Villen välitystoimisto oli täytynyt lopettaa. Se ei enää kannattanut.
Epävakaisilta näyttävät ajat tekivät talonkaupat melkein mahdottomiksi.
Alusta alkaen oli välitystoimi sujunut huonosti Villeltä. Hänen
luontainen laiskuutensa oli siihen syynä. Olisi pitänyt käydä maita
katsomassa ja yleensä innokkaasti puuhata, mutta aamuisin täytyi nukkua
myöhään valvotun yön jälkeen ja yöt menivät pelatessa ja hurjastellessa.
Rahatkin olivat jo loppuneet. Ne menivätkin kuin hiekka sormien
lomitse. Eräänä päivänä he kumpikin sen huomasivat.
— Minä tarvitsen rahaa, sanoi Helena.
Ville katseli komeasti pyntättyä vaimoaan silmät suurina.
— Mitä... joko olet kaikki hävittänyt?
— Sinä ne olet hävittänyt... juopporatti! Sanat sinkoilivat molemmin
puolin terävinä. Helena jäi itkemään ja Ville pakeni ulos. —
»Helvetti!... semmoisen akan kanssa jaksa...»
Silloin vasta Ville huomasi, miten kauaksi he kumpikin olivat menneet
entisyydestään. Kaupunki-ihailu, joutilaisuus ja hurjastelu oli
hävittänyt kaiken ihmisyyden, josta nyt olisi toivonut olevan edes
rippeitä jälellä.
Ensi kertaa tunsi Ville raskaana kohtalon käden painavan itseään. He
olivat nyt köyhiä, ja se merkitsi sitä, että nyt pitäisi ryhtyä työhön.
Mitä hän tekisi? Sen, ettei hänestä ollut oikeastaan mihinkään, tunsi
Ville itsekin nöyryyttävänä. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itseään
kohtaan, olisi hän myöntänyt, että maatyön halveksiminen oli vienyt
hänet tähän.
Olisipa vielä Kinkomaa myymättä. Edes pienikään pala siitä omana.
Tuskinpa hän enää koskaan saisi omistaa maata. Maat olivat kaikki
yksityisten hallussa. Pitäisi muuttaa olot sellaisiksi, että maa olisi
kaikkien vapaasti viljeltävänä, silloin hänkin sitä saisi.
Villessä oli herännyt uusi elämän ajatus, oikeastaan hän ensi kertaa
ajatteli. Hänessä tapahtui käänne aivan pienessä hetkessä. Ja ajatukset
tulvivat hänen mieleensä toinen toisensa yli niinkuin hurjat laineet.
Hän tunsi olevansa sosialisti. Miten hän sitä ei ennen ollut
huomannutkaan. Ja nythän hänen köyhänä miehenä täytyi pakostakin kuulua
siihen joukkoon.
Sosialidemokratia! Kuinka se sana olikaan ihana hänelle. Siihen
sisältyivät kaikki tulevaisuusajatukset.
Ja nyt oli Ville huomaavinaan ne epäkohdat, joita poistaakseen
sosialistit taistelivat. Niitä oli lukuisasti. Miten hän oli
saattanutkin kulkea nykypäivien yhteiskuntapuuhista ja -taisteluista
mitään välittämättä, silmät ummessa maailmaa mullistavilta aatteilta ja
sokeana kaikelle kurjuudelle?
Hän oli nyt köyhä, mutta oliko se hänen oma syynsä? Eivätkö nuo
lukuisat iilimadot, liikemiehet ja kauppiaat, olleet häntä kynineet
puhtaaksi niinkuin kaikkia muitakin. Hän oli yrittänyt rehellisesti
työskennellä välitystoimistossaan, mutta toiset, voimakkaammat,
löivät häneltä tien tukkoon. Nyt hän oli työtön, joita nykyinen
yhteiskuntajärjestelmä synnytti lukemattomia. Villen ajatukset
jatkuivat. Hänelle tuli polttava halu työskennellä nykyisen
vallankumouksellisen työväen parissa sen aatteita seuraten ja
tulkiten toisille tietämättömille. Hän oli mielestään kehittynyt
muutamassa hetkessä täydellisesti demokratiaa ymmärtäväksi ja oli
valmis sitä toisille opettamaan. Itse hän ei kyennyt käsittämään,
että hänen ajatuksensa, kerran irti päästyään ja saatuaan sysäyksen
ahdistavasta puutteesta, kääntyivät pian anarkokommunistiseen suuntaan.
Ei pilkahdustakaan edes hetkellisestä häpeän tunteesta, että oli
hylännyt maan ja omaa laiskuuttaan joutunut rappiolle. Hänhän oli muka
rehellisesti koettanut talohuijarina pyrkiä eteenpäin.
— Tiedätkö, Helena, kuka on syypää meidän köyhyyteemme? kysyi Ville jo
seuraavana päivänä vaimoltaan.
— Sinä ainakin.
— Ei se ole minun syytäni, vaan nykyisen yhteiskunnan. Yht'äkkiä olen
saanut silmäni auki. Minä rupean sosialistiagitaattoriksi. Sellaisia
tarvitaan nykyjään paljon.
Helena hymähti halveksivasti. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin mistä
saisi rahaa.
Ville sitä ei nähtävästi enää kykenisi riittävästi hankkimaan, siispä
oli hänen sitä otettava mistä vain tarjottiin.
— Vai sellaiseksi. Tuleeko siitä paljon rahaa? kysyi Helena maaten
laiskasti vuoteessaan. Aamu oli kulunut jo pitkälle, mutta hän ei
viitsinyt vielä nousta.
— Kai siitä sen verran, että nätisti elää.
— Mutta minä tahdon elää reilusti, niinkuin tähänkin asti. Jos sinä et
saa rahaa, niin kyllä minä...
— Miten?
— Hellittämällä niitä maalaisten siveyskäsitteitä.
Helena nauroi rietasta naurua oikoillen vuoteessa.
Ville hätkähti. Oliko Helenakin menossa siihen suuntaan? Se tuntui
melkoisen nololta. Tosin hänellekin oli sattunut omat pienet
seikkailunsa täällä kaupungissa, mutta se nyt oli toista sentään aina
miehen... Vaimon pitäisi olla joka tapauksessa uskollinen.
Helena oli noussut ja kampaili tukkaansa kaappipeilin edessä. Hän oli
täyteläinen ja kaunis. Kyllä hän hyvin kelpasi. Kokemustakin oli jo
siitä.
— Ehkäpä oletkin jo seikkaillut? kysyi Ville kylmästi. Häntä kuohutti
se, että yhteiskunta ja sen rahaherrat muka ryöstivät näin toiselta
hänen vaimonsa. Mitään syytä Helenassa itsessään ei hän voinut löytää.
— Aina vähän, kiusoitteli Helena.
— Ja sinä ilkeät! kuohahti Ville ja tarttui vaimoaan olkapäähän, niin
että hienot pitsit repeilivät.
— Mene hiiteen! Sinähän murskaat minut. Mene hankkimaan rahaa äläkä
pahoinpitele vaimoasi.
Ville istui masentuneena ja kiukuissaan. Tämä käänne oli hänelle
melkein odottamaton. Tosin hän oli jotain epäiltävää kevytmielisyyttä
jo huomannutkin vaimossaan. Helena kiemaili miehille ja oli myöhään
iltasilla poissa kotoaan.
Yhteiskunnan syy, päätteli Ville. Rahavalta katkoo perhesiteetkin. Ei
ole ihme, jos vallankumous on ovella. Mitä olisi nyt tehtävä Helenan
suhteen? Miten hän oli saattanut niin muuttuakin? Yhteiskunnallisista
asioista hän ei välittänyt. Rahaa piti vain olla. No, sehän oli tarpeen
taloudessa, kaikessa. Ilman sitä ei voinut elää. Olisiko Helena nyt
muuttunut todellakin niin eläimelliseksi, että möisi ruumiinsa kurjasta
rahasta? Mutta olihan se niin tavallista kaupungeissa. Kovin hävytön
hän sentään kehtasi olla, Helena, kun puhuikin sellaista.
— Kuule, minä hankin heti toimen, saan rahaa, mutta sinun on luvattava
olla erossa kaikesta sellaisesta, sanoi Ville.
— Sittenpähän näkee, virkkoi Helena kiusoittavasti hymyillen. — Jos
sinä voit hankkia rahaa, niin se sopii kyllä minulle. Sinä tahi joku
muu, ei ole minulle sillä mitään väliä. Kun kerran on näin mennyt, niin
menköön vastakin miten sattuu.
—- Voiko nainen puhua noin? sanoi Ville kiukuissaan. — Häpeisit toki.
— Nainen sitä oikein voikin, kun elämä menee alaspäin, niinkuin nyt
meidänkin. Me halusimme kumpikin kaupunkielämää, ja se kysyy rahaa. Ja
kun mies ei kykene sitä hankkimaan, silloin astuu nainen esiin. Jos nyt
sinä et onnistu, niin kyllä varmasti minä.
Ja Helena nauroi pilkallista, hirvittävää naurua. Naisessa ei ollut
enää hituistakaan entistä Helenaa, joka Kinkomaassa oli ollut kerran
reippaana maalaistyttönä, tosin halukkaana suloillaan miellyttämään
miehiä, mutta kumminkin ihmisenä. Nyt hänestä oli ihmisyys raa'assa
seurapiirissään kadonnut melkein olemattomiin.
— Helvetti, sinä olet kuin elukka, karjaisi Ville.
— Ja oletko sinä parempi, kuohahti Helena. — Kyllä minä sinun
seikkailusi tiedän, vaikka en ole mitään puhunut. Kaipa nekin
kuluttivat osaltaan rahoja, jotka nyt loppuivat.
— Ole vaiti, kähisi Ville, mutta hänestä oli ponsi hervahtanut. Helena
tiesi siis, ettei hänkään ollut parempi. Menköön sitten kaikki niinkuin
menee. Kaikki on yhteiskunnan syytä. Rahan syytä. Mutta vallankumous
puhdistaa.
Hänen on jouduttava mukaan.