Heinäpelto oli saatu loppuun korjatuksi, ja lähiniityllä kaatui nyt
heinä nousten pian seipäille ja haasioille. Oli poutainen päivä ja työ
parhaillaan käynnissä, kun tultiin ryssille vaatimaan vielä lisähevosta
ja miestä. Nevalasta ja Kinkomaasta oli muka jo annettu.
— Ei tule täältä enää hevosta, sanoi Jaakko jyrkästi lähetille. —
Entisenkin saisitte jo palauttaa.
Muutamat alustalaiset naurahtelivat.
— Saa nähdä mitä vänrikki Koljakohvi sanoo. Jos tuimalle päälle sattuu,
niin sakottaa isäntää muutamalla sadalla.
— Mikä oikeus hänellä on sakkojen määräilyyn? kivahti Pentti. — Joko
tässä maassa ryssät oikeuttakin istuvat?
— Kyllä ne vain sakkoja määräävät niskoittelijoille, leveili muuan
miehistä. — Parasta niitten kanssa on olla suosiolla. Hyvä mies on
Koljakohvikin, kun saa mitä tahtoo.
— Vaikka tahtoisi leipäpalan suustasi, sanoi joku.
— Nehän ne toki sitä antavatkin, leipää. Ei talonjusseissa ole leivän
eikä työn antajata.
— Kun ei kelpaa talonpojan työ. Ryssän liepeillä liehuminenkin on
makeampaa, kivahti Jaakko.
— Saa sieltä ainakin riittävämmän palkan kuin talonjusseilta, jatkoi
edelleen verotyöläinen ja vielä lisäsi:
— Tätä palkatonta työtä vain pitää raataa.
— Sitä ei tarvitse tämän enempää, jyrähti Jaakko. — Sinun työstäsi ei
näy tulevan mitään, saat mennä ryssien joukkoon haisemaan.
Mies lähti viipymättä ja kirosi mennessään. Samassa tuli Koljakoffkin
tulkkinsa kanssa niitylle vaatimaan hevosta.
— Johan olette saaneet hevosen ja vaivaiseksi sen ajaneet. Näettehän,
että meillä on kiireinen työaika eikä hevoset jouda.
Ryssä kävi punakaksi kasvoiltaan, veti sapelinsa ja sillä isännän
edessä huitoen politti käsittämätöntä kieltään. Ja kun ei siitä tullut
apua, meni erään hevosmiehen luokse ja otti häneltä ohjakset, käskien
tulkkinsa kautta poikaa riisumaan hevosen. Poika ei totellut, ja ryssä
sai itse aukoa valjaat ja sen tehtyään lähti taluttamaan hevosta.
Talon miehiä kuohutti ryssän väkivalta, mutta sille ei voinut mitään.
Pitäjän nimismieskin oli ryssäläisroisto ja puolsi heidän menettelyään.
Työväki asettui ladon kupeelle päivälliselle, ja Jaakko sanoi menevänsä
suokokoukseen Nevalaan. Ei välittänyt ruoasta, niin kaiveli mieltä
ryssän väkivallan synnyttämä harmi. Kylän herrasisännät järjestivät
vielä kokouksensa kiireisimmäksi ajaksi, ja hänen oli välttämättä
sinne mentävä. Oli pantu alulle suuri suonkuivaus, ja miehet vaativat
lisäpalkkaa uhaten lähteä muuten vallitöihin.
Ladon kupeella aterioiva työväki melusi äänekkäästi, puhuen milloin
mistäkin. Sananvaihto kumminkin pian meni vallityöhön ja sen tuottamiin
ikävyyksiin. Oli joukossa niitä, jotka puolsivat ryssien menettelyä ja
kiittelivät, että vallitöitä oli laitettu tällekin paikkakunnalle.
— Te puhutte niinkuin teillä ei olisi isänmaata, kuohahti Pentti.
— Mitäs isänmaata meillä on, virkkoi Nikki Purola, eräs Hautamäen
torpparit. — Toisen maatapa tässä saa ikänsä viljellä ja kallista veroa
maksaa.
— Eihän siihen ole pakkoa. Ostaa talon, naurahti Pentti.
— Elä leveile. Pitäkää vain talonne. Vielä sitä on maata maattomillakin.
— Ryssänkö luulette sitä jakavan? sanoi Pentti.
— Vaikkapa senkin. Ja siksipä se niin manttaalipomoja harmittaakin.
Pentti hymähti. Kylläpä oli käsitykset miehellä maan jaosta. Maata
tosin oli kerran saatava maattomille, mutta muilla keinoilla. Omaa
maata niille, jotka sitä kykenivät pitämään ja viljelemään, eikä
sellaisille kuin Nikki Purolakin, jonka pellot kasvoivat vahvaa
pajukkoa.
Maanomistusoloissa oli kyllä nurinkurista ja pikaisesti korjattavaa,
mutta oli merkillepantavaa, että toiset odottivat sitä täyttäen
velvollisuutensa työssä ja kansalaiskunnossa, toiset taas laiskotellen
ja suunnitellen mielettömiä tuulentupia.
Oli jo rauhoituttu, ja muutamat miehistä jo kuorsailivat heinissä,
joita oli vuoteeksi kannettu ladon kupeelle. Ville kujeili tapansa
mukaan tyttöjen kanssa, ja Penttikin aikoi oikaista tuoksuville
heinille lepäämään. Mutta Nikki Purola ei hellittänyt. Virkkoi kuin
härnäten:
— Kyllä venäläinen on sopuisa mies ja muutenkin mukava. Naurusuulla
tämäkin vänrikki aina minut vastaan ottaa, kun puheillaan käyn. Viime
sunnuntaina kävi meillä ja piti lapsiakin sylissään.
— Taisi taputella eukkoasikin, sinkosi Pentti.
Nikki hätkähti, mutta pian hän oli ennallaan.
Suu kureessa virkkoi:
— Mitäpä se siitä, onhan sillä nuorempiakin. Kuuluu hyväilevän tätäkin
Mikkolan Vilmaa.
Pentti aikoi kirota, mutta hillitsi itsensä. Huomasipas kanalja, millä
pistää. Koko kylä tiesi, että hän oli katsellut Mikkolan tytärtä kuin
omanaan ja antanut tytönkin siitä jo tietää. Olisiko nyt ryssäroisto
käynyt hänenkin kimppuunsa, vai muutenko Nikki tahtoi vain kiusoitella
häntä? Kuka sen tiesi?
Tuntui pahalta ajatellessakin, että Koljakoff lähenteleisi Vilmaa, joka
oli jo kuin hänen omansa. Eihän tyttö tietysti antanut itseään liiaksi
lähennellä, mutta sittenkin. Sanovat, että Koljakoff saa tytön mistä
vain tahtoo heti kynsiinsä, on semmoinen liehakoitsija. Sillä pirulla
onkin silmät kuin hiilet ja muutenkin... mietti Pentti synkistyen.
Illalla, kun työ loppuu, on hänen mentävä Mikkolaan ja saatava selvä
tästä.
Hän oli kuullut kerrottavan monista ryssien tekemistä raiskauksista.
Miten naiset saattoivatkin olla niin häpeämättömiä? Ja vielä
maaseutujen naiset, jotka tähän asti siveydessä olivat käyneet
kaupunkisisartensa edellä. Nyt ryssien hutsuiksi. Kylläpä oltiin
matalalla!
Pentti nousi ja herätteli heinäväen töihin, itse liehuen tulisesti
kiusaavia ajatuksiaan karkoitlaakseen.
Mutta ladon kupeelle jäi Ville vielä loikomaan. Viihtyisässä varjossa
hän mietti kevyttä elämäänsä. Työ ei ollut koskaan häntä huvittanut,
eikä hän voinut käsittää, miksi jotkut sitä niin rakastivat. Siitähän
sai sellaisen väsymyksen ja pahanolontunteen, että mistään ei voinut
nauttia. Herrojen olo lienee verratonta, kun ei tarvitse edes ajatella
työtä, sellaisten, jotka elivät ilman virkaa ja mitään huolia
taloudesta.
Hänelle kävi Jaakon ja Pentin yhtämittainen hoputus kiusalliseksi. Ei
ollut muuta pelastusta siitä kuin naiminen. Rikas eukko pelastaisi
työnteon vaivasta. Rahanaimisestakin voisi tosin koitua harmia
vastaisuudessa, mutta muutakaan sopivaa keinoa ei keksinyt.
Tuli mieleen rikas naapuri, Kinkomaa, ja talon komea tytär Helena.
Siinä olisi kohtalon langat, kun uskaltaisi tarttua kiinni. Eihän
mikään estänyt koettamasta. Kinkomaassa ei ollut muuta talon perhettä
kuin tyttö kahden pienen veljensä kanssa. Vanhukset olivat kuolleet, ja
taloa hoiti pehtori. Komeasti elettiin, kaipa heillä varoja oli.
Ville oli saanut uuden tuuman. Kinkomaa oli komea talo ja Helena rehevä
ja kaunis tyttö. Mikä esti koettamasta onneaan!