V.

Jaakko käveli Nevalaan, jonka isännälle hänellä oli asiaa. Kapea

metsätie kiemurteli ahojen poikki, joita ennen oli kaskettu ja jotka

nyt kasvoivat kaunista koivikkoa, painui väliin pienen metsäniityn

poikki oikaisten Nevalan alueelle, jossa oli lukuisasti torppia ja

mäkitupia.

Nevalainen oli aina huonoissa väleissä alustalaistensa kanssa. Joskus

tuli riitaa käräjänkäyntiin asti. Nytkin oli puhuttu kylällä, että

Nevalainen aikoo panna täytäntöön häätötuomion, jonka viime käräjissä

oli saanut eräälle mökkiläiselleen. Vaikka tämä ei kuulunutkaan mitään

Jaakolle, tuntui se hänestä pahalta, ja nyt, kun sattui muutakin asiaa

Nevalaan, hän aikoi pyytää naapuriansa jättämään häätötoimenpiteensä.

Joskus oli ollut heillä ennenkin puhetta torppariasioista, ja Jaakko

oli kehoitellut häntä sovintoon alustalaistensa kanssa. Nevalainen

oli siihen vain hymähtänyt ja sanonut ajavansa pois kaikki torpparit,

joilla ei ollut vuokrasopimusta.

— Mutta kuka sinun töitäsi sitten tekee? oli Jaakko kysynyt.

— Tietysti minä sitten saan heidät pitää kokonaan töissäni, oli

Nevalainen arvellut.

— Entäpä jos menevätkin tehtaaseen.

— Samantekevä. Elän minä ilman heitäkin.

Suuret viljelykset oli Nevalaisella ja työväkeäkin lukuisasti.

Talossa elettiin komeasti, ja pojat eivät viitsineet töissä liikkua.

Tyttäret olivat ylpeitä, ja heistä kerrottiin kylillä yhtä ja toista

vähemmän edullista. Vanhempi tytär oli muutamana kesänä pitemmän

aikaa poissa kotoa. Kerrottiin hänen poissaollessaan synnyttäneen ja

lasta hoidettavan kaupungissa. Nuorempi tytär oli tullut äskettäin

pääkaupungin tanssiopistosta ja nyt häh sekoitti päät kylän nuorilta

miehiltä keimailullaan.

Jaakko oli ehtinyt jo peltojen laitaan. Siinä oli mökki, jonka asukas

oli tuomittu jättämään kotinsa.

Jaakkoa kohtasi outo näky. Häätöä pantiin toimeen parhaillaan.

Nimismies, apulaisenaan poliisi, repi irti tuvasta ovia ja akkunoita.

Yksi mies hajoitti katolla savupiippua.

Nevalainen seisoi vieressä ja katseli naureksien. Vähän syrjemmässä

seisoi mökin asukas alakuloisena katsellen hävitystyötä. Talouskaluja

oli heitelty hajalleen pihamaalle.

Jaakon mieltä kirveli ja etoi ilkeä näky. Kuinkahan paljon Nevalainen

hyötyi rumasta teostaan? Peltoa ei ollut kuin muutaman kapan ala, ja

tupa oli melkein viheliäinen. Konna! ajatteli Jaakko. Tämä on samaa

kuin ajamalla ajaisi irtolaisia, maattomia maassa vehkeilevien ryssien

syliin.

Jaakko meni ensin syrjässä seisovan mökinmiehen, Pellonpään Heikin,

pakinoille.

— Näinkös ne Heikin kodin hävittävät, virkkoi hän koettaen lähestyä

miestä lämpimästi.

Mies katseli arastellen. Hän näytti kuin typertyneeltä näkemänsä kodin

hävityksen johdosta.

— Niinhän ne... Hautamäen isäntä ei taidakaan tällä tavoin

mökkiläisiään häätää?

Nevalainen oli huomannut vieraan ja tuli puheille. Jaakko tervehti

kylmästi.

— Tämä Heikki kun ei muuten tästä lähtenyt, niin piti tällaiseen...

mitä naapurille kuuluu?

— Vaikeatapa se lienee jokaiselle lähtö omasta kodista. Huonoon

tehtävään on naapuri ryhtynyt, sanoi Jaakko vain.

Nevalainen katseli neuvottomana, keksimättä mitä virkkaisi. Eikö tämä

hautamäkeläinen ollutkaan yhtä mieltä...?

— Oli tässä vähän niinkuin tiellä, eihän sitä muuten... Palaa paljon

puitakin näissä tönöissä.

— Vai ei ollut Nevalaisella liikkuma-alaa, naurahti Jaakko, mutta

Nevalainen kiivastui huomatessaan, että naapuri asettui kokonaan

häädettävän puolelle.

— Oliko sulla asiaa? En jouda tässä tyhjää tarinoimaan.

Jaakko hymähti. Ihmepä olisi ollutkin, ellei Nevalainen olisi nokkaansa

nostanut.

— Tulin vain sanomaan, että raja-aita Hautamäen ja Nevalan maitten

välillä on rikki ja sopimuksen mukaan on se nyt naapurin korjautettava.

Vai niin. Tehdään sitten rautalangasta, että kestää.

Se oli olevinaan komeutta, ja Nevala ilostui nauramaan, että oli

keksinyt jotain naapuria loukkaavaa.

— Saapahan sen laittaa vaikka piikkilangasta, ryssiltähän sitä saa.

Ukko lähti menemään. Jaakon sana oli sattunut. Vallitöitä johtava

upseeri majaili Nevalassa, ja isäntä oli liehakoinut häntä siksi

notkeaselkäisenä, ettei Nevalan maalta otettu yhtään turvetta

juoksuhautoihin, ja muutenkin näyttiin säästettävän Nevalan metsää.

Ukko oli mennyt vähän matkaa, mutta kääntyi takaisin. Kasvot hehkuivat

punaisina.

— Kyllä minä aidoistani huolen pidän, mutta kuinka on sen sinun velkasi

laita? Korkoineen se tekee vähän yli viisituhatta markkaa. Et ole sitä

kai muistanutkaan.

Kovinpa kipeästi olikin koskenut Nevalaiseen hänen äskeinen

huomautuksensa ryssän liehakoimisesta, koskapa velasta piti muistuttaa.

— Kyllä minä sen muistan. Onko naapurilla siis tarkoitus sanoa laina

maksettavaksi?

— Vaikkapa maksaisitkin. Se on jo isäukon aikuista asiaa, ja onhan

Hautamäki nyt hyvissä varoissa.

Nevala sanoi tämän hieman pisteliäästi. Vaikka Hautamäki oli

paikkakunnan elinvoimaisin ja mailtaan ja metsiltään paras talo, oli

ukko jättänyt poikiensa huollettavaksi hieman velkojakin. Näistä oli jo

osa makseltu Jaakon toimesta. Nevalainen ja pari muuta saamamiestä oli

vielä suorittamatta.

— Ainahan sitä sen verran löytyy, virkkoi Jaakko huolettomasti ja

kääntyi menemään.

Tuntui masentavalta ajatellessa Nevalaisen röyhkeää käytöstä. Mies oli

sangen alhaalla. Ajoi maantielle mökkiläisiään ja kantoi vallityöstä

ryssän avulla maksua kahdesta hevosesta, vaikka niitä ei työhön

käytettykään.

Vaati velkaansa, mutta vaatikoon. Tosin olis kaikki talon tulot

tarvittu suonkuivaukseen, mutta ei sopinut jättää enää odottamaan

lautamiestä. Pentti saa mennä huomenna maksamaan.

Miten käy yhteiskunnan tulevaisuudessa, kun siinä on tällaisia miehiä?

mietti Jaakko alakuloisena. Hän ei voinut ummistaa silmiään koko kansan

kohtaloilta. Terve yhteiskunta piti yllä tervettä valtiota, mutta

terve yhteiskunta muodostui vain terveistä yksilöistä. Nevalaisen

tapaiset miehet olivat mätäpaiseita. Ne eivät ennustaneet rauhallista

tulevaisuutta.

Jaakko oli joutunut omien viljelysten alueelle ja tapasi Pentin, joka

taluttaen pyöräänsä palasi kylästä.

— Missä olet ollut? kysyi Jaakko kävellen veljensä rinnalla.

— Kirkonkylässä.

Kumpainenkin käveli tämän jälkeen äänettömänä. Jaakko koetti arvailla,

millä asioilla Pentti oli siellä liikkunut. Pentti taas mietti, sanoako

veljelle Saksaan-lähdön aikeistaan.

Pentin oli ensiksi puhuttava. Jaakko ei tahtonut olla utelias.

— Olin kuulemassa keitä on Saksaan lähtenyt, sanoi Pentti.

Jaakon mielenkiinto heräsi. Hän arvasi heti veljensä myöskin

suunnittelevan lähtöä. Eihän se ihmekään ollut. Kaikki

jaloluonteisimmat nuorukaiset sitä suunnittelivat. Toiset pääsivät

lähtemään, mutta useimmilla oli esteensä, mikä milläkin.

— Ja aiotko sitten sinäkin lähteä? kysyi Jaakko.

— Olenhan sitä joskus ajatellut, vastasi Pentti hetken kuluttua. —

Ryssien isännöimisestä pitäisi tässä maassa tehdä kerrankin loppu.

Mutta kansa, joka kerran vielä nousee, tarvitsee kokeneita johtajia.

— Onhan se niinkin, ja minä en sinua tahdo kieltää enkä käskeä. Sinun

on noudatettava vakaumustasi.

Siitä ei puhuttu enää sen enempää. Veljekset olivat harvasanaisia, ja

varsinkin tällä kertaa tuntuivat monet mietteet vaativan vaitioloa.

Pellonveräjällä vain virkkoi Jaakko veljelleen.

— Pitäisi käydä Nevalaiselle velka maksamassa. Minä en joutaisi

huomenna.

— Vaatiko ukko saatavataan? kysyi Pentti vilkkaasti.

— Siltä tuntui. Siihen menee tosin kaikki käteisvarat.

— Heittiö... mistä sinä otat rahat suonkuivaukseen?

— Jostain kai sitä on saatava.

Lupaava viljapelto lainehti siinä tien kahden puolen. Se olisi kohta

leikattavana. Maa oli mainio lainan takaisin-maksaja. Jaakko oli

käyttänyt isänsä kuoleman jälkeen suuria summia viljelyksiin. Nyt ne

olivat jo melkein maksetut. Huomispäivänä lyhenisi taas velka, ja kun

vilja saataisiin puiduksi, ei olisi enää mitään huolta veloista.

Ville palaili myöskin kylästä. Oli ollut katsomassa Kinkomaan maita ja

metsiä ja viettänyt lopun iltapäivän Helenan seurassa.

Hänen asiansa oli nyt jo selvä. Hän ottaa tytön ja talon.

Joku viikko sitten oli Helena, hänen ollessaan käymässä Kinkomaassa,

uhannut myydä talon. »Myyn koko roskan ja muutan poikien kanssa

kaupunkiin. Mitä naisihminen talolla tekee», oli sanonut. Ville

oli lupautunut ostajaksi ja puolittain leikillä oli hän luvannut

tulla taloa katsomaan ja kauppoja hieromaan. Helena oli naureksien

kehoitellut julkeasti:

— Sopii vain tulla hieroksimaan!

Ja tämän jälkeen vielä merkitsevästi hymyillyt.

Ville oli ollut vain hyvillään tytön julkeudesta ja luvannut varmasti

tulla.

Ja nyt hän oli viettänyt poutaisen kauniin päivän Kinkomaassa.

Aamiaisen jälkeen oli hän kävellyt Kinkomaahan. Helena istui

piharakennuksen kuistilla näperrellen jotain käsityötä. Ville istui

häntä vastapäätä ja nauratteli tyttöä. Häntä miellytti erinomaisesti

tytön rehevä vartalo, joka näytti olevan kuin pehmeästä pumpulista,

iloiset, harmaat silmät ja tuore, punainen suu. Hiukset olivat vaaleat

ja huolellisesti kammatut.

Ville aivan sykähteli siinä häntä katsellessaan.

Tyttö näytti olevan tietoinen rehevyydestään ja koetti sitä vielä hyvin

näytellä pojalle. Hän tiesi sen vaikuttavan, ja siksipä hän ei liioin

peitellyt lyhyen hameen alta polveen asti paljastuvia pohkeitaan.

— Tulin nyt sitä talonkauppaa tekemään, sanoi Ville.

— Se sopii, mennäänkö maita katsomaan?

— Mennään vaan.

— Mutta ensin meidän on kahvia saatava.

Ja tyttö pyörähti tuvan puolelle sitä laittamaan. Sillä aikaa oli

Villellä tilaisuus katsella ympärilleen. Hän oli kyllä käynyt satoja

kertoja talossa ja nähnyt kaikki tallin ylisiä myöten, mutta nyt

hän tarkasteli kaikkea kuin omaansa. Pellot levisivät sileinä talon

ympärillä. Muuan kumpare, jossa tuulimylly sijaitsi, oli vain kivikkoa,

mutta nytkin näytti siinä olevan hyvä ruis. Tuparakennus, jossa oli

vanhaan malliin kaksi pirttiä, oli jo lahonnutta paikoitellen, mutta

karjakartano ja piharakennus olivat melkein uudet. Helenan isä oli ne

ennen kuolemaansa rakennuttanut ja koettanut saada erilaisiksi kuin

muissa taloissa ja varallisuutta näyttäviksi. Niinpä karjakartanon

katossa oli pitkä rivi ikkunoita, ja piharakennus oli osaksi

kaksikerroksinen.

Ville käveli puutarhassa ja vihelteli tyytyväisenä. Paras talo

paikkakunnalla joutuisi pian hänelle, ja hänen ei tarvitseisi maksaa

siitä penniäkään. Saisi tytön vielä talon mukana. Helenan veljille

tosin oli kerran suoritettava osansa, mutta Hautamäestä tulisi kyllä

riittävästi siihen hänen osastaan.

Pehtori näkyi kävelevän kauempana pelloilla. Siellä korjattiin vielä

heiniä haasioilta. Myöhäänpä olivat pitäneet.

Helena oli tullut kahvikojeitten kera puutarhaan, ja nurmikolla istuen

nautittiin kahvia valkoisen leivän kanssa, jota ei ollut enää kaikissa

taloissa.

Kun Ville tästä huomautti, naureksi tyttö loikoen nurmella.

— Meillä kasattiinkin vehnäjauhosäkkejä viiluille, ja muutakin makeata.

— Päästäppä isännäksi tähän taloon! ihasteli Ville.

— Miks'ei pääse, sanoithan ostavasi talon.

— Mitäpä siitä sitten, kun ei ole emäntää.

— Niinkuin et sitä saisi! Joutaisin tästä minäkin...

Taas oli tytön silmissä veitikkaa hänen sätkytellessään nurmikolla

sääriään.

— Taidat vain pilailla.

— Kuka kieltää koettamasta, onko se pilaa.

Ville kyllä tiesi talon maat ja metsät, mutta kuin leikiten mentiin

katsomaan. Helena kulki Villen rinnalla kapealla metsätiellä ja puhua

räpätteli mitä sattui. Tie oli paikoitellen kivikkoa, ja he tulivat

siinä tyrkkineeksi tahtomattaan toisiaan. Ville, vaikka olikin kylän

naissankari, ei ollut vielä koskenut Helenaa muuten kuin kädestä, ja

nyt hän tunsi kuin huumausta Helenan läheisyydestä. Tytön täyteläinen

vartalo, nauravat silmät ja punainen suu vetivät ja viehättivät, ja

ennenkuin huomasikaan, oli hän kietaissut tytön syliinsä.

— No? sanoi tyttö ja kostein silmin jäi katselemaan poikaa. Tämä

sulki hänen suunsa loppumattomilla suudelmilla. Viimein painuivat he

sammalmättäälle istumaan.

— Tähänkö se talon katsominen jäikin? ilvehti tyttö voitostaan.

— Minä otankin sinut, läähätti Ville.

— Silloin sinun on otettava talo myöskin, sanoi tyttö huolettomasti.

Ville palasi kuin unessa kotiinsa. Peltoveräjällä vasta huomasi

olevansa kotona. Istuen veräjäpuulle viritti hän remuavan iloisen

laulun. Piti jotenkuten ilmaista onnellista mieltään. Nyt hänen ei

tarvitseisi tehdä työtä milloinkaan. Pehtori johtaisi taloutta, ja hän

nukkuisi aamuisin pitkään piharakennuksessa ja Helena kantaisi hänelle

aina sänkyyn vehnäskahvit.

Jaakolta oli pyydettävä jo tänään rahaa. Oli sovittu Helenan kanssa,

että heti mennään kaupunkiin kihlautumaan, ja kun kumpaisellakin oli

varoja, päätettiin ulottaa matka pääkaupunkiin asti.

Jaakko oli kamarissaan kaapilla laskemassa rahoja huomista velan

suoritusta varten, kun Ville astui sisään.

— Hei, hei! Ihanhan sinä hukut setelipinoihin.

Jaakko kääntyi katsomaan tulijaa, jonka remuavaa tervehdystä hän

kummasteli. Kun hän sitten jatkoi laskuaan äänetönnä, näytti Ville

käyvän neuvottomaksi. Mitähän Jaakko rahoilla? Oli vielä niin vakavan

näköinen. Hänenkin pitäisi joku tuhat saada. Nouseekohan tästä rajuilma?

— Pitäisi saada minunkin rahaa, virkkoi hän kuin maaperää tunnustellen.

— Mitä sinä rahalla? Ei taida riittää edes Nevalaisen velkaan, ja

työmiehillekin tarvittaisiin.

Ville ei piitannut Nevalaisen velasta eikä muustakaan. Kuultuaan

vastustusta hän sanoi vaatien:

— Minä tarvitsen huomenna tuhatviisisataa, ja sinä annat sen tinkimättä.

Jaakko laski setelipinkat laatikkoon ja sulki kaapin.

— Parhaiksi riittää Nevalaisen velkaan... rahat tarvitaan talouteen.

— Osastani olen kai minäkin saapa. Kun muutan Kinkomaahan, niin

joutavat sitten rahasi puolestani.

— Kinkomaahan? Aiotko sinä sitten...

— naida tytön ja ottaa talon, se on selvää, jatkoi Ville, — ... minä

tässä rupea aina sinun kynittävänäsi olemaan. Ja siksi minä tarvitsen

rahaa huomenna.

Jaakko istui pöydän päähän ja jäi odottamaan.

— Niin, niin, huomenna minä lähden Helenan kanssa kihlautumaan, ja

ymmärtänet, että tarvitsen rahaa.

—- Oletko sinä sitä koskaan hankkinut?

— Kai minullakin osani on.

Veljesten sanat kalskahtelivat kylminä.

— Ja pitäisikö sinun naima-intosi vuoksi antaa Nevalaisen odottaa

velkaansa ja... hävittää taloa.

— Se ei kuulu sinuun. Minulla on oikeus. Koetappas kieltää! Minä eroan

heti Hautamäestä, saat maksaa kokonaan osani.

— Samantekevää. Se ei tapahdu kumminkaan vielä huomenna.

Jaakko poistui huoneesta. Ville jäi katselemaan ikkunasta ulos. Mistään

muualta ei hän saisi huomiseksi rahaa, ja lähtöä ei missään tapauksessa

voisi siirtää.

Villen muulloin niin pehmeä luonne kuohahteli Jaakon

välinpitämättömyydestä.

Mistä hän saisi rahaa huomiseksi?

Tuntui niinkuin Helena olisi ollut siinä ja ivaten naureksinut hänelle.

— Tyhjä mies, vaikka on talosta olevinaan!

Ville puraisi hammasta ja meni ulos, mutta huomattuaan Jaakon

tarkastelevan ulompana ruispeltoa astui jälleen sisään. Ottaen

kynäveitsen taskustaan hän avasi kaapin, luki seteleitä itselleen

pyytämänsä määrän ja sovitti sitten taas kaikki paikoilleen.

Mutta nyt oli parasta myöskin lähteä heti talosta. Mihin? Tietysti

Kinkomaahan. Samantekevää tänäänkö vai aamulla. Ja parasta oli pitää

tyttöä yhtämittaa kuumana.

Ville meni illallista odottamatta aittaan ja pukeutui kiireesti.

Annikki ilmestyi aitan kynnykselle.

— Kas poikaa... mihin nyt?

— Tulehan tänne.

Ville veti sisarensa aittaan ja sulki oven.

— Minä lähden nyt akan ottoon, mutta elä puhu kenellekään.

Tyttö nauroi ja sitoi veljensä kaulaliinaa.

— Kenet sinä sitten otat?

— Arvaappas.

— Kyllä minä tiedän, Kinkomaan Helenan. Ihanko sinä otat hänet heti?

— Niin tietysti. Mitäs minä Hautamäessäkään teen.

— Sinä menet Kinkomaahan?

— Tietysti. Pientä nypykkätä vain tulee ikävä.

— Minä käyn sinua katsomassa.

Ville teki lähtöä.

— Jos Jaakko kaipaa rahojaan, niin sano, että minä olen ottanut.

— Otitko sinä... voi sinä paha poika!

— No kun ei muuten antanut. Hyvästi nyt.

— Onnea vaan. Kyllä minä puoliasi pidän.

Ville oikaisi suoraan ruispellon piennarta kylätielle. Hän ei tahtonut

enää pihan kautta mennä ja mahdollisesti joutua Jaakon kanssa

vastakkain.