Taaven ja Alen lakkopäivät jatkuivat pitemmälti kuin he edeltäpäin
osasivat odottaa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna huomasi Taave,
mennessään hakemaan lakkoavustusta, kaupungilla punaisia julistuksia
puhelinpylväissä. Kiivaasti hän oli kääntynyt sanaa viemään
asuintoverilleen.
Ja sitten se siitä vähitellen selveni kaikki. Jo samana päivänä
kutsuttiin järjestyskaarti koolle ja heidänkin oli mentävä, koskapa oli
siihen vaadittu ensin liittymään.
Hyvähän tämä oli, että työväki otti näin järjestyksen valvoakseen,
ajatteli Ale siinä Taaven rinnalla pimeätä katua marssiessaan. Jalka
nousi kevyesti, ja rintaa paisutti outo tunne, jota ei osannut selittää
oikein itselleenkään. Siellä on nyt torpparilaki tulossa eduskunnassa.
Sanovat saatavan kaikki torpat ja mäkituvat vapaiksi. Häneltä se oli
mennyt, mutta olihan paljon muita, jotka uupuneina verojen paljoudesta
pääsisivät nyt omille perkkiöilleen raatamaan. Vihlaisi kipeästi
ajatellessa omaa mökkiä. Se on nyt kai siellä autiona. Tupa on
kylmillään, ovi saattaa olla auki, ja ikkunasta on tuuli pudottanut
päreet pois. Tuuli kiertää tuvan seiniä ja etsii asukkaita, tapaa
kylmän lieden, peräytyy ja tarkastelee vielä tallin ja navetan. Ei ole
sielläkään elon merkkejä.
Taave on toverilleen jotain sanonut, mutta tämä ei kuule. On vain
omissa mietteissään. Mutta ei ole nälkä tällä kertaa. Kaartin yhteistä
soppaa on syönyt vahtiin lähtiessään, ja se on ainoa vahvempi ateria
moneen päivään. Lapsille täytyy säästää.
— Kuulitko sinä, että nyt on keskiyö ja vahteja muutetaan, sanoo Taave.
Ale herää mietteistään. Kylmä on hieman kouristanut kättä, joka pitää
pyssynperää. Tähdet tuikkavat korkeudessa.
— Mennään talolle saamaan lämmintä.
— Eihän tässä näy vielä uusia vahtejakaan.
— Tottapahan tulevat. Mennään pois.
— Ja katu jäisi vahditta. Ei sitä niin... tämä on tärkeä tehtävä.
— Eipä täällä mitään näy.
— Vaikkei. Saattaa näkyä, jos tästä poistuu ennen aikojaan. Tämäkin on
sitä yhtä kansan pyhää asiaa.
— Piruako sitten eivät tule vuorolleen.
— Jospa siellä ei ole ollut miehiä.
Vaikka Taave ei pitänyt vahtitehtävätä yhtä tärkeänä kuin Ale, oli hän
yhtä innostunut uusista, hänelle odottamattomista tapahtumista. Hänessä
oli kumminkin sisäinen muutos tapahtunut nopeammin kuin Alessa. Hän
oli oppinut jo vihaamaan parempiosaisia. Ale vain hiljaa valitteli
kohtaloa ja torppansa menettämistä, eli joskus päivät aamusta iltaan
vanhoissa muistoissa. Ajatukset kulkivat kotimökillä, ja kun jatkuivat
pieniä yksityisseikkoja myöten muuttoon, vihlaisi aina silloin kipeästi
sydänalassa.
Taave oli selvillä luokkahengestä, vaikka olikin takapajulla
yhteispyrinnöissä. Kuluneina lakkopäivinä oli hän jo opetellut
käyttämään voimasanoja porvareista. Se tuntui vielä olevan niinkuin
toisten matkimista, mutta viha kehittyi ja kasvoi, kun sitä kiihoitteli
kaikin puolin. Omituinen mielikuva oli saanut hänet päivän kuluessa
valtoihinsa. — Tämän kaiken takia hänkin sai monen muun mukana menettää
mökkinsä. Kuka olisi ollut täällä hänen paikallaan vallankumouksessa?
Hän oli lisää »yksi rengas ketjussa», niinkuin aviiseissa sanottiin.
Ja siksi ei saanut surra niinkuin Ale, että oli torppa menetetty.
Vallankumoustahan ei olisi tullutkaan, jos isännät eivät olisi ajaneet
pois mökkiläisiä mailtaan ja rahaherrat kiduttaneet työväkeään. Ja jos
vallankumousta ei olisi tullut, niin kaikki olisi jäänyt ennalleen.
Taave puhui tästä Alellekin, heidän viimeinkin vapauduttuaan
vahtivuorosta ja kuumaa kahvia hörppiessään työväentalossa.
— Kai se niin on, myönsi Ale.
Seuraavana päivänä alkoi kaartin henki tulla näkyviin. Pidätettiin
kadulla rauhallisia ihmisiä, jotka näyttivät herrasihmisiltä, ja
kuljetettiin »vallankumousneuvostoon», joka sijaitsi työväenlehden
toimitustalossa. Ja kun sattui kadulla joku tehtaan isännistä tai
johtajista vaadittiin suurisuisesti lähtemään tutkintoon ja nautinnolla
kuljetettiin heitä pistimillä uhkaillen.
Jo kuului singahtelevia sanojakin.
— Lahtariporvarit! Verenimijät! — Kaartiin päässyt pitkätukkainen
katurakki veti lakin viistoon silmilleen ja hihkaisi sydäntä
vapauttavasti. Pitkä punainen nauha liehui rinnuksissa.
Taave katseli tätä ja innostui jo hänkin.
— Pitäisi meidänkin kuljettaa yksi porvari tutkinnolle, sanoi hän
Alelle.
Ale melkein hätkähti.
— Mitä heistä... ei me nyt ainakaan... kulkekoot rauhassa, kun eivät
rupea rähjäämään.
— Vaikk'ei. Lysti niitä olisi kuljettaa. Näitkö kun pormestaria vietiin?
— En, mitäpä minä. Tokko se mitään pahaa lienee tehnyt.
— Et sinä ymmärrä vallankumousta. Siinä pitää esiintyä reilusti,
niinkuin päällikkö sanoo.
— Kunhan järjestys on hyvä, vähätpä minä muusta. Tulisi vain tietoja
sieltä eduskunnasta.
Vahtivuoro taas muuttui, ja heidän palattuaan »päämajaan» tuntui Alesta
siltä, kuin olisi ollut lauantai-ilta siellä kotopuolessa. Jäsenissä
oli suloinen raukeus, niinkuin on illalla, kun päivän on omaa työtään
tehnyt. Tämäkin oli omaa työtä. Kaikki maattomat tästä hyötyivät.
Ale voi vain kuvitella maattomien mielialoja taistelun voitoista
tai tappioista. Tehdasväkeen kuuluvana hänen olisi pitänyt ajatella
itseään, mutta hän ei voinut. Maaseutu ja sen vähäväkiset olivat
mielessä. Olikohan tämä oikein? Tehdastyömiehiä tuntui maattomiin
verraten olevan vain kourallinen. He saivat sen kahdeksantunnin lain.
Ketä varten sitten lienee se kunnallislaki? Eihän työläiset saaneet
ennen puhua mitään kunnan asioista. Jos jotain työpaikalla sattui
sanomaan, niin isäntä hymyili, niinkuin olisi sanonut: mitähän tuokin.
Hyvä kai se on kunnallinenkin äänioikeus. Varovasti uteli hän siitä
Taaven mielipidettä.
Taave sylkäisi ja tapaillen tehtaalaisten murretta sanoi:
— No ekkös perhana käsitä, että meittiä kun on enempi, niin meitillä
pitää olla valta kans' kunnan asiois'.
Ale ei siihen sanonut enää mitään. Kovin tuntui Taave kehittyvän
nopeasti, kun jo puhuikin niinkuin tehtaalaiset. Se tuntui hieman
pahalta Alesta, ja hän tunsi sen takia vieraantuvansa Taavesta.
Muutenkin oli hän viime päivinä muuttunut. Kohteli kuin suojelevasti ja
aina hymähti hänen tietämättömyyttään. Toiset tehtaalaiset näyttivät
tekevän samoin vuorostaan Taavelle. Kukaan heistä ei viitsinyt jutella
Taaven kanssa. Kerran hän oli kuullut jonkun miehistä sanovan Taavelle:
»Sinussa ei ole luokkahenkeä, mokoma maalaisapina.» Se sanoi sen kuin
leikillään, mutta hän näki, että Taaveen se koski pahasti, ja sen
jälkeen oli Taave alkanut muuttua.
Kaartin kasarmissa ruokailtiin, ja kaartilaiset melusivat kehuskellen,
miten mikin oli sanonut sille porvarille ja miten sitä oli kuljetettu.
Taave harmitteli, etteivät he saaneet kuljettaa sillä tavoin yhtään
porvaria. Se teko olisi kuin nostanut toisten tasalle, ja olisi saanut
kehaista niinkuin toisetkin.
Taaven mieliala oli tasoittunut. Ei ollut muuta halua kuin päästä
nousemaan luokkatietoiseksi. Kaikkihan tässä muu menee itsestään.
Mitään erikoisempaa toivetta oman elämänsä suhteen ei saanut
vakiintumaan mielessään. Saisi vain ruokaa riittävästi. Kai sitä sitten
saisi, kun porvarit tulisivat nyt ensin nujerretuiksi.
Seuraavan yön valvoivat Taave ja Ale neuvoston kanslian vartijoina.
Vahteja ei muutettu ja oli valvottava aamunkoittoon ahtaassa
porraskäytävässä. Taave luotti toverinsa valppauteen ja kuorsasi
istuillaan, hartiat seinää vasten. Pyssy oli poikittain siinä hänen
sylissään. Alekin torkahteli, mutta kun ovi jossain kävi, vavahti hän
ja puristi lujemmin pyssyn piippua.
Ajatukset kulkivat vain entisessä kodissa, Kinkomaan takalistolla.
Jospa sen saisikin vielä omakseen. Tulisi tieto, että nyt on laki selvä
siltä kohdalta.
Aamutunneilla kutsuttiin Ale kahville neuvoston ison pöydän ääreen.
Ale silmäili ympärilleen. Olipa huoneessa siivoa. Paperossinpätkiä
virui pöytä täynnä. Julistuksia ja sähkösanomia oli siinä hajallaan
kahvikuppien joukossa. Miehiä makasi permannolla kuorsaten äänekkäästi,
ja toisesta huoneesta näkyi tupakansavun seasta unisia naamoja.
Permannolla oli vielä muun roskan joukossa jalkarautoja, jotka oli
tuotu poliisikamarilta. Joku kertoi Alelle, että niillä oli peloiteltu
herroja.
Tuotiin sähkösanoma. Joku aukaisi sen unisesti. Syntyi liikettä, kun se
luettiin. Nukkujat heräsivät ja koettivat kuunnella.
— Mitä helvettiä! Lakko lopetettava?!
— Ja mitä on saatu?
— Kunnallislaki ja kahdeksantunnin laki.
— Entä torpparilaki? kysyi Ale ja tunsi, miten äänensä vapisi.
— Siitä ei puhuta mitään.
— Ei ole väliäkään, kuului joku tehtaalainen sanovan.
Se oli Alelle kuin nyrkin-isku vasten kasvoja. Ei osannut paikaltaan
nousta.
Joukko kiihtyi. Se olisi jatkanut lakkoa, kerran alkuun päästyään.
— Kun alkoi muutamia herrojen päitä putoilla, niin jo rupesi
pääneuvostossa housut vapisemaan! huusi muuan nainen,
paikallisneuvoston jäsen. — Tämä ei nyt maksanut mitään! Ei edes nämä
oman kaartin urheat pojat saaneet nähdä yhtään pisaraa porvarien verta.
Miehet nauroivat. Alea kauhisti naisen puheet. Silmät pyöreinä hän
tuijotti naiseen. Tämä huomasi Alen ihmettelyn.
— Mitäs se maalaispoju katsoo? Suree kai sitä torpparilakiaan. Noo,
mitäpä semmoisina velkaisäntinä porvarien liepeillä tekee keikkumassa?
Vai niin se olikin.
Ale nousi väsyneesti ja poistui. Ei kai täällä enää tarvittane,
kun kerran lakko loppuu. Eipä haluttanut ollakaan. Maalaispoju.
Velkaisäntinä; Ne pilkkasivat vielä, vaikka oli koettanut tehdä
kaikkensa, valvonut ja rehkinyt.
Ale herätti toverinsa.
— Kuule, mennään pois. Lakko on loppunut.
Taave heräsi, sylkäisi ja kirosi. Ale valitti hänelle pettymystään.
— ... kelettäkö sinä torpparilailla, eihän sull' ole torppaakaan.
Taave meni miesten joukkoon, mutta Ale poistui kiireesti. Tuntui niin
turvattomalle, ja outo ikävä kuristi kurkkua. Entiset torpanmaat olivat
olleet jo niin lähellä. Nyt ne häipyivät kauas, kuin sumun taakse.
Ale väisti arasti vastaantulevaa herrasmiestä, joka katsoi kiukkuisesti
hänen punamerkkiään. Tuntui kuin olisi ollut pahanteossa ja siitä
yllätetty. Sekin akka puheli niin julmasti. Eihän tässä vielä niin
pitkälle... Tuskinpa yhtään oli heidän joukossaan, joka semmoista olisi
tahtonut. Vaikka mikäpä sen tiesi, puheet niillä oli raakoja.
Ale raahusti väsyneenä, sisäisesti herpautuneena asuntoonsa. Ei tuonut
mitään iloa se lakko hänelle.