Jaakko odotti rohkeana seurauksia Pentin teosta, mutta mitään ei
kuulunut suoranaisessa muodossa. Eihän ollut Koljakoffilla todistajia
saamastaan selkäsaunasta. Ryssiä tosin lisättiin ja aseistettiin ja
Hautamäen metsiä haaskattiin entistä enemmän. Suuria tukkipuitakin jo
kaadettiin, eikä ollut Jaakon hyvä mennä vastustelemaan.
Oli pidetty asiasta jonkunlainen tutkinto, jossa hautamäkeläisiä
kuulusteltiin. Jaakon täytyi silloin ensi kerta elämässään valehdella,
ja se ei ollut helppoa. Hän sai kumminkin sen tehdyksi reippaasti ja
vakuuttavasti. Pentti oli lähtenyt päivää aikaisemmin ja sillä hyvä.
— Helvettiäkö te meitä vainoatte yhden ryssärutkun takia! oli Jaakko
kivahtanut ryssäläismieliselle nimismiehelle.
— Penttihän on kumminkin syyllinen.
— Olkoon, mitä se sitten meihin muihin kuuluu. Hakekaa syyllinen
käsiinne, lisäsi Jaakko vahingoniloisesti. — Nimismiehellä näkyy olevan
mieluista tehtävää näiden ryssien kanssa.
— Täytyyhän sitä viran puolesta.
— Ei ryssät joka paikassa saa nimismiehiltä tukea ja apua. Täällä
sitävastoin...
— No älkäähän. Saattaa tämä asiakin tulla teille vielä vaikeaksi, jos
pröystäilette.
— Tulkoon vaikka tuhannen pirua, mutta minä en matele ryssien enkä
heidän apuriensa jaloissa!
Nimismies oli lähtenyt hieman häpeissään.
— Koko karhu tuo Hautamäen isäntä, oli hän sanonut kyytimiehelleen.
Talon työväki kähni salaperäisenä. Olisi pitänyt tietää mihin Pentti
on mennyt. Tuli työpaikoillakin siitä puhe, ja muutamat olivat
suurisuisina valmiit tuomitsemaan Penttiä hänen tekonsa johdosta.
Toiset naureksivat ja sanoivat, että »oikein! niin sitä ryssää on
lyötävä, kun kerran rupeaa lyömään».
Mutta ryssät löivät vuorostaan Hautamäen metsää.
— Elävät kuin viimeistä päivää, sanoi eräänä päivänä Emmi Jaakolle. —
Ei uskoisi heitä ihmisiksikään. Oletko käynyt metsässä?
— En. Minua ei haluta nykyjään katsella omaa metsääni.
— Siellä on kaadettu eilen ja toissa päivänä parasta säästömetsää.
— Kallion kangastako?
— Niin.
Jaakko kirosi ja lähti hammasta purren menemään metsään, mutta Emmi
juoksi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsipuolesta.
— Henkesi menetät. Koetamme yhdessä kärsiä. Onhan meillä takamaa vielä.
Jaakko kääntyi takaisin. Mitäpä se olisi auttanut metsään meno? Vieraan
maan pistinmiehet vartioivat hänen omaa metsäänsä.
Jaakko tunsi kuin paatisen painon hartioillaan. Nyt hän ymmärsi
täydellisesti Pentin teon vaikuttimet. Häneltä raiskattiin metsä,
Pentiltä morsian.
— Niin, onhan meillä vielä takamaan metsä, sanoi Jaakko tuvan portailla
vaimolleen. — Parasta olisi, kun muuttaisimme sinne kokonaan.
— Toivotaan parempia aikoja, sanoi emäntä.
Jaakko istui voimatonna tuvan portaille. Ennenkuin hän ehti siinä
tasaantua, tuotiin sana, että ryssille oli taas lehmä teurastettava.
Jaakko otti vaatimuksen vastaan melkein välinpitämättömänä.
Tämä oli jo kahdeksas lehmä. Pentin lähdön jälkeen ei lehmiä otettu
enää toisista taloista ainoatakaan. Edellisellä viikolla ei hän
suosiolla toimittanut teurastusta, ja ryssät ottivat parhaimman
karjasta ja vallimiesten kanssa teurastivat. Hän ei saanut siitä edes
mitään korvausta. Sellainen kuuluu heillä sääntö olevan.
— Käy valikoimassa lehmä ja käske miesten se toimittaa ryssille, sanoi
Jaakko Emmille. — Minä en jaksa. Ja minun on mentävä Kinkomaahan.
Sieltä kuuluu huonoja uutisia.
Kuuntelematta vaimonsa joka viikko uusiutuvaa valitusta ryssien
pakkoluovutuksesta Jaakko lähti Kinkomaahan.
Ville kuului siellä jo riitelevän Helenansa kanssa. Tyttö ei ollut
puhunut talon veloista mitään Villelle, ennenkuin käski häntä korkoja
toimittamaan. Ville oli kiivastunut, ja kerrottiin että riita jatkui
joka päivä talon veloista. Ville oli uhannut myydä talon, ja saadakseen
paremman hinnan oli hän ajanut pois maaltaan ne torpparit, jotka
olivat suullisen sopimuksen varassa. Jaakko oli päättänyt mennä
Kinkomaahan estääkseen Villen talonmyyntiä ja saadakseen hänet sopimaan
torppariensa kanssa.
Helena hieman hämmästyi nähdessään Jaakon. Hän tiesi veljeksien jäykät
välit ja ihmetteli mitä nyt Jaakko aikoi käynnillään. Neuvoi vieraan
kamariin, jossa Ville loikoi sohvalla imeksien piippuaan.
— Sinä vain pidät herrainpäiviä, sanoi Jaakko tervehdykseksi.
— Mitäs tässä muutakaan, kun ei ole taloa eikä tavaroita. Möin koko
tämän roskan; et ole taitanut kuullakaan.
— Möit?
— Mitäs tällä velkapesällä! Eikä taida minusta muutenkaan olla
maamieheksi.
— Paljonko oli velkoja?
— Kaikki pankit täynnä. Vain parikymmentä tuhatta jäi ja nämä roskat
päälle, kun velat suoritin. Tulinkin tässä juuri kaupungista.
Jaakko istui tuolilla kädet ristissä, lakki takaraivolla, mittaillen
veljeä silmillään.
Ville mainitsi talon hinnan.
— Ja sadalla tuhannella möit tämmöisen talon! Ja sitten sinä olet
häätänyt torppareitasi.
— Muuten en olisi saanut sitäkään hintaa talolla.
— Etkö sinä yhtään häpeä! Heidän eduillaanko sinun on ostettava omasi.
Tiedätkö mitä teet?
— Sitä mitä niin monet tekevät.
— Ja sinun on seurattava niitä, jotka lisäävät irtolaisia ja saattavat
kerran yhteiskunnan kuohumistilaan, rikkinäiseksi ja onnettomaksi
jokaiselle.
Ville vaikeni. Täytyihän tässä katsoa omaa etuaan. Niin tekivät kaikki
muutkin.
— Ja mitä nyt aiot? kysyi Jaakko terävästi.
— Muutan akan kanssa kaupunkiin ja perustan välitystoimiston.
— Minkä?
— Jossa talonkauppoja välitetään. Se kuuluu nykyjään kannattavan hyvin.
Jaakko vihelsi. Sitten hän hiljaa kirosi.
— Vai tulee sinusta talohuijari. No, kun ei työ maita... Turhaanpa
tulin sitten lähteneeksi.
— Taisit tulla sinäkin taloa ostelemaan?
— En ostamaan, mutta takomaan järkeä tyhmään päähäsi, kun kuulin
myyntiuhkailusi. Nyt näen, että kalloosi ei pysty mikään.
Jaakko nousi lähteäkseen.
— Elähän mene, Helena tuo kahvia.
— En minä nyt. Pitää ryssille joutua lehmää nylkemään ja muutenkin...
... olet niin inhottava laiskuudessasi ja puuhissasi, aikoi Jaakko
lisätä, mutta jätti sanomatta.
— Ne ryssät vain siellä mellastavat.
— Niinhän ne... sinun ei nyt tarvitse maitasi pelätä.
— Ei, sillähän minäkin sitä myyntiä... olisivat saattaneet haaskata
vielä tämänkin talon.
— Ei sinussa ole hituistakaan miestä.
Jaakko oli jo ovella.
— Kuulehan, miten se Pentin juttu... meniköhän poika tosiaankin
Saksaan? kysyi Ville.
— Pitääkö sinunkin siitä huutaa?
— Enhän minä kenellekään. Tässä nyt vain... onhan se minunkin
veljeni... ja kyllä se hyvä olisi, että poikia vaan menisi sinne.
Taitavat nyt sinua painaa sen Pentin vuoksi. Varo sinä sitä Nikki
Purolaa. Hän on aika piru.
Jaakko ei kiirehtinyt. Tunsi hieman kuin lauhtuvansa Villeen. Helenakin
toi kahvia ja tarjosi. Täytyi istua.
— Raskastahan se on elämä Hautamäessä nykyjään, kun karja ryöstetään
ja pellot ja metsät raiskataan, mutta me Emmin kanssa pidämme päämme
pystyssä. Emme ole riidelleet vielä kertaakaan. — Se oli tarkoitettu
Helenalle ja Villelle. Helena seisoessaan uunin kupeella punastui ja
katseli maahan. Jaakko tuli siinä katsoneeksi häntä ja tunsi sääliä
Helenan puolesta. Kaunis ja hyväntahtoisen näköinen ihminen. Olisi kai
saanut parempiakin kuin Villen.
Helena sai jo kokonaan hänen myötätuntonsa.
— Pidä sinä vain tätä Villeä kurissa. Se on hitonmoinen lurjus. Saisit
antaa sitä joskus selkäänkin, laiskuria. Olitko sinä myöntyväinen
omasta puolestasi talon myyntiin?
— Tämä Helenahan sitä puuhasikin.
— Pidähän suusi... et antaisi Helena tämän Vilien reuhastella joutavaa.
Ottaisitte maapalan ja asettuisitte vaan tänne kotipuolelle.
Helena vain hymyili, mutta Ville jurahti:
— Kyllä kai me sittenkin muutamme kaupunkiin.
'— No ei sitten, sanoi Jaakko katkerasti ja poistui hätäisesti
hyvästeltyään.
— Kaupunki saa siitä miehestä lisää yhden keinottelijan, sanoi Jaakko
ääneen mennessään talon pihamaalla.
Tiellä hän tapasi Nevalaisen.
— Mistä tullaan? kysyi hän Jaakolta ystävällistä äänensävyä tavoitellen.
Nevalainen oli vastenmielinen naapuri Jaakolle. Ei olisi ilennyt
puheisiin hänen kanssaan puuttua.
— Kuuluu Ville talonsa myyneen, sanoi Nevalainen, koettaen jatkaa
keskustelua. — Taisi mennä halvasta. Ei jäänyt torpparejakaan talon
maalle kuin pari.
— Nekö ne hinnat noteeraavat? kivahti Jaakko. — Minun mielestäni olisi
talo sitä vauraampi, mitä enemmän olisi torppia.
— Metsää ne vain haaskaavat... niistä muuta hyötyä. Poispa se Villekin
niitä ajeli.
— Tietäähän tyhmyrin. Olettekin molemmat yhtä mielettömiä!
Se oli kuin laukaus. Nevalainen kähisi naamaltaan punaisena.
— Vai pitää naapuri minua sellaisena.
— Kaikkia niitä, jotka irtolaisten lukua lisäävät. Työväentalon
vakinaisia vieraita tehdään sillä neuvoin.
Nevalainen poikkesi toiselle tielle hyvästiä sanomatta.
— Mene vaan, mietti Jaakko. — Omasi olisit kaupungissa sinä niinkuin
Villekin.
Tultuaan kotiin näki Jaakko ryssien kuljettavan vallimiesten kanssa
talon parasta lehmää teurastettavaksi. Miehet nauroivat emännälle, joka
valitteli pihamaalla.
Mikä tästä kerran vielä tuleekaan, ajatteli Jaakko. Painajaisen täytyy
kumminkin kerran selvitä tai muuttua myrskyksi.