Talvi oli mennyt ja kevät teki tuloaan.
Vietettiin Venäjän vallankumous-sankarien hautajaisia kylän
työväentalossa. Niitä vietettiin joka paikassa muuallakin. Yhteinen
joukkohuumaus oli vallannut kaikki. Olihan niin odottamatonta
tsaarivallan kukistuminen! Mistään muusta ei puhuttu. Kun uutiset
tulivat, jättivät ensimmäisinä työmiehet työnsä ja kävelivät kylillä.
Paisuttava uutinen pani jo isännätkin kävelemään naapureihinsa. Oli
niin ihmeellistä, ettei tietänyt miten siitä olisi puhunut. Ja sitten
oli taloista sieltä ja täältä mennyt poika rajan taakse. Sekin tuntui
nyt arveluttavalta, kun saatiin tietää, että vallankumous huuhteli
omiakin rantoja. Ei osannut sanoa, oliko se hyväksi vai pahaksi. Täytyi
jäädä odottamaan.
Juhlakulkueeseen, joka järjestettiin kylän osuuskaupalla, ottivat osaa
isäntämiehetkin, ja nyt oli heistäkin luonnollista, että venäläiset
(ryssiä ei ollut enää) olivat kulkueen etupäässä. Punaiset liput
liehuivat. Vallimiehet astuivat ryssien kantapäillä, tai rinnalla, käsi
kaulalla muutamilla.
— Veljet, teidän ansiotanne tämä on kaikki.
— Vot hjuva. Tsaari olemaks hoono mees. Kaikki loppu!
Kaikki talojen isännät eivät olleet kumminkaan mukana kulkueessa.
Olisi tuntunut oudolta lyöttäytyä metsän ja peltojen raiskaajien
kanssa samaan joukkoon. Vaikka eiväthän nämä tosin syyllisiä siihen
olleet. Tekivät mitä käskettiin. Tosin ne kaatoivat joskus kuin
uhitellen metsää ja vetivät linjojansa peltojen poikki, mutta nythän
oli sekin aika ohitse. Vallityöt oli lopetettu jo viime syksynä, ja
vartiosotilaat vain majailivat kylässä. Jokatapauksessa nyt kaikki oli
toisin.
Ja nekin, jotka eivät olleet kulkueessa, menivät työväentalolle. Siellä
tuntui hieman oudolta ensin, ja vallimiehet pyrkivät pistelemäänkin
heidän sielläoloaan. Työväestö oli kulkueessakin katsellut hieman
karsaasti niitä muutamia isäntämiehiä, jotka olivat mukana. Nuokin
tässä pääsevät siitä nyt osallisiksi, vaikka se on vihattujen
venäläisten verellä ostettu. Vieläköhän nyt vihaatte venäläistä, kun se
antoi teille vapauden?
Hautamäen Jaakko käveli myöskin talolle. Toiset olivat menneet
kulkueessa. Ei oikein osannut muodostaa muuta ajatusta kuin sen, että
tsaarivalta oli suistettu ja Suomellekin luvattu omat lakinsa ja
oikeutensa. Mitä muuta oli tulossa, ei voinut arvailla. Sitten näkisi
kun eläisi. Tuntui kumminkin kevyeltä elää näitä päiviä.
Talolla hän asettui ovisuunpuolelle istumaan. Vallimiehet ja
ryssät istuivat vierekkäin ja sylikkäinkin omassa ryhmässään. Joku
työväenyhdistyksen mies puhui vallankumouksesta oman puolueensa
näkökulmilta. Puhui kansakoulunopettajakin ja maamiesneuvoja. Heidän
puheitaan kuunnellessa vallimiehet hymyilivät toisilleen merkitsevästi.
Puhukaahan nyt. Vielä tässä Suomenkin työväestö, yhdessä venäläisten
veljien kanssa, tekee suursiivouksen. Kansanvalta näyttää isännille ja
muille, jotka ovat meitä ja venäläisiä halveksineet.
Puheitten jälkeen tehtiin ponsia ja päätöksiä. Kaivettiin kaikki
paikkakunnan kieroudet esille. Siinä selvitteli Suomen kansa pienessä
murto-osassa paheitaan ja rikkeitään. Muutamille oli kumminkin
arvoitus, mitä se koski vallankumoukseen ja sankarien muistojuhlaan.
Nevalainen oli vallityön aikana kantanut upseerien avulla valtion
(Suomenko vai Venäjän, sitä ei tiedetty) varoja olemattomista
hevostöistä, ja siitä lausuttiin kansan paheksumistuomio.
Nevalainen suuttui, lähti ja kirosi mennessään.
— ... sai temokraatit rehellisyyden puuskan... perhana!
Sankarijuhlasta palattiin, mutta tunnelma jatkui. Yhteinen sankarihauta
Pietarissa kuvasteli jokaisen mielessä. Hulikaanitkaan eivät talolta
palatessaan melunneet. Vallimiehistä muutamat kiikkuivat ryssien kanssa
kaulakkain.
Oli vaalea kevättalven ilta, ja mökeissä saatettiin sinä iltana
valvoa myöhäiseen. Mökin ukko istui ikkunanpielessä ulos katsellen ja
toisella korvallaan kuunnellen lapsilauman unista riitelyä leivästä ja
särpimestä. Vaimokin kuului köyhyyttä valittavan.
— Kyllä se pian on lopussa, kunhan temokratia pääsee voimaan.
Vallankumous se on tehtävä Suomenkin porvaristoa vastaan. Ja eiköpä tuo
Venäjä auttane ja järjestäne täälläkin.
— Minä en usko, tikaa eukko.
— Uskoppa kuinka tahansa... kyllä se suolavesileivän syönti loppuu
vielä... maltahan kun se kumous...
Ja kumous kummittelee vielä mökinmiehelle unissakin. Venäjän veli
järjestää niin asiat, että saa tässä omaa maata... pääsee alkuun...
köyhälistö nousee... herrat hiiteen ja talonpojat itse talikko käteen...
Syvä kuorsaus kuuluu tuvasta, joka kyyhöttää viheliäisenä kevätyön
keskellä.
* * * * *
Saapuivat sanomat ja luettiin venäläisen amiraalin puhe ylioppilaille
pääkaupungissa.
»Olen heidät valmis vastaanottamaan aseitta, avosylin vastaan j.n.e.»
Tuntui syvä liikutus sydänalaa myöten. Semmoista ei oltu ennen osattu
toivoakaan siltä taholta. Miten nyt Saksaan menneitten kanssa?...
Olivatko he maanpettureita?
Jaakko oli myöskin Hautamäen pirtin pöydän ääressä tutkimassa samoja
sanomia, ja hänenkin povessaan sävähti sama ajatus.
Ovatko he?
Ei! Tuhat kertaa ei! Huumaus oli pannut päät sekaisin.
Ja vaikka Jaakko ei ollut kuullut edes puhuttavankaan
itsenäisyysmiehistä, oli hänellä selvillä se, että ei oltu vielä siinä,
mihin pyrittiin. Mihin ainakin olisi pitänyt pyrkiä. Ryssään ei ole
luottamista, se on jo nähty asia. Sorto saattaa alkaa jonkun ajan
kuluttua uudelleen, ja silloin... Kyllä se on hyvä vain, että pojat
ovat siellä, kun nyt vain pysyisivät. Jos heidätkin huumaus tapaa ja
palaavat, kuka tietää, vaikka heidät vangittaisiin.
Masentuneena heitti Jaakko lehden kädestään. Saisi sitten nähdä, miten
asiat kehittyivät. Täällä oli jo merkkejä nähtävänä. Jos oli työväki
jo ennemmin veljeillyt venäläisten kanssa, niin nyt vallankumouksen
jälkeen he ihan syöksyivät sylikkäin.
Siitä enemmän kuin muustakaan ennenaikaisesta ilosta ei ollut mitään
hyvää odotettavissa.