Elokuu oli menossa. Hautamäessä oli maalaisseuran iltamajuhlat.
Väkeä liikkui talon avaralla pihamaalla ja huoneissa, jotka oli
koivunlehvillä koristettu.
Muutamia valliryssiä istui syrjemmässä veljeilijäinsä kanssa
naureskellen ja iskien silmää ohikulkeville naisille. Juhlayleisö ei
voinut olla tuntematta pientä painostavaa tunnetta ryssien läsnäolosta.
Oli tosin heitä jo totuttu näkemään talojen pihoissa ja pirteissä,
mutta juhlansa olivat maalaiset saaneet vielä viettää ilman näitä
haisevia kuokkavieraita.
Nytkö he tulisivat tästäpuolin olemaan kaikessa mukana? Eikö Suomen
kansalla ollut enää mitään rauhoitettua aluetta, johon pääsy näiltä
rauhanhäiritsijöiltä olisi kielletty.
Tuparakennuksen portailla puhui nuori agronomi Juurakko. Hän ei puhunut
maataloudesta ja sen kannattavaisuudesta, joka oli niin tavallinen
puheenaihe maatalousmiehillä. Hän vetosi maalaisten valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen asemaan ja kehoitti heitä liittymään yhteen. Hän
kuvasi tulevaa aikaa, jolloin voimakas maaseutu kohoaa varallisuudessa
ja sivistyksessä. Sitä ennen täytyy tapahtua mullistus maaoloissa.
Torpparien tulee saada lohkonsa omikseen, ja viljelemätön joutomaa on
valtion välityksellä toimitettava viljelyshaluisille maattomille.
Ulkohuonerakennuksen portailla istui kuin omassa ryhmässään kyläkunnan
torppareita ja mäkitupalaisia. He kuuntelivat mielellään puhujaa,
mutta eivät uskoneet mitään hänen tulevaisuuslupauksistaan. Talojen
isännät olivat oppineet heiltä vain aina vaatimaan työtä ja veropäiviä
ja he nurisematta tekemään. Rinnan alla kyti joskus toivo paremmista
päivistä, mutta kun ei mitään parannuksia maanomistajien puolelta
kuulunut, lakkasi toinen toisensa perään sieltäpäin mitään toivomasta.
— Koreastipa osaa puhua, arveli yksi torppareista.
— Valehdella, tokaisi toinen. — Ei sieltäpäin tarvitse mitään odottaa.
— Kah, kun lupaa mäkituvillekin maata. Mutta talonjussitpa sanookin
toista.
— Ne ajaa vain entisetkin maantielle.
Hautamäen torppari Nikki Purola tunsi tarvetta sanoa painavan sanansa:
— Ei tarvihe valetta uskoa. Ei auta muu kuin sosiali-mokraatti.
— Ei auta, vahvisti toinen.
— Mutta kun tämä vakuuttaa toisin, tohti joku arvella. — Sanoo
sosialismin ajavan tehdasväen etuja.
— Valehtelee.
— Koettaa pimittää.
— Onhan mies porvarien asialla. Näetkö miten sille nyt isännät
makeilevat, voi hele...
Miehistä poistui yksi toisensa jälkeen, ja ryhmä harveni. Pari miestä
vain jäi. Kun Juurakko oli mennyt hieman kävelemään, kapaisivat nämä
miehet perästä.
— Mitenkä se on, tuota, kuulkaahan. Kuka tässä on oikeassa, tekö vai
sosialistit?
Juurakko hymyili miehille ja koetti selittää. Ja ennen pitkää näyttivät
miesten katseet kirkastuvan. Juurakko oli vetänyt maanomistajienkin
virheet esille, mutta ne olivat yksilöiden virheitä.
Annikki tuli hakemaan Juurakkoa kahville. Edellisenä iltana oli
peltojussi, niinkuin hän itseään nimitti, tullut taloon, ja hyvät
välit olivat ehtineet kehkeytyä hänen ja Annikin kanssa. Tyttö oli
suorasukainen, ja se miellytti Juurakkoa.
Nytkin he vetäytyivät puutarhanurmikolle kahviaan juomaan.
Ville oli tuonut morsiamensa juhlaan, ja yhdessä he tekivät pilaa illan
ohjelmasta ja sen suorituksesta. Varsinkin Helena pisteli yhtämittaa.
— Kyllä nämä tunkiojussit ovat kauhean yksinkertaisia ja tuhmia,
sanoi hän niin, että useimmat sen kuulivat. — Ja sitten vielä
ollaan olevinaan vaikka mitä. Siksipä minä en viitsi käydä edes
naapureissakaan.
Ville yhtyi tietysti kannattamaan Helenaa.
— Samaa mieltä olen minä. Maalaiskansan sivistys on vain tunkioissa,
navetoissa ja sikoläteissä. Sen sijaan että he jalostavat eläimiään,
pitäisi heidän jalostaa itseään.
Juurakko tarttui puheeseen.
— Vaikka tuo on tarkoitettu loukkaamaan, niin on siinä totta toinen
puoli. Milloinkapa maamiehelle on tarjottukaan sivistystä? Oppineet
ovat maamiestä halveksineet ja kääntäneet hänelle selkänsä, silloin
kun olisi pitänyt ojentaa kätensä. Ei ole maamiesten syy, että he ovat
itseensäsulkeutuneita ja yksinkertaisia. Pohjakoulut heille on annettu
ja maamieskoulut ja kurssit, ei muuta. Pohjakoulutkin pitäisi järjestää
uuteen malliin, ja kansanopistoja lisää kaksi joka lääniin.
— Menevätkö maalaiset sitten sinne? koetti Ville vastustaa. — He ovat
omahyväisiä.
— Lienee niitäkin, mutta suurin osa ottaa vastaan sivistystä, jos sitä
annetaan. Ja minä uskon, että tulee vielä aika, jolloin maaseudun
sivistys on kaupunkisivistyksen tasalla ja muutamissa suhteissa siitä
edelläkin.
— Semmoista aikaa ei tule milloinkaan, sinkosi Helena. — Eihän siihen
tule edes tarpeellisia välineitä koskaan maaseudulle.
— Me laitamme ne, sanoi Juurakko. — Kun maaseudun asutuskysymys
järjestetään uudelle kannalle, tulee kaikki muukin mukana.
— Teatterit ja konsertit ja muut sellaiset, pisti Ville väliin.
— Aivan niin. Maaseudun näyttämöt ja musiikkiyhdistykset. Tuleva
maaseutu tulee olemaan siksi elinvoimainen, että se jaksaa kyllä
tällaisia pystyttää ja kannattaa.
— Sitä minä en usko. Maanjussithan vihaavat teattereita, virnisteli
Helena.
— Se on vanhettunut luulo. Kuka istuu hartaammin katselemassa
huonostikin esitettyä näytelmää kuin juuri maanjussi. Ei mikään
taide ole niin herkästi vastaanotettua kansan keskuudessa kuin juuri
näytelmätaide. Ja sillä voidaan sivistää tulevaisuudessa kansaa enemmän
kuin millään muulla.
Ohjelman suoritus jatkui, ja Ville jäi morsiamensa kanssa kahden
puutarhaan.
— Uskohan pois, poika, me muutamme vielä kaupunkiin, sanoi Helena
tulevalle miehelleen.
— Voihan sitä muuttaakin... Hyvä meidän on Kinkomaassakin, kun sinä
kultaseni pidät niin hyvää huolta vatsan vaatimuksista. Teemme joskus
matkoja kaupunkiin. Pehtori saa hoitaa taloutta.
Nuoret suunnittelivat loistavaksi talouttaan. Palvelijoita tulisi
olemaan lukuisasti, ja kumpainenkin aikoi pysyä niin paljon kuin
mahdollista erillään ikävästä maataloudesta ja maaseudun tuhmista
asukkaista.
Ohjelman jälkeinen tanssi oli jo loppunut ja yleisö virtaili ovista
ulos hajoten kyläteille. Mikkolan Vilma odotti pihamaalla Penttiä, joka
oli luvannut lähteä häntä saattamaan. Koljakoff oli aikonut samaa,
mutta Vilma oli pyörähtänyt piiloon ja vänrikki luuli tytön menneen
yleisön mukana ja kiiruhti häntä etsien ensiksi poistuneitten joukkoon.
Pentti käveli äänetönnä Vilman rinnalla kylätiellä. Kauempana kuului
poistuvien äänekäs ilakointi. Yö oli lämmin, ja Vilma oli kevyissä
pukimissaan ja avopäin.
Penttiä kaiveli Vilman omituinen käytös. Hän oli tanssinut vänrikin
kanssa, vaikka Pentti oli pyytänyt, ettei hän menisi ryssän kanssa
yhteenkään tanssiin. Tyttö oli ollut muutenkin koko illan kiihtynyt ja
omituinen. Pentti ei voinut olla siitä hänelle huomauttamatta.
Vilma painui lähemmäksi ja pisti kätensä Pentin kainaloon.
— Elä nyt viitsi... enhän minä voinut kieltäytyä, kun hän niin kauniisti
pyysi.
— Pyh! Ryssän pyyntö!
— Ihmisiähän hekin ovat. Ja tanssinhan minä sinunkin kanssasi.
— Siitä ei olekaan kysymys. Minä vain en tahdo, että ryssät saavat
kädelläänkään sinuun koskea.
— No ei nyt riidellä. Minä lupaan, etteivät saa.
Ja Vilma nauroi kirkasta nauruaan, joka sai Pentin leppymään.
Talon veräjältä aikoi Pentti palata, mutta tyttö pyyteli vielä pihaan
lähtemään. Siellä hän ei sanonut voivansa Penttiä laskea yksin
menemään, jos muka vänrikki olisi huomannut heidät ja jäänyt johonkin
Pentin paluuta vahtimaan.
— En minä ryssiä pelkää, sanoi Pentti, mutta itsekseen ihmetteli, miksi
Vilma tästä huomautti. Oliko tyttö tosiaankin keimaillut ryssälle?
— Tule nyt vielä sisään vähäksi aikaa. Tiedäppäs, minä nukun ihan yksin
aitassa. Pistelin päivällä resedoja seinänrakoihin. Arvaappas ketä
varten.
Tytön silmät loistivat hämärässä. Poika ei sanonut mitään, piteli
vain tytön pehmeää kättä omassaan. Hänestä oli tällä kertaa ero hyvin
vaikea, mutta ikäänkuin jokin näkymätön vaati häntä lähtemään.
Hiljainen pihamaa katseli heitä. Haapa aitan nurkalla humisi omia
puheitaan.
— Tule nyt vähäksi aikaa istumaan.
Aitan ovi rasahti auki, ja sisältä tulvahti voimakas kukkien tuoksu.
— Sinä et sano mitään, jöröjukka.
Tyttö näytti työlästyvän. Olisi vetänyt kädestä poikaa aittaansa, jos
olisi kehdannut.
— Sitten toiste. Aamulla täytyy lähteä takamaalle ja nyt minun on
mentävä nukkumaan. Hyvää yötä.
— Näinkö sinä menet?
Poika kääntyi, epäröi ja läheni. Otti sitten tytön pään käsiensä
väliin, suuteli värähteleviä huulia ja kääntyi menemään.
Haapa aitan nurkalla oli kuunnellut äänettömänä. Nyt sen lehdet
yht'äkkiä kahahtivat kuin painajaisesta vapautuen tuskin tuntuvassa
tuulen henkäyksessä. Tyttö nakkasi niskojaan ja veti paukahtaen ovensa
kiinni.
Mutta samana yönä, hetkistä myöhemmin, se aukeni vänrikille.