Vähämäen Eenokin ja Nikki Purolan torpat olivat vierekkäin. Aita vain
erotti pellot toisistaan. Eenokki oli jo ikämies, yli kuudenkymmenen.
Torpan paikan oli hän perinyt isältään ja pienestä pojasta saanut
raataa vuoroin omilla, vuoroin talon viljelyksillä. Suuret eivät hänen
viljelyksensä olleet. Pellot kiviperäisiä ja niittyjen raivaukseen
oli jäänyt vähän aikaa. Viljelykset eivät jaksaneet elättää suurta
perhettä, kun vielä joka viikko oli verotyössä käytävä, ja niin oli
pieni puute yhtämittaa vieraana.
Eenokki ei valittanut. Ei kotonaan eikä verotyössä ollessaan. Toisten
alustalaisten vaikeroimista tai kiroilua hän kuunteli ääneti, ja toiset
työmiehet luulivat hänen kovasta työstä ja alituisesta puutteesta
turtuneen kaikesta välinpitämättömäksi.
Työ ei ollut hänelle vaikeaa eikä raskasta. Se oli hänen ylläpitäjänsä,
jonka avulla voi säilyttää rauhallisen mielen. Hän tunsi vaistoillaan,
että toisin olisi pitänyt olla olosuhteet, mutta luonto ei noussut
koskaan kapinoimaan. Kun sai vähänkään ruokaa ja vaimo ei marissut,
saattoi olla tyytyväinen. Harmaissa, vetisissä silmissä oli rauhallinen
ilme ja uurteisilla kasvoilla vielä voimaa ilmaiseva punerrus.
Paikkakunnalle oli muutamia vuosia takaperin perustettu työväentalo,
mutta siellä häneltä oli jäänyt käymättä. Tästä hänelle toverit
huomauttelivat, mutta Eenokki vain muhoili tai oli kokonaan vaiti, kuin
ei mitään olisi kuullut.
Ensimmäisenä oli hän verotyöhön joutumassa, ja siitäkin hänelle toiset
torpparit sanoivat. Mutta kaikesta huolimatta ei sota-aikakaan tuonut
hänen kotiinsa niin lukuisasti puutteita kuin toisten mökkiläisten.
Leipää oli hänellä riittävästi, vaikka se usein syötiinkin suolaan
kastaen.
Nikki Purola oli vähän yli neljänkymmenen. Vankkarakenteinen ja jurolta
näyttävä. Kerrottiin, että hänen isänsä oli ollut suuri laiskuri,
jopa siinä määrin, että jätti perheensä hoivaamatta ja meni itse
köyhäintaloon vielä verrattain nuorena.
Torppa, jossa hän asui, oli alkujaan toisen miehen raivaama. Nikki
antoi peltojen laihtua ja ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Iso perhe sai
kärsiä puutetta alinomaa.
Kun vallityöt aloitettiin paikkakunnalla, oli hän ensimmäisenä
tarjokkaana siellä, ja pakollisen verotyön aikana hän saarnasi toisille
alustalaisille sosialismia sen perusteella, mitä oli lukenut puolueen
sanomalehdestä.
Nytkin oli hänen täytynyt jättää vallityö muutamiksi päiviksi ja tulla
Hautamäkeen suorittamaan verorästejään. Miehet nostivat turvepehkua
isolla suolla. Toiset tekivät ääneti työtään, Nikki istui tervaskannon
nenässä saarnailemassa.
— ... koonneet nämäkin hautamäkeläiset rikkautensa meidän alustalaisten
hiellä ja vaivalla... ilmaiseksi saavat kaikki työt. Mutta kunhan
roletaari pääsee valtaan, niin silloin tasataan. Ja pian tapahtuvaa
vallankumoustapa se tämäkin Työmies ennustaa.
—- Koehan joutua haasioita laittamaan, sanoo joku miehistä.
— Eipä täss ole kiirutta. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas
vähälläkin. Kunhan roletaari...
— Lakkaa jo helvetissä mies sitä roletaariasi huutamasta! kivahtaa
Eenokki. — Ihan etoo tuommoinen laiskottelu.
Mutta Nikki vain naurahtaa kantonsa nenässä ja ruiskauttaa pitkän
syljen toisesta suupielestään, toisessa kytee käyrävartinen piippu.
— Eip' oo kiirettä.
Vanha Eenokki miettii siinä pehkuhaasiota laittaessaan tulevaa talvea.
Ansiotyöhön se taas hänetkin ajaa, vanhan miehen. Ruis oli harvaa, kun
ei jaksanut viime talvena kylliksi muraa ajaa. Ohran kuivasi pouta.
Kuivaa se sen laihassa maassa. Perunat tulevat syödyiksi jouluun.
Ansiotyö se on varana, jos sattuu jaksamaan. Pojan hankkeet menivät
jälestä, äitikään ei jaksa enää kehrätä.
Kun olisi kerrankin aikaa riittävästi omille töille. Saisi rauhassa
raataa omilla perkkiöillä. Saisi ehkä runsaamman ravinnon, kun pääsisi
kiinni maahan. Mitäpä siitä. Ei taida roletaaria huutamalla olot
korjautua.
Eenokki nojaa haasiopuuta vasten hetkiseksi hengähtämään.
Puhuvat ne, että mökkiläisetkin saisivat kerran omaa maata... toiset
sanovat, että ryssä jakaa, mutta siihen ei pitäisi luottaa, Eikä liene
luottamista muidenkaan jakoon... kukapa sitä omaansa jakaisi. Paljon
niitä olisi oksan ottavia, kun olisi kuusen kaatavia.
Välähti siinä mieleen Eenokille, minkälaista olisi, jos saisi omaa
maata, torppansa ihan omituiseksi. Ojia pitäisi heti syventää ja
sarkoja kyntää syvemmältä. Poika saisi perkata lisää peltoa. Jaksaisin
sitä vielä minäkin. Pitäisi saada sitten uusi pirtti, isompi ja
valoisampi. Lapsetkin viihtyisivät paremmin. Heh, ne on nämä vain niitä
tuulentupia. Huomenna on vielä veropäivä ja ylihuomenna, ja niitä on
vain loppumattomiin. Ka, mitä minä tässä, kun työ ihan unohtuu.
Eenokki aloittaa taas työnsä mistään muusta välittämättä. Nikki istuu
vielä kannon nenässä. Aurinko on lämmittänyt selkää ja herpaissut niin,
että toinen silmä on painunut kiinni, toinen katselee puoliavoimena ja
elottomana suota siinä jalkojen vieressä.