Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä
komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat
ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän
tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina
kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.
Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei
juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan
temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei
kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen
väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli
ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet
sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.
Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta
hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut
kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan
puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä
johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä asunto.
Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui
tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.
— En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli
karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi
jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.
Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä
johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta
viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt
perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin
harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun
siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan
järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen.
Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se tulla
minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä valvomassa.
Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina
valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti
haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja
katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua
ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan
hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.
Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja
politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon
saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa
puute ja valitus irvisti joka nurkasta.
Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun
huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.
— Katsohan, Kinkomaan entinen isäntä on tuolla, sanoi hän Taavelle.
— Niin näkyy... sanovat tulleen siitä kans' sosialistin.
Vahingonilo välähti Alen raukeissa aivoissa. Jos kerran Ville on
sosialisti, silloin se on yhtä köyhä kuin minäkin. Eipä ollut apua
torppariensa häätämisestä.
Ale sai yht'äkkiä rohkeutta ja päätti mennä sanomaan siitä Villelle.
Istuttuaan Villen pöydän ääreen, jossa oli pari muuta miestä, virkkoi
Ale:
— Isäntä ei taida enää tuntea entistä torppanaan.
Ville hämmentyi hieman.
— Kyllähän minä Alen tunnen, eikä tässä enää isäntiä ollakaan.
— Vai ei enää. No ei se torpparien häätö taitanut auttaakaan.
Alen ääni hieman vapisi. Siinä oli vihaa ja harmia.
Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.
— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle
mökkiläisiään? sanoi toinen.
Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.
— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui myöskin
hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.
— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja
jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.
Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei ollut
niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti.
Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden
yhteiskunnallistuttamista.
— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini
hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.
— Mitäs Ville sanoi?
— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo. Laiskuuttaan
se mies maansa menetti.
Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut
vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä
kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun lomassa
ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja ohikulkevien askelet
katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä kaukana, jossa kolkko
tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi ulosajettuja asukkaita.