Hautamäen isäntä palasi kylältä, riisui vettätihkuvan sarkatakkinsa
naulaan ja istui raskaasti penkille. Oli päivällisaika jo ohi
kulumassa, mutta talon lukuisasta työväestä oli vain muutamia
renkejä saapuvilla. Toiset olivat olleet taaskin koko päivän poissa;
lakkopäivillä. Palvelijat olivat karjakartanolla, ja emäntä liikkui
yksin tuvassa ja keittiössä.
Jaakko istui keinutuoliin karsinaikkunan lähellä ja sysäsi sen
liikkeeseen.
Näin se siis meni vain edelleen kuin kulo, työväen hullautuminen
johtajiensa syöttämiin aatteisiin. Ei auttanut mitään, vaikka hänkin
oli koettanut taistella kuumeen leviämistä vastaan oman työväkensä
keskuudessa. Oli tapahtunut tänään sellaista, jota ei ennen vielä
milloinkaan. Rauhallisimmatkin hänen mökkiläisistään, niitten mukana
vanha Eenokki, olivat sanoneet hänen kokoavan kapitaalia työmiestensä
kustannuksella.
Että nyt vanha Eenokkikin! Se merkitsee sitä, että tehdassosialismin
myrkky on jo niin pilannut maatyöväen, että oikeudentunto on kokonaan
menemässä. Joukkohuumaus vei kaikki mukanaan, sille ei voinut mitään.
Heidän olonsa kaipasivat kyllä suuria parannuksia, mutta tulisivatko
he niitä saamaan tällä tavoin? Kun puolue ei voinut enää hallita
omia jäseniään ja heidän oma järjestyskaartinsa sai viattoman veren
vuotamaan siellä, niin miksi se ei voisi vielä täälläkin tapahtua? Oli
vain enää kysymys ajasta ja paikasta.
Jaakko sysäsi keinun jyrisevään liikkeeseen ja jäi miettimään. Hän ei
huomannut vaimoaan, joka oli tullut siihen hänen viereensä, ennenkuin
tämä laski kätensä hänen olalleen.
— Tätä kaikkeako sinä nyt niin mietit? sanoi Emmi.
— Onhan sitä tässäkin tarpeeksi. Kun näkee vielä, että tulee
väärinymmärretyksi. Ei se ole helppoa.
— Minkä sinä heille voit. Antaisit olla...
— Mutta minäpä olisin tahtonut omien alustalaisteni kanssa, edes
muutamienkaan heistä, pysyä niinkuin veljenä ja ystävänä. Minähän olen
tehnyt kaikkea heidän hyväkseen, ja olen usein jo puhunut torppareille
palstoittamisesta.
— Mitä he sanovat siitä?
— He hymähtelevät vain epämääräisesti ja sanovat, että leikkiä kai
se on. Sitten vasta, jos sosialistit voittaisivat eduskunnassa, he
saisivat palstansa.
— Siinä sen näet, minkälaista joukkoa se on, sanoi Emmi. — Ei sinun
kannata surra sen itsepäisyyttä.
— Kyllä minä sen joukon tunnen. Se pitää kiinni joukkohengestä, ja
kun tähän asti ei ole kukaan tehnyt sen hyväksi mitään, niin he ovat
menettäneet kaiken luottamuksensa parempiosaisiin. Ei yksilö näy saavan
hyvillä töilläänkään syntymään tätä luottamuksellista suhdetta heidän
kanssaan. Ja jos ajakseen saakin, on se rikki joukkohuumauksen tultua,
niinkuin nytkin. Hautamäen maalla ei kärsi puutosta kukaan muut kuin
Nikki Purola, joka omaa laiskuuttaan on mennyt rappiolle. Kuitenkaan
he eivät enää luota minuun. Kun näin pitkälle ovat parannukset työväen
oloissa jääneet, eivätkä he luota porvareihin, ovat anarkistit saaneet
heidän luottamuksensa.
Jaakko vaikeni. Palvelijat aterioivat äänettöminä tuvassa, ja vanha
kello kävi verkalleen. Ilta jo hämärtyi.
Emmi istui vielä penkillä sukankudin käsissään. Häntä ei yhtään
peloittanut, vaikka Jaakko tuossa pelkäsi aseman yhä vain pahenevan.
Semmoisiahan olivat olleet jo pitemmän aikaa. Ruokatunnit jauhettu
puolueasioita, vaiettu väliin ja taas aloitettu. Joskus oli asia lyöty
leikiksi ja naurettu yhteisesti.
Jaakko oli niin tunnontarkka kaikessa. Niin nyt tässäkin. Muutamat
kylän emännät olivat Hautamäessä käydessään ihmetelleet, miksi Jaakko
on erilainen kuin kaikki muut isännät. Aina puuhaa työväkensä hyväksi,
vaikka ei tarvitseisikaan. Nyt sen näkee itsekin, onko siitä apua.
— Eivät ne naapurit oikein pidä siitä, että sinä niin kovin paljon
kumarrat työväkeäsi ja aina sen etua valvot, sanoi Emmi. — Kuuluvat
isännät sanovan, että opettaa työläisensä liian vaativiksi.
— Vai sanovat niin, hymähti Jaakko. — Sehän on kuitenkin minun asiani.
Kun Hautamäestä ei käydä mitään heiltä lainaamassa, niin pitäkööt
suunsa kiinni.
Vähäisen vaitiolon jälkeen jatkoi Jaakko:
— Olen minä sen jo nähnyt ja tuntenut heidän äänestäänkin, että minun
pitäisi polkea samoja latuja kuin hekin, mutta siihen minä en suostu,
menköön työväki mihin suuntaan tahansa. Minä ymmärrän heidän asemaansa
enemmän kuin naapurit, jotka tahtoisivat säilyttää kokonaan muuttamatta
vanhan yhteiskuntamuodon.
— Mutta paha on olla naapurienkin vihoissa, huomautti Emmi.
— Ettäkö he oikein vihaamaan? naurahti Jaakko. — Minä taidankin tässä
olla sitten kahden tulen välissä. Toiselta puolen työväki, toiselta
naapurit. No, ei se yhtään minua sureta. Kun minä olen uskoni saanut,
niin pidän sen myöskin, vaikka jäisin yksin tietäni kulkemaan.
Tämä viimeinen oli tarkoitettu Emmille, ja Jaakko katsahti mitä hän
siihen sanoisi.
— Niin, en sitten tiedä. Voit tulla vielä naurunalaiseksi, sanoi Emmi
nostamatta katsettaan työstään.
— Ja mistä?
Jaakon ääni helähti teräkseltä.
— Siitäpä juuri, että matelet työväkesi edessä ja noudatat kaikessa
heidän mieltään.
Emminkin ääni tuntui jo saaneen katkeran sävyn. Se sai sen melkein
ensimmäistä kertaa heidän elämässään.
— Se ei kuulu kehenkään, jos minä teen oikeutta työväelleni, jyrisi
Jaakko, nousten kiivaasti tuolista, joka jäi siihen tyhjänä keinumaan,
ikäänkuin suuttumus olisi tarttunut siihenkin.
— Eikä minuunkaan?... jos et itsestäsi välitä...
— Sinä et tätä ymmärrä, sanoi Jaakko kuin katuen kiivauttaan ja meni
ulos.
Jaakko tunsi verensä voimakkaan käynnin. Miksi ei hänen oma
vaimonsakaan ymmärtänyt häntä? Nyt he olivat riidelleet ensimmäisen
kerran elämässään. Tähän asti oli hän aina Emmissä löytänyt ymmärtävän
toverin. Nyt tuntui kuin raja auenneen entisyyden ja tulevaisuuden
välille. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut kahtaalla päin ahdistettuna
vaimonsa tukea, sanoikin tämä hänelle kylmiä sanoja.
Se ei muuta kumminkaan asiaa, mietti Jaakko. Minä seison vaikka
yksinkin omalla pohjallani. Kyllä naapuritkin käsittävät sen, että
uusi aika on tulossa ja että nykyinen aika on kuin rajaviiva vanhan
ja uuden välillä, mutta he eivät ole mitään tietävinään siitä.
Jokaisessa liepeessä omistamataan maata he riippuvat kiinni kynsin ja
hampain, mutta maattomien on sittenkin saatava maata. Jos he nyt tämän
käsittäisivät, niin myrskyä ei nousisi ja...
Mutta sehän oli jo nousemassa. Se ajatus iski kuin nuijalla. Tämä
oli myrskyn alkua. Suomalaiset työmiehet yhdessä ryssien kanssa
ryöstämässä ja murhaamassa. Ei estänyt enää mikään yhteiskunnallista ja
valtiollista myrskyä. Hänhän oli tänään nähnyt sen omalla alueellaan,
että olisi turhaa enää hänenkään sovitella yksilönä. Työväenkaarteista
puhuttiin ja suojeluskunnista. Se oli siis sotaan valmistelua molemmin
puolin.
Jaakko käveli rauhattomana kartanolla illan hämärässä. Kylältä palasi
työväki suurta melua pitäen. Jaakko hätkähti. Tuntui sellaiselta, kuin
olisivat häntä tulleet kiinniottamaan.
Näinkö pitkällä jo oltiin.
— ... nämäkin maajussin perkeleet... kuuli Jaakko katkelman muutaman
miehen lauseesta ja tunsi melkein masentuvansa.
Ehkäpä sota oli jo alkanutkin. Joukossa näytti olevan sellainen
henki. Muulloin olivat kylältä palatessa jutelleet rauhallisesti, nyt
karkeasti kiroiltiin ja vannottiin. Se tuntui ilkeältä ja kuohutti.
Vielä portailla jatkui muutamien miesten sadattelu. Jaakko astui
hammasta purren heidän perässään pirttiin.
— ... jumal'aut' tässäkin talossa rikkautta, joka on köyhälistön hiellä
koottu... perkele!
Se oli Nikki Purola, joka reuhasi.
— Minun pirtissäni ja alueellani ei kirota eikä vannota, sanoi Jaakko
jyrkästi.
Miehet hätkähtivät, mutta Nikki naurahti vain. Raapaisi hattuaan
korvalliselle ja astui isännän eteen.
— Sinun! Työmiesten voimalla tämä on koottu.
Mitään sanomatta tarttui Jaakko Nikin kaulukseen ja työnsi hänet ovesta
ulos.
— Elä astu tähän taloon niillä mielipiteillä.
— ... sen vielä edestäsi löydät, kuului vielä pimeästä porstuasta.
Työväki vaikeni, mutta muutamien kasvoilla näkyi kasvavaa kiihtymystä.
Jaakko meni kamariin. Siellä oli Emmi. Katsoi pitkään niinkuin olisi
sanonut: »Siinä sen näet.» Jaakon täytyi paeta sitä katsetta, niin
koski se häneen. Ja istuessaan pienen vierashuoneen keinutuolissa hän
tunsi olevansa kuin yksin koko talossa.