Maaseutu oli voimakkaassa käymistilassa. Sydänmaitten väestö huomasi
lapsipuolen asemansa, jossa se tähän asti oli ollut, ja heräsi nyt
ripeään edistystyöhön. Kokouksia pidettiin tuon tuostakin, ja puhujat
vetosivat maaseutusivistyksen merkitykseen ja yhteenliittymiseen
valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti.
Maattomat eivät voineet tulla mukaan tähän uudistustyöhön.
Sosiaalidemokratia oli saanut heidät sieluineen ja ruumiineen
omakseen. Torpparit ja mäkitupalaiset uneksivat omasta maasta ja
mukaan vedettyinä kannattivat puoluetta, joka oli heitä vastaan. Ei
mitään itsenäisiä isäntiä lisäämään hyvinvoipia porvareja, kituvia
vuokralaisia vain ja heidän äänensä vahvistamaan teollisuustyöväen
pyrkimyksiä.
Jaakko oli mukana maaseudun herätystyössä koko sielullaan eikä voinut
olla karvain mielin ajattelemalta, että torppariväestö ei kuulunut
siihen, vaan harhaan johdettuna joutui sosialistikiihottajien narriksi.
Hän oli tästä koettanut puhua torppareilleen, mutta turhaan. Yksi ainoa
uskoi hänen sanojaan, liittyi maalaisseuraan ja otti osaa muihinkin
edistysrientoihin.
Maaton väestö oli saanut vielä vallityön kestäessä
omituisen hermosysäyksen. Vanhatkin ja vakaiset mökinmiehet
menettivät selkärankansa ja menivät tuulen mukana omituiseen
ryssäläisveljestymiseen, jossa oli pohjana sosialismin suuresti
huudettu vapaus-veljeys-tasa-arvo.
Miten se koskikaan terveeseen suomalaiseen mieleen tämä veljeily.
Nähdessään sitä omalla pihallaan tunsi Jaakko usein tulevansa kuin
sairaaksi. Työkuntoisuus tässäkin veti rajaviivan itsenäisen ja
selkärangattoman aineksen välille. Ja siksipä veltoista veljeilijöistä
oli uuttera torpanmies, joka taloudellisesti edistyi, porvari ja
demokratian vastustaja. Sosialistinen sanomalehdistö veti rajat
selviksi.
Hautamäessä oli jo saatu heinänkorjuu melkein loppuun suoritetuksi, kun
tuli sateisia päiviä. Jaakko oli kutsunut muutamana sadepäivänä talon
torpparit koolle neuvotellakseen heidän kanssaan metsän käytöstä heidän
alueillaan. Torpparit tulivatkin ja istuivat juroina talon penkeillä.
Jaakko esitti suunnitelmansa. Jokaisen oli koottava maassa olevaa puuta
keittopuiksi, ja halot, mitä aiottiin talvella käyttää, oli edellisenä
vuotena tehtävä ja katolliset puuvajat rakenneltava joka torppaan,
jossa sellaista ei vielä ollut.
— Mutta siitähän tulee meille kustannuksia, arvelivat miehet.
— Talo saa maksaa vajantekokustannukset, ja onhan teidän parempi
polttaa kuivia puita kuin kituutella tuoreita, äsken metsästä vedettyjä.
Toiset suostuivat arvelematta, toiset sanoivat ensin miettivänsä asiaa.
Jaakko sanoi olevan peruuttamattoman vaatimuksensa, että niin oli
tehtävä kuin hän oli esittänyt.
— Vai niin, sanoivat vastustajat, ja heidän silmänsä välähtivät.
Mitä se oli? kysyi Jaakko itseltään. Vihaako ja närkästystä siitä, että
hän vaati miehiä säästämään metsää, kansallisomaisuutta. Jos heillä
olisi oma maa ja metsäosuutensa, kaataisivat he puita varmasti harkiten
ja järkevästi.
Tämäkin sai Jaakon ajattelemaan tulevaisuutta, jolloin päästäisiin
siihen, että torpat muodostettaisiin itsenäisiksi tiloiksi.
Myöhemmällä oli Hautamäessä alkava maalaisseuran kokous, ja Jaakko oli
torpparejaan pyytänyt jäämään kokoukseen. Vain yksi, Suojärven vanha
Eenokki, oli jäänyt. Hän oli jo aikaisemminkin ottanut poikineen osaa
näihin harrastuksiin.
Sade rapisi ikkunaruutuihin. Talon oma työväki korjaili vajoissa
työkaluja, ja toiset vetelivät makeita unia. Kun ei ollut mitään
kiirettä, ei Jaakko heitä häirinnyt.
Vähin erin saapui miehiä ja naisia kokoukseen. Sade esti etempää
saapumasta, ja osanoton niukkuus vaikutti hieman masentavasti. Ville,
ainainen virnistelijä, vielä pilaili. Hän oli päässyt hyvään alkuun
Kinkomaan tyttären kanssa, ja tämä ylpeä tyttö halveksi kaikkea
maalaista ja maalaisten harrastuksia. Villen täytyi soutaa samoja
vesiä. Kun Jaakko pääsi tästä selville, halveksi hän veljeään eikä
ryhtynyt hänen kanssaan puheisiin. Ville oli pöyhkeillyt veljilleen,
sanoen naivansa Kinkomaan tyttären, ja siihen oli Jaakko arvellut:
— Parasta on. Pääsetkin tästä sitten laiskottelemasta.
Pentti kulki askareissaan äänetönnä. Hän oli käynyt kerran Mikkolassa
ja tavannut Vilman tavanmukaisella iloisella, puheliaalla tuulellaan.
Mutta kun Pentti otti puheeksi vänrikin, punastui tyttö ja tuli
hämilleen. Se oli huono merkki Pentin mielestä ja lisäsi hänen
epäluuloaan. Mualtakin, kuin Nikin suusta heinäniityllä, hän oli
kuullut vihjauksia vänrikin liehittelystä ja Mikkolassa käynneistä.
Pentin tovereita oli muutama kuukausi sitten lähtenyt Saksaan, ja
värvääjä oli kehottanut häntäkin lähtemään. Asia jäi hänen mieleensä
ja kyti siellä hiljalleen. Ryssien väkivalta ja sotkeminen suututti ja
vaati lähtemään, toisaalta taas rauhallinen kotiahertelu ja iloinen,
rehevä Vilma piteli kiinni kotikamarassa.
Miten nyt, jos oli totta, että Vilma oli sellainen ja alentui ryssän
heilaksi hänestä välittämättä? Silloin ei häntä enää pidättäisi mikään.
Ja muutenkin. Poikien povessa, jotka lähtivät vieraalle maalle, kyti
maan vapautusunelma. Sekin osaltaan vaati ajattelemaan lähtöä.
Kun olisi ensin saanut jonkun selvyyden Vilmasta. Olisihan sittenkin
voinut lähteä, jos tiesi, että tyttö oli uskollinen ja lupaisi odottaa.
Vielä suuremmallakin syyllä.
Nyt oli kaikki sekavaa ja epämääräisiä.