Hautamäen tuvassa oli hiljaista. Vain ruokailuaikoina näkyi miehiä
pöydän ympärillä, niinkuin työmailta ainakin olisivat siihen tulleet.
Lakko oli iskenyt melkein odottamatta Hautamäenkin väkeen. Jotain
sellaista saattoivat odottaa vain ne, jotka seurailivat työväen lehtiä.
Työt olivat melkein kokonaan keskeytyneet talossa.
Ulkona satoi lumiräntää, ja pilvet lepäsivät alhaalla. Se lisäsi
osaltaan painostavaa tunnetta, joka oli vyörähtänyt laineen tavoin
Hautamäkeen.
Talossa oli eletty melkein rauhallisesti sen jälkeen kuin ryssät
poistuivat. Siitähän olikin kulunut jo aikaa. Pieniä sanakiistoja
sattui silloin tällöin torpparien ja muitten työläisten kanssa, mutta
ne sovittiin, ja joskus näytti työväki tyytyväisenä ja reippain mielin
suorittavan tehtäviään. Silloin luuli Jaakkokin voivansa katsella
rauhallisena tulevaisuuteen. Olihan aika tärkeä maamiehelle. Jokaisen
oli tehtävä parhaansa yhteisen nälänhädän torjumiseksi.
Tuli vähitellen syyskesä ja puintiaika. Se särki taaskin välit isännän
ja miesten kanssa. Viljaa tuli runsaasti. Sitä olisi kymmeniä tuhansia
kiloja nyt luovutettavana Hautamäessä. Milloinkaan ei oltu sellaisia
satoja saatu talon vainioista. Tosin ei ennen oltu niihin uhrattukaan
niin paljon työtä ja huolta kuin nyt. Nähtyään sadon lupaavaksi oli
Jaakko aikonut tehdä yhtä ja toista työväkensä hyväksi, ja puhuikin
joskus siitä, mutta se käsitettiin väärin. — Tuntoaan se sillä
rauhoittelee, sanoivat jotkut.
Ja kun puintiaika tuli ja viljaa lähetettiin kuormittain
jakopaikkoihin, alkoivat salapuheet sinkoilla ja Jaakko näki
katkeruuden kasvavan työväessä.
Eikä kukaan heistä käsittänyt, että maa antoi kaiken, sade kostutti
laihon ja kaunis pouta tuleennutti tähkät. Miehet tosin tekivät
työn, suorittivat kynnön ja ojituksen, mutta he saivat siitä myöskin
riittävän korvauksen, jota olisi pitänyt olla lisäämässä tieto, että
oli toisille työläisille näin leipää laittamassa.
— Liian paljon sai nyt Hautamäkeläinen viljaa.
— Saa nyt koota rikkauksia meidän kustannuksellamme.
— Suurporvari tuli miehestä. Saa nähdä, kätkeekö tämä viljaansa,
niinkuin moni tekee.
Viljaa ei kätketty, mutta sitä jäi kumminkin riittävästi työväelle. Ei
olisi hätää leivästä talon laajalla aluskunnalla.
Mitään näkyvää riitaa ei syntynyt, mutta mieliala ei ollut vapaata. Ja
se jatkui marraskuun lakkopäiville.
Silloin alkoi räjähdellä.
— Nyt ne aloitetaan työt tästä puolin kuudelta ja lopetetaan samoina
aikoina. Kaksi tuntia aamiais- ja sama määrä päivällisaikaa.
— Eihän ole vielä päätetty, uskalsi Jaakko huomauttaa.
— Mutta se päätetään, kivahti Nikki Purola. — Ja paljon muutakin, joka
manttaalimiehiä ei miellytä.
Ruokailuaikaa käytettiin aina työväen puolelta sanakiistoihin. Se oli
vastenmielistä Jaakosta, mutta tuli siihen joskus yhtyneeksi.
— Kyllä kai se nyt vallankumous suoritetaan loppuun asti, sanoi joku
miehistä uhitellen vilkaisten isäntään.
— Ja minkälaiseen loppuun? kysyi Jaakko.
— Semmoiseenpa kuin Venäjällä.
— Oho, vai siihen malliin ja ryssät isänniksi.
Jaakko naurahti. Tuopit alkoivat kalista kuin uhitellen pöytään, ja
leipää leikattiin kuin vihanvimmassa.
— Ei se muuten kurjuus täälläkään lopu. Maa on saatava jokaisen
vapaasti viljeltäväksi.
— Mutta ei niin kuin te sen käsitätte. Jokaisen sitä haluavan on
saatava maata ja sellaisilla ehdoilla, että voi ne täyttää. Torpat
ja mäkituvat itsenäisiksi ja valtion ja virkatalojen maat palstoiksi
pikkuviljelijöille. Siinä on ohjelma.
— Ja kuka sen suorittaa? kysyi joku miehistä kiivaasti.
— Suomen kansa eduskuntansa kautta.
— Mutta porvarit eivät luovu eduistaan. Lupaukset eivät mitään
merkitse. On luvattu ja luvataan, eikä mitään anneta.
— Annettaisiin nytkin, mutta ei kelpaa.
— Ei sellaisilla ehdoilla.
— Siinäpä se on. Pitäisi saada ilmaiseksi. Mutta sanohan, Nikki, jos
ostaisit talon omilla ansioillasi, antaisitko siitä palaakaan pois
lahjaksi?
— Milläpä köyhä ostaa, sinkasi Nikki. — Ei köyhälistö tässä maassa
pääse manttaalimieheksi rahan voimalla.
— Mutta ryssän pistimien avulla, laukasi Jaakko kiihdyksissään. — Mutta
se veljeily pian loppuu. Kyllä ryssät saavat vielä napraat lähtimet
täältä.
— Ei ikipäivänä!
Se oli Nikki Purola, joka sen sanoi.
— Nähdäänpäs!
— Kyllä ryssä joutaa täältä omalle puolelleen, sanoi joku
rauhallisemmista työmiehistä. — Sotkemassa vain ovat täällä asioita. Ei
taida enää selvää tullakaan.
Kiistely jatkui, ja talon rauha oli näin aina mennyttä. Se koski
kipeästi Jaakkoon. Mitä hänenkin tarvitsi mielettömien kanssa... Eivät
kuitenkaan ymmärtäneet hänen hyvää tarkoitustaan maakysymyksessä. Hän
olisi omasta puolestaan ollut valmis vaikka heti erottamaan palstat
alustalaisilleen kohtuullisesta korvauksesta, vaikka ei ollutkaan
varma, olisiko se auttanut poistamaan vierasta henkeä joukoista.
Jos kaikki olisivatkin hänen kannallaan maakysymyksessä, ei ehkä
rikkinäisyys jatkuisi ja pahenisi, vaan koetettaisiin sovussa ryhtyä
rakentamaan uutta Suomea. Mutta oli niin paljon sellaisiakin, jotka
tahtoivat pysyä kiinni vanhassa elämänjärjestyksessä eivätkä kyenneet
omien etujensa vuoksi näkemään sitä juopaa, joka näin syntyi kahden
kansanluokan välille. Suursota oli tuonut kurjuutta ja nälkää. Ei
ollut arvosteltava oloja niiden mukaan, jotka oman saamattomuutensa
ja laiskuutensa vuoksi olivat joutuneet puutteiseen elämään, vaan
sellaisten, jotka ikänsä kaipasivat omaa maata irtolaisina kuljeksien
tai vuokramaata viljellen.
Mutta nyt oli vieras henki hiipinyt kuin salaa kansaan ja rauhallisia
oloja sekaannuttava myrsky oli varmaankin ovella. Myrkkyä oli kylvetty
maatyöväen poveen, ja se vaikutti siellä. Se tuottaisi kerran vielä
katkeria kärsimyksiä. Oliko niiden jälkeen nouseva luokkavihasta vapaa
kansa ja muodostuva uusi yhteiskunta, jossa suotaisiin riittävät
elämän ehdot omasta työstään niille maattomille, jotka terveeseen
oikeustajuntaan nojaten tahtoivat päästä omaan maahan käsiksi?