Syksyisen aamun sumu lepää pienen kaupungin yllä. Tehtaan työmiehet
vaeltavat kiireisin askelin työpaikoilleen, pää kumarassa, katse
lokaista katua seuraten. Kuuluu ensimmäinen tehtaan pillin vinkuva
vihellys, joukko vavahtaa ja jälkimmäiset ponnistautuvat velttoon
juoksuun, joutuakseen määrälleen työpaikkaan. Ensimmäistä vihellystä
seuraa toinen ja kolmas. Vaeltavasta joukosta kuulostaa se kuin
mahtavalta hätähuudolta, ja siinä on lisäksi vielä vihainen, uhitteleva
sointu.
Muutaman tehtaan portilla joukko seisahtuu ja uteliaana kuulostaa
jonkun puhetta. Mitä? Onko työnsulku vai lakkoko on tulossa? Ei kai
työsulku, koska torvet huusivat. Se on siis lakko, ja se on viime yönä
päätetty. Se tehdas jää nyt ainakin täksi päiväksi seisomaan. Kinkomaan
entiset häädetyt torpparit, Ylisen Ale ja Tiehaaran Taave, ovat joukon
jälkipäässä saapuneet eväsreppuineen portille. Lakosta he nyt vasta
kuulevat puhuttavan. Kuka sen on määrännyt? Ylisen Ale kysyy sitä.
— Olisit ollut illalla kuulemassa, tiuskaisee joku joukosta. — Sinä et
käykään kokouksissa, pässinpää!
— Ja millä nyt eletään? Kestääkö lakko kauankin?
Sen kysymyksen tekee Tiehaaran entinen torpanmies Taave, seisoen siinä
likinäköisenä ja resuisena kuin iso kysymysmerkki.
— Voi pyhä yksinkertaisuus! vastaa joku hänelle. — Siin' on nautoja,
jotka eivät ymmärrä muuta kuin saada puskea aina vain. Etteköhän menisi
rikkureiksi!
Se on Taaven ja Alen mielestä jo loukkaavasti sanottu. Eivät hekään
nyt niin jälellä oikeasta työväestä ole, että rikkureiksi. Kiireesti
kääntyvät he kumpikin menemään. Oli kovin vaikeata heille kummallekin
kuulla aina toisten pistelyä ja äyskimistä ja pilailua heidän
yksimielisyydestään ja toveruudestaan.
Naapureina olivat he asuneet torpissaan, ja kun isäntä ajoi pois ja
tuli kuin sattumalta lähteneeksi kumpikin kaupunkiin — oli pakko lähteä
työnhakuun — niin mikä oli sopivampaa kuin hankkia yhteinen asunto
ja pysyä edelleen ystävinä. Maalaisina he eivät olleet perehtyneitä
tehdastyöväkeen ja sen henkeen, ja kuin pakolla joutui jäseneksi
ammattiyhdistykseen. Kun siellä ei muistanut käydä, sanottiin siitä
aina raa'asti ja uhitellen.
Taave oli ensiksi löytänyt kahden huoneen asunnon kaupungin laidasta ja
oli heti kiirehtinyt tarjoamaan Alelle kattoa pään päälle, hän kun oli
sitä myöskin etsimässä. Alella oli vain vaimo ja yksi lapsi, sopihan se
toistaiseksi asumaan Taaven asunnossa, vaikka tällä olikin iso perhe,
kuusi lasta ja kitulias vaimo. Ale ei vielä myöhemminkään löytänyt
asuntoa, ja niin sovittiin elämään yhdessä.
Miehistä se oli hyväkin siitä syystä, että oli kuin toinen toistaan
turvaamassa täällä oudossa ja vieraassa seudussa. Vaimot tuskittelivat
ensin ahtautta, mutta tyytyivät lopulta. Eihän auttanut valittaminen.
Entiset väljemmät liikkuma-alat olivat muistona vain.
Sumu oli haihtunut ja aurinko paistoi jo lämpimästi, kun miehet
palasivat tehtaalta. Tie kiemurteli kaupungin hautausmaan ohi
männikkökankaalla, nousi puuttomalle harjanteelle, johon näkyi kauempaa
järvi ja asutusta sen ympärillä.
Taave, joka oli vanhempi, jo kohta kuudenkymmenen, ja heikkojalkainen,
ehdotti Alelle, että istuttaisiin hieman lepäämään, kun päiväkin
paistoi niin kauniisti.
Taave istui raskaasti hengittäen ja katsellen eväsreppuaan, jonka oli
laskenut jalkainsa juureen. Resuisesta pussista näkyi kaljapullon kaula
ja sanomalehtikääreinen leivänpala.
Taave otti leivänpalan ja näytti sitä Alelle.
— Tämmöisiä niistä eilisistä jauhoista tuli. Repii kurkkua kuin
sahanterällä alas mennessään.
— Minulla ei taida olla tuommoistakaan. Tuli rammat syötyä liian
rajusti. Mikä tässä taas auttanee, kun nyt vielä lakkokin tuli.
Taave huokasi raskaasti. Tuli mieleen Tiehaaran mökki, josta
tällaisille teille piti lähteä. Vaikka sielläkin oli puutosta, sai toki
syödä selvää leipää. Nyt tällä ravinnolla on ainoa lapsikin kuihtunut,
niin että luut näkyy.
— Minkälaista mahtanee olla siellä kotopuolessa? virkkoi Ale katsellen
järvelle, jossa näkyi joku soutelevan. — Siellä on viljat puitu ja
perunata nostetaan.
— Sielläpä minunkin ajatukseni olivat, sanoi Taave. — Tiehaaran
pieniltä peltosaroilta tuli edes talven leipä. Ansiot sai käyttää
muihin tarpeisiin sinä aikana. Täällä ei riitä syömiseenkään.
— Sanovat tehtaalaiset, että pian tulee vallankumous ja työläiset
ottavat vallan niinkuin Venäjälläkin, jatkoi Taave. — Mikä sen tiennee?
— Miten käynee. Jotain muutosta tässä pitäisi tapahtua. Minä en
tahtoisi muuta kuin että pääsisin takaisin Kinkomaan sydänmaalle.
— Samaa minäkin. Kuitenkin pitäisi meidän enemmän ottaa osaa
köyhälistön taisteluun, arveli Taave. — Tuntuu niinkuin toisten
armoilla tässä menisi.
— Niinpä kai sitä pitäisi. Järjestyskaartiinkin ovat tahtoneet. En
ymmärrä mitä sillä kaartilla...
— No katsohan, kun työväki ottaa vallan, niin silloin tarvitaan
järjestysmiehiä. Ei porvarit silloin rupea järjestyksestä vastaamaan.
Sitä sillä, selitti Taave.
— Yksi minusta on kanssa niin epäselvä asia, aloitti Ale. — Kun
joskus tulee puheeksi näitten tehtaalaisten kanssa torppariasia, niin
nauravat ja tiuskivat: »Vai pitäisi lisää porvareita, mokomiakin
velkaisäntiä!... Olette hulluja!» ja muuta semmoista. Mitenkä sinä
tämän käsität?
— En sitä ole ajatellut... puhuvat suunsa mauksi... kyllä kai
temokratia vielä kerran vapauttaa torpparit, kun tulisi vaan enemmistö
sinne eduskuntaan... tiedä miten vielä tässä eduskunnassa.
— Kaippa sitä sitten temokratiaan on luotettava.
Miehet vaikenivat. Kumpaisenkin ajatukset näyttivät askartelevan
kiinteästi etsien apua vaikeaan tilaan, johon he monien muitten mukana
olivat joutuneet. Syitä oli niin monenlaisia, kaikilla omat syynsä.
Heidän nykyiseen kurjuuteensa oli syynä Hautamäen Ville, joka ajoi
pois torpista ja joka kuuluu nyt täällä kaupungissa renttuilevan.
Talonhinnan, mitä veloista jäi, kuuluu hävittäneen, ja sanovat
talonvälityksien jo käyvän huonosti.
— Taitaa siitäkin Kinkomaan Villestä tulla pian meidän miehiä, sanoo
Taave ajatustensa jatkoksi.
— Niin sanovat, että on köyhtynyt. Ville kuuluu juopottelevan ja akka
kulkevan öisin katuloilla. Siihen se meni rikkaus.
— Taisi talollaan saada muutamia tuhansia enemmän, kun oli maalla kahta
torpparia vähemmän alustalaisia.
Siihen Ale vain hymähti katkerasti.
Miehet nousivat kotiin mennäkseen.
Siellä irvisti kurjuus vastaan. Taaven vaimo oli luonteeltaan hiljainen
ja kärsi ääneti. Alen nuorempi vaimo oli suulas ja kiukutteli
lakkaamatta. Nytkin hän, miesten tultua, paasasi ja kirosi väliin. Ei
ollut leivänpalaakaan, ja lakko tuli parhaiksi vielä.
— Pian se vielä muuttuu, koetti Ale veltosti rauhoitella. Ei voinut
itsekään luottaa siihen muuttumiseen. Maassa kiinni eläen ei olisi
ajatellutkaan mitään muuta kuin että saisi pitää pienet perkkiönsä.
Nyt vei aina ajatukset temokratiaan ja luokkataisteluun. Oli siinäkin
jäänyt Taavesta jälelle. Taave osasi selittää, hän vain hämärästi
tajuta ja laimeasti uskoa. Semmoista se oli.
Taave kuului nytkin siellä tuvassa puhuvan akoille ja vakuuttavan. Mitä
niille akoille... ei se kannata suutaan vaivata. Parempi kun lähtisi
Taavekin talolle. Kai siellä joku kokous oli tänäänkin. Pitäisi mennä
kuuntelemaan.
Saatuaan yht'äkkiä harvinaisen innon puuskan meni Ale ovelle ja pyysi
Taavea mukaansa.
— Mennään talolle kuulemaan, kai siellä kokous on.
— Piruako niistä kokouksista... tule syömään, huusi Alen akka.
— Mitä syömään?
Taaven eukko oli lainannut puolikkaan leivästään Alen muijalle.
Kumpainenkin perhe pääsi siten aamiaiselle.
Silmät verestäen ahmittiin leipä, silakat ja perunat. Voita ei ollut
elintarvelautakunnalla jakaa, ja milläpä sitä olisi ostanutkaan.
Tuli mieleen siinä aterialla Kinkomaan takaliston elämä. Siellä sai
kalaakin, ja maitoa oli aina. Se elämä oli usein puutteellista, mutta
sitä muistellessa kihosivat vedet silmiin ja kokonainen pala pyrki
juurtumaan kurkkuun.