Syksy on kulunut jo pitkälle. Hautamäessä on aloitettu riihien puinnit.
Poutaiset päivät jouduttivat puintia, ja riihet lämpisivät yhtämittaa.
Jaakko oli kutsunut kaikki talon alustalaiset viljan puintiin.
Ne mökkiläiset, jotka olivat omat viljansa korjattuaan menneet
vallityöhön, jättivät sen nuristen ja tulivat vastahakoisesti puintia
aloittamaan. Jaakko huomasi sen ja ihmetteli. Ennen olivat mökkiläiset
yhdessä palkkaväen kanssa hyvillä mielin ryhtyneet viljanpuintiin.
Tiesiväthän he saavansa viljaa Hautamäestä aina halvemmalla kuin
muualta. Nyt vitkasteltiin riiheen lähtiessä, ja rohkeimmat
laskettelivat peittelemättä suustaan suuria sanoja.
Ja niin jatkui koko puinti-ajan. Turhaan koetti emäntä heitä hyvitellä.
Oli kuin painajainen työväessä.
— Mistähän se johtuu? arveli Emmi Jaakolle eräänä päivänä.
— Kyllä minä syyn tiedän. Luokkavihaa lietsovat työväenlehdet ja
muutkin siinä mukana ja sitten tuo vallityö. Se vie miehiltä kaiken
työkuntoisuuden. Siellä ei tarvitse muuta kuin lapioonsa nojailla.
Talon vainioilla täytyy vielä edes nimeksi heilua. Taitaa olla kaikin
puolin huonot ajat tulossa.
— Sinun pitäisi heitä hyvitellä, sanoi Emmi. — Vaikka eihän se ole
hyväksi liika kumartelukaan.
— Ei. Ja olenhan koettanutkin. Se on nyt sellainen ajanhenki, että
juopaa koetetaan suurentaa molemmin puolin. Raha- ja teollisuusluokka
painaa maalaisväestöä, ja maatyömiehet liittyneinä tehdastyöväkeen
taistelevat omaa itseään vastaan.
— Mikä tästä lopulta tulleekaan?
Ennen niin iloinen Emmikin näytti huolestuneelta.
— Yhteiskunnallinen uudistus. Sen täytyy ennen pitkää jotenkuten
tapahtua. Ja jos se pakkovaltaa käyttäen tulee yhdessä ryssäläistymisen
kanssa, olemme hukassa. Minun mielestäni pitäisi ryhtyä viivyttelemättä
maatyöväen, varsinkin torppariluokan, oloja parantamaan. Maata pitäisi
saada maattomille ja maalaissivistystä olisi kaikin puolin kohotettava.
Se estäisi veljeilyä sosialistien ja ryssien kanssa.
Lieneekö heillä kaikilla halua päästä maahan kiinni?
Toisilla ei, mutta useimmilla kuitenkin on. Laiskureita ei tosin voi
lopettaa maailmasta, mutta vähentää heitä voi. Yhteiskunnan uudistus
riippuu kokonaan maasta, maakysymyksen järjestelystä.
Oli hiljainen iltapäivä, ja palvelijatkin olivat menneet riiheen.
Jaakko oli vaimonsa kanssa kahden pirtissä.
Päivän valojuova tulvi ikkunasta ja väreili permannolla. Vanha
kaappikello, talon rauhoittava haltiahenki, mittasi aikaa verkalleen.
Emmi istuutui miehensä viereen ja näytti aikovan sanoa jotain erikoista.
— Sinä olet nykyisin muuttunut niin kovin vakavaksi. Et minuakaan
huomaa juuri milloinkaan. Eihän sinua enää velat paina.
Emmi jäi odottamaan. Jaakko kohottausi ja tapaili vaimonsa kättä.
— Katsohan, tämä yhteiskunnallinen tilanne se minua vaivaa. Torpparit
niskoittelevat ja heittäytyvät ryssien ja sosialistien syliin. Se ei
ole heidän oma syynsä, ja siksi se niin painaa. Ja sitten toiseksi.
Tässä maalaispuolueessa on paljon sellaisia, jotka ovat toista mieltä
kanssani tästä yhteiskuntakysymyksestä. Kaikki pitäisi muka pysyttää
ennallaan. Jäseniä kumminkin otettaisiin seuraan myöskin maattomista.
Eiväthän he voi tulla samaan liittoon vastustajiensa kanssa.
— Mutta eihän se sinun surullasi parane eikä toiseksi muutu. Olisit
joskus iloinen kuten ennen ja vielä viimeksi keväällä.
Jaakko katsoi vaimonsa kirkkaisiin silmiin. Heidän täytyi molempien
naurahtaa. Emmi oli tosiaankin viime aikoina taitanut tulla hieman
syrjäytetyksi, koskapa pyrki valittamaan.
— Sinä eukko kulta ajattelet vain omaa itseäsi, sanoi Jaakko vetäen
vaimonsa lähemmäksi.
— Täytyyhän minun, kun sinä et välitä minusta.
Jaakko nauroi jo vapautuneesti.
— Minä lupaan tapani parantaa. Hommaa sinä nyt vain riihimiehille
kahvia.
— Mutta kyllä sinun täytyy luvata tästä lähtien muistaa enemmän minua
ja lapsia.
— Johan sen lupasin.
Jaakko jäi ikkunanpielessä istuen katselemaan Emmin liikehtimistä
tuvan ja keittiön välillä. Liisa oli hänen apunaan, ja yhdessä he
leikittelivät ja naureksivat kuin sisarukset ikään. — Mistähän Emmi on
tuon elämisen taidon oppinut? Lapset uskoivat pienimmätkin huolensa
hänelle ja ilakoivat hänen kanssaan kuin nuoren tyttösen. Tuon kyllä
pitäisi enemmän kiinnittää minun mieltäni. Miten se onkaan tullut niin
syrjäytetyksi, että Emmin täytyi siitä huomauttaa?
Kahvin valmistuttua Emmi lähti Jaakon kanssa viemään sitä riiheen.
Siellä oli sanasota käymässä, mutta se vaikeni heidän tultuaan.
Jaakko pyyteli miehiä suorittamaan työnsä huolellisemmin. Tähkiin oli
jäänyt jyviä.
— Pitäisi isännän olla mukana työssä, niin saisi sanoa aikanaan, kuului
joku riihessä sanovan, mutta Jaakko ei ollut sitä kuulevinaan.
Kun Emmi oli vienyt pois kahvineuvot, sanoi Jaakko riihiväelle
maksavansa täyden palkan puintiajalta, vaikka se kuuluikin heidän
verotehtäviinsä.
Hyväksyvä murina kuului riihestä, ja varstoihin tartuttiin innokkaasti.
Lyhteet saivat nyt navakoita iskuja, eikä jyviä jäänyt tähkäpäihin.
Jaakko tunsi rauhoittavaa tyydytystä palatessaan kartanolle. Veroja
oli tullut jo tarpeeksi torppien ja mäkitupien alueista. Talo oli
varmaankin jo aikoja sitten saanut niistä hinnan täydellisesti.
Tästäpuolin saisivat he verohelpotuksia yhä enemmän. Kykenivätkö he
ymmärtämään, ettei hän toimenpiteellään tarkoittanut omaa etuaan?