien sanomalehdet.
Jos oppikaan esti veritöihin ryhtymästä? Oppineitapa heidän
johtajissaankin kuului olevan.
Jaakon askeleet kaikuivat raskaina tyhjässä tuvassa. Emmi tuli
keittiöstä ja istahti kuin väsyneenä penkille.
— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi hän mieheltään.
— En tiedä muuta kuin että mukaan lähtisin, jos ei talo vaatisi
jäämään, sanoi Jaakko ja hetken kuluttua jatkoi:
— Tarvitaan kai niitä miehiä täällä kotinurkillakin.
— Kävitkö kaikissa Hautamäen mökeissä? kysyi Emmi.
— Kävin. Väki ei tahtoisi ryhtyä töihin.
— Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo
menneen.
— No hänet nyt tiesikin... toisten aikeista ei saa selvää. Muuten eivät
pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.
— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.
— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse
pelätä.
— Usko vain, että sitä muka katsovat.
Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja
jatkoi kävelyään.
Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet
sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui
kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa oli
torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat miehensä
olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle. Olisivat kai
mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut uskallusta.
Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät kaikki kunnon
työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?
Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo, hänen
poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.
Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt kaupungissa
samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä, kasvoilla
innostuksen tuli.
— Nytkö sinä menet?
— Niin, isä!
Se tuli varmana, ja Jaakko huomasi, että pojasta oli tullut jo melkein
täysi mies.
— Hyvä on, että tästäkin talosta joku lähtee, sanoi Jaakko. — Lähtisin
minäkin samaan matkaan, mutta ei käy jättäminen äitiä eikä taloa yksin.
Jos kaadut, täytyy sitten minun täyttää paikkasi.
Ilta hämärtyi. Paavo oli jo mennyt, ja Emmi istui karsinapenkillä
murheellisena hämärään iltaan tuijotellen.
— Saa nähdä, palaako poika sieltä, oli hän äsken sanonut, ja siihen oli
Jaakko virkkanut:
— Sinne jää paljon... tämä on varmasti verinen leikki.
— Ja kuinka luulet tässä käyvän? kysyi nyt Emmi vaitiolon jälkeen.
— Niin että totuus voittaa. Se jää aina lopuksi voitolle, vaikka joskus
toiseltakin näyttäisi. Ja siellä on nyt maan parhaat tältä puolelta,
aina se sekin jotain vaikuttaa.
Tuli hiljaisuus. Hämärässä pirtissä kuului vain seinäkellon verkkainen
käynti ja väliin kahden ihmisen hiljainen huokaus niiden puolesta,
jotka lähtivät maata vapauttamaan.