monta päivää olen ajelehtinut aalloilla. Kaiken omaisuuteni olen
kadottanut, vieläpä viimeiset vaateriepunikin. Antakaa minulle jotakin,
millä alastomuuteni peittäisin!
Hyväsydämiset miehet säälivät onnetonta ja ottivat hänet mukanaan
kotiin. Kukin antoi hänelle jonkun vaatekappaleen, niin että hän sai
vaatteet päälleen. Sitten he neuvoivat hänelle tietä läheiseen
kaupunkiin, jossa hän ehkä voisi saada työtä. Hän läksi matkaan
kiittäen ja siunaten hyväntekijöitään.
Heti kun hän kohtasi ihmisiä, kysyi hän heiltä, tokko he tunsivat hänen
maatansa ja voisivatko he neuvoa hänelle tietä sinne. Mutta ei kukaan
ollut kuullut edes sen nimeä. Ja kun hän tuli kaupunkiin, niin ei
sielläkään kellään ollut edes aavistusta siitä, että sellaista maata
oli olemassakaan.
Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut maailman toiseen ääreen ja
hän kadotti kaiken toivonsakin enää koskaan päästä kotiinsa.
Alakuloisena ja näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä hän
kuljeskeli pitkin suuren kaupungin katuja tietämättä miten hän voisi
ansaita palasenkaan leipää. Kerjäämäänkin hän oli liian ylpeä. Kun hän
vihdoin oli väsymyksestä uupua maahan, pysähtyi hän erään pajan
edustalle, missä parasta aikaa taottiin komeita aseita ja haarniskoja.
Hän nojautui oven pieleen, mutta ei katsonut edes sisään, sillä hän
ajatteli vain kovaa kohtaloansa, joka niin äkkiä oli muuttanut koko
hänen elämänsä. Vielä eilen hän oli mahtava sulttaani, tänään kurjempi
kurjintakin kerjäläistä, sillä kerjäläinen osasi ainakin kerjätä
leipäänsä.
Mutta pajan omistaja oli huomannut hänet ja hän tunsi sääliä tuota mies
raukkaa kohtaan, joka näytti niin sairaalta ja kurjalta, eikä
kuitenkaan valittanut. Hän oli hyväsydäminen mies ja niinpä hän meni
kysymään, miten hän voisi häntä auttaa.
-- Voi, sanoi sulttaani, minä olen kovan onnen mies!
Sitten hän kertoi saman jutun haaksirikosta, jonka hän oli kertonut
puunhakkaajillekin, sillä hän tiesi, että jokainen luulisi häntä
petturiksi, jos hän kertoisi asian niinkuin se todellisuudessa oli.
Sehän oli aivan uskomaton asia.
Kun hän oli kertonut loppuun, tunsi seppä vielä entistä suurempaa
sääliä häntä kohtaan ja vei hänet asuntoonsa, missä hän sai levätä ja
syödä hyvän aterian. Sitten hän lupasi antaa hänelle hyvän neuvon.
-- Koska et osaa mitään ammattia, jolla voisit hankkia itsellesi
elatusta, niin voithan koettaa onneasi. Mene joen rantaan, sinne missä
naisten uimahuoneet ovat, ja asetu oven eteen seisomaan. Kun näet
jonkun naisen tulevan ulos uimahuoneesta lähteäkseen kotiinsa, niin
kysy häneltä onko hän naimisissa. Jos hän on naimisissa, niin hän
nyökkää päätään ja astuu edelleen. Mutta jollei hän ole naimisissa,
niin täytyy hänen pysähtyä, sillä maan tapa on sellainen, että hän
ottaa miehekseen sen, joka tekee hänelle tuon kysymyksen. Jos sinulla
on hyvä onni, niin voit saada rikkaan vaimon. Ja jollei ole, niin
tuskimpa voit joutua sen kurjempaan tilaan, kuin missä nyt jo olet.
Sulttaani kiitti häntä ja päätti seurata miehen neuvoa. Voisihan
sattua, että onni suosisi häntä.
Sepän neuvon mukaan hän kulki nyt kaupungin läpi ja tuli pian naisten
uimahuoneelle. Hän kävi seisomaan oven pieleen ja odotti, kunnes joku
tuli ulos.
Hetken kuluttua ovi aukenikin ja toinen hunnutettu nainen toisensa
jälkeen astui ulos. Muutamista hän luuli voivansa huomata, että he
olivat vanhoja ja rumia, ja jonkunmoisella pelolla hän kysyi heiltä
olivatko he naimisissa. Mutta kaikki, sekä nuoret että vanhat, lihavat
ja laihat nyökkäsivät päätään ja astuivat edelleen. Kylpyaika läheni
loppuaan, ja sulttaani tuumi mielessänsä, tokko kaikki kaupungin naiset
olivatkin naituja, kun ovi jälleen avautui ja kookas, komea nainen
näyttäytyi kynnyksellä.
Hänen pukunsa oli koristettu jalokivillä ja helmillä, ja siitä
sulttaani päätti, että hän varmaan oli rikas. Ja luultavasti hän oli
nuori ja kauniskin, sillä hänellä oli hyvä ryhti ja juostava käynti.
Siksipä sulttaani nyt sykkivin sydämin kysyi häneltä, oliko hän
naimisissa.
Sulttaani otaksui, että tämäkin nainen nyökkäisi vain hänelle päätään
ja astuisi hänen ohitsensa, niinkuin kaikki muutkin, mutta hän ihastui
suuresti, kun tämä pysähtyikin ja jäi häntä katselemaan. Mutta hetken
kuluttua hän viittasi palvelijallensa ja heittäen kopeasti päätään
jatkoi matkaansa. Sulttaani jäi nolona paikoilleen seisomaan, sillä hän
ei voinut muuta otaksua, kuin että nainen halveksi hänen huonoa
pukuansa, ja ettei maan laki merkinnyt mitään tuollaiselle kurjalle
raukalle kuin hän oli.
Alakuloisena hän istahti nyt maahan ja peitti kasvonsa käsiinsä ja
alkoi tuumia mitä hän nyt tekisi. Sillä turhaa hänen enää oli kysyäkään
niiltä naisilta, jotka vielä tulivat uimahuoneesta, olivatko he naituja
vai ei.
Äkkiä hän heräsi kuitenkin ajatuksistansa, sillä joku puhutteli häntä,
ja kun hän katsoi ylös, niin hän näki edessään mustan orjan, joka oli
puettu komeaan pukuun ja kumarsi hänelle syvään.
-- Minä etsin erästä repaleista miestä, joka vast'ikään kysyi kaikilta
ohikulkevilta naisilta, olivatko he naituja vai ei, sanoi orja. Minä
oletan, että sinä olet samainen mies.
Kun sulttaani vastasi myöntävästi, niin orja pyysi häntä seuraamaan
itseään. He kulkivat kadulta toiselle, kunnes he tulivat kauniin
palatsin edustalle, jonka portilla seisoi kaksi orjaa. Nämät avasivat
portin ja kumarsivat syvään sulttaanille. Orja saattoi hänet komeaan
saliin, jossa oli peililasiset seinät ja purppuranpunaiset, pehmeät
sohvat.
Orja jätti hänet hetkeksi yksin ja palatessaan takaisin toi hänelle
komean puvun, jonka hän auttoi hänen yllensä.
Eipä kestänyt kauan ennenkuin sulttaani oli kurjasta kerjäläisestä
muuttunut kauniiksi, komeaksi mieheksi, mikä hän todellisuudessa
olikin, ja musta orja katseli häntä ihmeissään. Hän kumarsi nyt vielä
entistään syvempään ja vei hänet toiseen huoneeseen, joka oli vieläkin
suurempi ja komeampi kuin se, jossa hän äsken oli ollut.
Kaunis tyttö nousi sohvalta, kun sulttaani tuli sisään, ja astui häntä
vastaan.
Hänen kasvonilmeensä oli kylmä, eikä hän ensin tahtonut edes silmiään
kohottaa sulttaaniin. Mutta kun hän vihdoin katsoi häneen, niin hänen
kasvonsa kirkastuivat. Hän näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta samassa
hänen hämmästyksensä muuttui iloksi ja hän ojensi ystävällisesti
sulttaanille kätensä.
-- Tervetuloa, herrani ja puolisoni! sanoi hän. Maan lain mukaan olen
minä nyt sinun vaimosi ja minun olisi pitänyt tyytyä sinuun sittenkin,
vaikka olisit ollut vain kurja kerjäläinen, joksi sinua luulin. Mutta
iloni on suuri, kun nyt huomaankin, että olet jalo ja miellyttävä mies.
Tytön vanhemmat astuivat nyt sisään ja lausuivat sulttaanin
tervetulleeksi. Sitten he veivät hänet suureen saliin, jossa
juhla-ateria oli valmistettu. Herkullisia ruokia ja hienoja viinejä
tarjottiin ihanan soiton kajahtaessa korkeitten lehtikasvien takaa, ja
laulajattaret lauloivat morsiamen kunniaksi.
Kun juhla, oli päättynyt, niin morsiamen äiti saattoi tyttärensä ja
sulttaanin heitä varten varattuihin huoneihin, jotka olivat järjestetyt
hyvin aistikkaasti ja kauniisti.
Täällä sulttaani vietti nyt onnellisia päiviä yhdessä kauniin
puolisonsa kanssa. Vuoden kuluttua syntyi heille kaksoiset, tyttö ja
poika. Ja kun taaskin vuosi oli umpeen kulunut, syntyi heille jälleen
tyttö ja poika. Siten jatkui vuosi vuodelta, kunnes heillä kaikkiaan
oli neljätoista lasta.
Mutta silloinpa oli sekä heidän omat varansa että appivanhempien
omaisuus lopussa. Niin monta suuta oli vaikea syöttää, kun ei kukaan
ansainnut mitään. Kallisarvoiset huonekalut olivat nyt myötävät, samoin
orjat, vaatteet ja koristukset. Vihdoin heidän oli pakko muuttaa pois
kauniista palatsistaankin ja asua pienessä kurjassa mökissä. Ja eräänä
päivänä tuli sulttaanin puoliso hänen luoksensa käsiään väännellen.
-- Nyt kaikki varat ovat lopussa, sanoi hän. Nekin rahat, jotka saimme
palatsistamme, ovat kuluneet loppuun, eikä minulla ole edes leipää
antaa nälkäisille lapsillemme. Seitsemän vuotta minä olen elättänyt
sinua. Nyt on sinun vuorosi elättää meitä.
Sulttaani tietysti tuli kovin pahoillensa. Mutta hän myönsi kuitenkin,
että hänen vaimonsa oli oikeassa, ja että hänen velvollisuutensa oli
nyt pitää huolta perheestänsä. Raskaalla mielellä hän läksi ulos ja
astuessaan edestakaisin kaduilla tietämättä mitä tehdä, hänen mieleensä
äkkiä muistui seppä, joka seitsemän vuotta sitten oli antanut hänelle
niin hyvän neuvon. Ehkäpä hän nytkin voisi auttaa häntä.
Viipymättä hän läksi hänen luokseen ja kertoi hänelle huolensa.
-- Mitä minä nyt teen? lopetti hän puheensa. Nyt minun asemani on tuhat
vertaa tukalampi kuin seitsemän vuotta sitten, sillä silloin minä olin
yksin, jota vastoin minulla nyt on neljätoista lasta, vaimo, anoppi ja
appi.
Seppä pudisti päätänsä ja tuumi hetken aikaa. Sitten hän ojensi hänelle
kultarahan ja sanoi:
-- Ystävä parka, ota tämä raha ja osta itsellesi nuora! Sinulla ei ole
muuta neuvoa kuin heittää se olalle ja mennä satamaan, asettua siellä
toisten kantajien joukkoon ja odottaa kunnes joku antaa sinulle työtä.
Muuta neuvoa en tiedä, kun et osaa mitään ammattia.
Tuo neuvo ei ollut kovin houkutteleva, mutta sulttaani kiitti kuitenkin
seppää, osti nuoranpätkän ja asettui kantajien joukkoon seisomaan.
Mutta toiset olivat paljoa nopeammat kuin hän tarjoutumaan työhön, ja
kesti kauan ennenkuin sulttaani sai tavaroita kannettavakseen.
Vihdoin kuitenkin eräs kauppias antoi hänelle arkun kannettavaksi.
Sulttaani kiersi nuoran arkun ympärille ja nosti sen selkäänsä. Mutta
se oli niin raskas, että hänen täytyi matkalla levätä monta kertaa.
Hiki juoksi virtana otsalta, ja hän luuli tuon kovan painon musertavan
jalat hänen altaan. Kun hän vihdoin kumminkin pääsi määräpaikalle, sai
hän kauppiaalta muutamia hopearahoja, ja hän kiiruhti kotiin antaakseen
ne vaimolleen.
Mutta vaimo alkoi vain valittaa ja voivotella.
-- Voi, puoliso raukkani, sanoi hän, etkö koko päivään ole ansainnut
sen enempää? Jollet joka päivä voi antaa minulle ainakin kymmenen
vertaa näin paljon, niin me kuolemme nälkään.
Nämä sanat koskivat kovasti sulttaaniin, kun hän ajatteli, kuinka
kovasti hän oli saanut raataa ansaitakseen tämänkin summan, ja hän
huomasi, että hänen olisi aivan mahdotonta ansaita edes kaksi sen
vertaa. Ja kuitenkin vaimo olisi halunnut saada kymmenen kertaa
enemmän.
Epätoivoissaan hän läksi jälleen ulos ja astui kauaksi ulkopuolelle
kaupunkia saadakseen olla yksin omine ajatuksineen. Kaiken yötä hän
samoili umpimähkään ajatellen onnetonta kohtaloaan ja kiroten
dervishiä, joka oli syynä kaikkeen. Kun päivä alkoi sarastaa, niin hän
huomasi tulleensa aina sille autiolle rannalle, jossa hän seitsemän
vuotta sitten oli herännyt alastomana ja turvattomana, kaukana kotoaan
ja maastaan.
Hän aikoi polvistua maahan ja rukoilla Allahilta armoa, mutta samassa
hän muisti, että hänen sitä ennen tuli pestä itsensä, niinkuin
jokaisella hurskaalla muhamettilaisella on tapana tehdä ennenkuin hän
toimittaa hartauttansa.
Kiireesti hän riisui yltään ja kasteli itseään vedessä. Mutta samassa,
kun hän nosti päänsä ylös, himmeni kaikki hänen silmissänsä, eikä hän
voinut ymmärtää mitä hänelle oikeastaan tapahtui.
Hän ei tuntenut enää ympäristöään. Meri ja ranta oli kadonnut ja sen
sijaan hän olikin omassa kylpyammeessansa. Hänen vieressään seisoi
dervishi ja kaikki hänen palvelijansa.
Ensin hän hieroi silmiään eikä voinut uskoa muuta, kuin että näkö petti
häntä. Mutta kun ei mikään muuttunut hänen ympärillään, kohosi hän
vihdoin ylös ja puristi nyrkkiään dervishille.
-- Sinä lurjus! huusi hän. Miten olet uskaltanut kohdella tällä tavalla
herraasi ja sulttaaniasi? Minä kostan sinulle nuo seitsemän vuotta,
jotka olen saanut maanpaossa viettää!
-- Seitsemän vuotta! Minä en käsitä mitä sinä sanot, armollisin
hallitsijani, sanoi dervishi. Tuskin on tunti siitä kulunut, kun tulin
palatsiisi ja näin sinut ensi kertaa. Enkä minä ole tehnyt sinulle
mitään muuta kuin että pyysin sinua kastamaan pääsi veteen ja heti
nostamaan sen taas ylös.
-- Valehtelija! huudahti sulttaani. Väitätkö sinä, että aivan äsken
pistin pääni veden alle?
Dervishi nauroi ja viittasi palvelijoihin.
-- Voithan kysyä palvelijoiltasi, sanoi hän.
Kaikki orjat vakuuttivat yhdellä suulla, että siitä oli kulunut vain
sekunnin verran aikaa ja etteivät he sinä aikana olleet liikahtaneet
paikoiltansakaan.
Mutta hän ei tahtonut sitä sittenkään uskoa, vaan kertoi vaimostansa ja
neljästätoista lapsestansa ja kaikesta, mikä hänelle noina seitsemänä
vuonna oli tapahtunut, jolloin hän oli ollut poissa.
Silloin dervishi lähetti hakemaan sulttaanin omaa pientä poikaa, joka
oli vain kahden vuoden vanha, ja vasta kun tämä ojensi molemmat kätensä
isällensä, putosivat ikäänkuin suomut hänen silmiltänsä ja hän ymmärsi,
että nuo seitsemän vuotta olivatkin olleet vain silmänräpäys.
Hän kumartui maahan ja suuteli dervishin vaipan lievettä, ja dervishi
laski kätensä hänen päälaellensa.
-- Allah on minun heikon voimani kautta tahtonut antaa sinulle
todistuksen voimastaan, sanoi hän. Älä nyt enää epäile niitä ihmeitä,
joita järkesi ei voi käsittää!
Pyhä mies palasi takaisin yksinäisyyteensä vuorelle. Mutta sulttaani
oli parantunut epäuskostansa ja hallitsi suuremmalla viisaudella ja
lempeydellä alamaisiaan kuin ennen.
PIENI TUOMARI.
Harun al Rashidin hallitessa asui Bagdadissa mies, nimeltä Ali Chodjah.
Hän harjoitti pientä kauppaa omassa talossaan, jonka hän oli isältään
perinyt. Siten hän ansaitsi niukan leipänsä.
Kolmena yönä perätysten hän näki unen, joka vaikutti häneen hyvin
valtavasti. Vanha, kunnianarvoinen ukko astui hänen vuoteensa ääreen,
kohotti kätensä ja lausui lujalla äänellä:
-- Ali Chodjah, miksi nukut toimettomana vuoteellasi? Nouse ja lähde
pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan!
Joka kerta Ali Chodjah säikähti niin kovasti, että hän heräsi kesken
untaan, ja kolmannella kerralla hän päätti heti lähteä matkaan. Hän möi
kaikki tavaransa, vuokrasi talonsa toisille ja hankki matkatarpeita
pitkää ja vaivalloista retkeänsä varten. Kun kaikki oli valmista, niin
hän huomasi omistavansa vielä tuhatta sekiiniä, joita hän ei turhan
päiten halunnut ottaa matkaan. Hän koetti keksiä jonkun varman
säilytyspaikan, jonne hän rahansa piilottaisi, kunnes hän palaisi taas
kotiin, ja hän luuli löytäneensä hyvänkin paikan. Aitassaan hänellä oli
suuri, savinen ruukku, sen hän nyt otti, pani rahat ruukun pohjalle ja
täytti astian oliiveilla. Sitten hän sulki ruukun visusti ja meni
naapurinsa luo, joka oli hänen hyvä ystävänsä.
-- Olen aikonut lähteä Mekkaan, kertoi Ali Chodjah ystävälleen,
Mustafalle, tokko ottaisit tämän ruukun talteen ja säilyttäisit sitä,
kunnes parin kuukauden kuluttua palaan takaisin?
-- Mielelläni, sanoi Mustafa, tässä on aittani avain, laske ruukkusi
minne sinua haluttaa. Kotiinpalatessasi löydät sen samasta paikasta.
He menivät yhdessä aittaan, ja Ali Chodjah laski ruukkunsa aitan
nurkkaan. Sitten he sulkivat aitan ja Ali läksi matkaan.
Suuren karavaanin mukana hän saapuikin Mekkaan ja rukoiltuaan Muhamedin
haudalla hän otti esille mukanaan tuomat tavaransa ja alkoi kaupitella
niitä, sillä viisaana kauppiaana hän oli ajatellut myös omaa etuansa.
Hän möikin tavaroitaan edulliseen hintaan, mutta kun hän kuuli
kerrottavan, että tavaroiden hinta Egyptissä oli vielä paljoa suurempi
kuin Mekassa, niin hän päätti lähteä sinne ja koettaa siellä onneansa.
Kauppa onnistuikin hyvin ja menestys viekoitteli häntä kulkemaan yhä
kauemmaksi ja poikkeamaan yhä useampiin kaupunkeihin. Siten hänen
matkansa kestikin paljoa kauemmin kuin mitä hän alkuaan oli aikonut, ja
kun hän vihdoin kääntyi kotimatkalle, olikin jo seitsemättä vuotta
kulunut.
Sillä välin ei Mustafa ollut yhtään muistanut Ali Chodjahia eikä hänen
oliiviruukkuansa. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui vaimonsa kanssa
aterioimassa, sanoi vaimo äkkiä:
-- Kylläpä nyt oliivit hyvältä maistuisivat! Meillä ei ole ollut niitä
moneen aikaan.
-- Maltahan, sanoi Mustafa, aitassa on ruukullinen oliiveja, jotka Ali
Chodjah jätti sinne ennen matkalle lähtöänsä. Mutta siitä on jo lähes
seitsemän vuotta, ja hän on varmaan sillä retkellä kuollut, koskei
häntä ole takaisin kuulunut. Haepas ruukku aitasta, ja jos oliivit ovat
vielä tuoreita, niin voimme syödä ne hyvällä maulla.
-- Älä koske niihin, sanoi vaimo. Ethän voi tietää, vaikka Ali Chodjah
tulisi huomispäivänä kotiin.
Mutta Mustafa ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän meni aittaan,
sytytti lyhdyn ja etsi ruukun nurkasta esille. Se oli tarkasti
suljettu, mutta kun Mustafa avasi sen ja maisteli paria marjaa, niin ne
olivat aivan pilaantuneet ja homeessa. Hän kallisteli ruukkua
nähdäksensä, olivatko ne pohjaa myöten pilaantuneet, ja silloin hän
kuuli kilahtavan äänen ruukun pohjalta. Hän ei malttanut nyt olla
kaatamatta koko ruukun sisällystä toiseen astiaan, ja ihmeekseen hän
näki, että ruukussa olikin joukko kirkkaita, kiiltäviä kultarahoja.
Kiusaus oli liian suuri. Kiireesti hän pisti rahat taskuunsa, kaatoi
oliivit takaisin ruukkuun ja sulki aitan oven.
-- Ne olivat aivan pilaantuneet, sanoi hän vaimollensa, ei niitä kukaan
voi syödä.
Mutta vaimo oli levottomalla mielellä.
-- Ei sinun olisi pitänyt niihin koskea, sanoi hän. Jos Ali Chodjah
palaa takaisin, niin hän on varmaan pahoillansa, kun hänen ruukkuunsa
on koskettu.
Siitä Mustafakin pelästyi. Kaataessaan oliivit ruukusta oli osa
pudonnut maahan ja tahraantunut, eikä niitä käynyt enää ruukkuun
paneminen. Sitä paitsi kun rahatkin olivat poissa, niin astia ei ollut
enää yhtä täynnä kuin alkuaan. Siksipä Mustafa osti tuoreita oliiveja,
täytti ruukun niillä ja asetti sen jälleen entiselle paikallensa. Ei
kukaan voinut nyt huomata, että ruukkuun oli koskettu.
Eipä kestänytkään monta viikkoa ennenkuin Ali Chodjah palasi kotiin.
Ensi työkseen hän meni ystävänsä, Mustafan, luo. Hän tervehti iloisena
ystäväänsä, joka koetti myös tekeytyä iloiseksi, vaikka hän sydämessään
tunsikin levottomuutta ja pelkoa. Kun Ali Chodjah oli kertonut
matkastaan ja onnistuneista kaupoistansa, pyysi hän saada saviruukkunsa
takaisin, jonka hän ennen matkalle lähtöään oli jättänyt Mustafan luo
talteen.
-- Mene itse sitä aitastani hakemaan, sanoi Mustafa, itsehän parhaiten
tiedät, minne sen panit. Minä en ole koko ruukkua sen koomin nähnyt.
Ali Chodjah otti ruukun aitasta ja läksi kotiinsa. Heti sisään tultuaan
hän kaasi oliivit ruukusta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että
kultarahat olivat poissa. Hän tuli kovin pahalle mielelle ja kiiruhti
heti takaisin Mustafan luo.
-- Rakas ystävä, sanoi hän astuessaan sisään, kun annoin tuon ruukun
haltuusi, oli siinä tuhatta sekiiniä, mutta nyt ne ovat kaikki poissa.
-- Mitä ihmettä, huudahti Mustafa, oliko ruukussa tuhat sekiiniä! Jos
ne olivat siinä lähtiessäsi, niin ovat ne siellä vieläkin. Ethän voinne
epäillä, että ystäväsi olisi sinua pettänyt?
-- Ei, sitä en tosiaankaan tahtoisi, mutta ihmeen kummallista tämä on.
Lähtiessäni ruukussa oli tuhat sekiiniä, mutta nyt ne ovat poissa. Ehkä
olet ollut rahan tarpeessa ja olet lainannut ne? Jos niin on, niin
tunnusta rehellisesti. En minä sinua siitä syytä. Saathan maksaa sitten
kun jaksat.
Mutta silloin alkoi Mustafa huutaa ja sättiä.
-- En minä ole saanut muuta kuin ruukullisen oliiveja, sanoi hän
vihasta väristen. Ei kukaan ole sanaakaan puhunut rahoista. Yhtä hyvin
voisit vaatia minulta helmiä ja jalokiviä!
Ali Chodjah koetti kaikella tavalla saada häntä tunnustamaan ja uhkasi,
että hän vetäisi asian oikeuteen, jollei toinen hyvällä tunnustaisi.
Mutta Mustafa pysyi yhä väitteessään, ettei hän ollut rahoja
nähnytkään. Hän tuli yhä äkäisemmäksi ja alkoi sättiä Ali Chodjahia.
Ihmisiä kertyi paikalle, ja Mustafa selitti nyt kaikille, jotka
halusivat häntä kuulla, kuinka hävyttömästi Ali Chodjah häntä syytti ja
koetti pilata hänen hyvää mainettansa. Ja hän lupasi vaikka valalla
vannoa viattomuutensa.
Silloin Ali Chodjah tarttui häntä käsivarteen kiinni.
-- Hyvä, sanoi hän, minä menen nyt tuomarin luo, hänelle et ainakaan
voi valehdella. Mutta pidä mielessäsi, että varotin sinua.
Ali Chodjah odotti vielä pari päivää, sillä hän toivoi Mustafan katuvan
ja tunnustavan tekonsa. Mutta kun hän ei sitä tehnyt, niin Ali Chodjah
meni tuomarin luo ja kertoi hänelle asiansa. Tuomari kuunteli hänen
kertomustansa ja kysyi:
-- Onko sinulla todistajia?
-- Oi herra, vastasi Ali Chodjah, minä en uskaltanut kertoa kellekään,
mihin rahani olin piilottanut, mutta minä luotin ystävääni ja luulin,
että hän oli rehellinen mies.
-- Sitten minä en voi muuta tehdä, sanoi tuomari, kuin käskeä mies
valalle.
Mustafa saapui röyhkeänä tuomarin eteen ja vannoi, ettei hän ollut
rahoja nähnyt eikä tiennyt niistä yhtään mitään. Ja kun todistajia ei
ollut, niin tuomari julisti hänet syyttömäksi.
Ali Chodjah läksi suruissaan kotiinsa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi
tuollaisen onnettomuuden oli pitänyt häntä kohdata. Mutta kaikkea
toivoaan hän ei kuitenkaan kadottanut. Hän päätti kirjoittaa
anomuskirjeen Harun al Rashidille ja anoa häneltä oikeutta, ja pantuaan
pyyntönsä paperille, hän läksi kalifin palatsiin.
Kalifi otti vastaan Ali Chodjahin anomuksen ja määräsi, että seuraavana
päivänä oli pidettävä uusi tutkinto asiasta, ja lupasi itse saapua
paikalle.
Mutta vielä samana iltana läksi Harun al Rashid tapansa mukaan
valepuvussa kaupungille ja yhdessä visiirinsä kanssa hän samoili pitkin
katuja ja toreja, nähdäkseen omin silmin miten hänen alamaisensa
elivät. Hän astui suuren torin yli, jossa parhaillaan muutamia lapsia
oli leikkimässä, ja hän pysähtyi heidän leikkiänsä katsomaan. Siinä oli
noin kaksitoista poikaa, jotka istuivat piirissä kuutamossa, ja Harun
al Rashid kuuli erään nuoren, kauniin pojan sanovan tovereillensa:
-- Ruvetaanko leikkimään Ali Chodjahia ja Mustafaa?
Toiset olivat heti valmiit. Poika, joka oli leikin ehdottanut, rupesi
tuomariksi ja kävi istumaan suurelle laatikolle vakavan ja juhlallisen
näköisenä. Kaksi muuta poikaa rupesi Ali Chodjahiksi ja Mustafaksi.
-- Astukaa esiin, sanoi pieni tuomari korkealta tuomioistuimeltansa, ja
esittäkää kumpikin asianne.
Kun Harun al Rashid kuuli Ali Chodjahin nimen, niin hänen mieleensä
muistui kauppiaan anomuskirje, ja hän jäi kuuntelemaan poikien leikkiä.
Tuo oikeusjuttu oli varmaan herättänyt koko kaupungin huomiota, koska
lapsetkin siitä puhuivat, ja hän päätti kuunnella, miten tuo pieni
tuomari suoriutui asiastansa, ja minkä tuomion hän langettaisi.
Molemmat pojat, jotka olivat olevinaan Ali Chodjah ja Mustafa, astuivat
nyt tuomarin eteen, ja tämä kysyi heiltä:
-- Ali Chodjah, mistä sinä syytät tätä kauppiasta?
Syyttäjä esitti asiansa seikkaperäisesti. Kun hän oli lopettanut
kertomuksensa, niin tuomari kääntyi sen pojan puoleen, joka esitti
Mustafaa, ja sanoi hänelle:
-- Mitä sinulla on tähän syytteeseen vastattavana ja miksi et antanut
kultarahoja takaisin?
Syytetty vastasi aivan samoin kuin todellinenkin Mustafa oli vastannut,
ja oli valmiina vannomaan väitteensä todeksi.
-- Odotahan hiukan, sanoi pieni tuomari miettivän näköisenä, ennenkuin
vannot, tahtoisin nähdä sitä saviruukkua, jonka Ali Chodjah antoi sinun
haltuusi.
Se pojista, joka oli Ali Chodjah, läksi etsimään jotakin astiaa ja
palasi hetken kuluttua rikkinäinen ruukku kädessä.
-- Onko tämä sama ruukku, joka oli sinun aitassasi? kysyi tuomari
Mustafalta.
Hän myönsi sen samaksi. Silloin tuomari pisti kätensä ruukkuun ja oli
ottavinaan sieltä oliiveja.
-- Hyviäpä nämä ovatkin, sanoi poika maiskutellen suutansa. Ja hän
puraisi niin, että hampaat narskuivat.