voivat olla näin tuoreita ja hyvänmakuisia, vaikka ne ovat olleet
seitsemän vuotta ruukussa? Miten sen asian laita oikeastaan lienee?
Onko täällä yhtään oliivikauppiasta?
Kaksi poikaa astui esille.
-- No, mitä te arvelette, sanoi tuomari, kääntyen poikien puoleen,
jotka esittivät oliivikauppiaita. Voivatko oliivit pysyä seitsemän
vuotta pilaantumatta?
-- Armollinen herra, vastasivat oliivikauppiaat, se on aivan
mahdotonta. Oliivit voivat säilyä korkeintaan kolme vuotta hyvinä,
mutta silloinkin ne ovat kadottaneet kauniin värinsä ja hyvän makunsa.
Tuomari ojensi heille ruukun tarkasteltavaksi.
-- Katsokaa näitä, sanoi hän. Voitteko suunnilleen sanoa, kuinka
vanhoja ne ovat?
Oliivikauppiaat olivat ruukusta ottavinansa muutamia oliiveja,
maistelivat niitä ja vakuuttivat:
-- Herra, nämä oliivit ovat erinomaisen hyviä ja aivan tuoreita.
-- Sepä kumma, sanoi tuomari, sillä ne ovat jo seitsemän
vuoden vanhoja. Seitsemän vuotta sitten, kun Ali Chodjah läksi
pyhiinvaellusretkellensä, hän pani ne tähän astiaan.
-- Se on mahdotonta, väittivät oliivikauppiaat, kysy keltä tahansa,
mutta nämä oliivit ovat tämän vuoden satoa.
Pieni tuomari katsoi ankarasti syytettyyn ja sanoi:
-- Jos nämä oliivit ovat tämän vuoden satoa, niin silloin sinä olet
varas ja petturi! Ja rangaistukseksi sinut ripustetaan hirsipuuhun.
Kun pojat kuulivat tämän tuomion, niin he hyppivät ilosta ja taputtivat
käsiänsä, ja sitten he ottivat sen pojan kiinni, joka oli esittänyt
Mustafan osaa ja olivat ripustavinaan hänet läheisimpään puuhun.
Kun leikki oli lopussa, niin Harun al Rashid ja hänen visiirinsä
läksivät pois. Mutta kalifi oli niin ihmeissään pojan viisaudesta, että
hän käski visiirinsä ottamaan selkoa pojasta ja tuomaan hänet
seuraavana päivänä palatsiin. Myöskin hän käski hänen antaa sanaa Ali
Chodjahille ja Mustafalle, että hekin saapuisivat palatsiin seuraavana
päivänä, ja että Ali Chodjah toisi saviruukkunsa mukanaan.
Kylläpä poika ja hänen äitinsä hämmästyivät, kun niin suuri vieras,
itse kalifin visiiri, astui heidän matalaan mökkiinsä, mutta heidän
hämmästyksensä muuttui peloksi ja kauhistukseksi, kun hän käski pojan
seuraamaan mukanaan kalifin palatsiin. Äiti luuli pojan tehneen jotakin
pahaa ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta visiiri lohdutti häntä ja
vakuutti, ettei pojalle tulisi mitään pahaa tapahtumaan, ja että hän
pian pääsisi taas kotiinsa. Äiti puki hänen ylleen hänen parhaat
vaatteensa, ja sitten poika läksi visiirin kanssa linnaan.
Visiiri vei hänet heti kalifin luo, ja kun poika kumarsi hänelle
syvästi ja katsoi häntä rohkeasti silmiin, niin kalifi taputti häntä
olkapäälle ja sanoi hänelle:
-- Minä kuulin eilen teidän leikkinne, poikaseni, ja siksi olen
käskenyt sinut nyt luokseni. Tule mukanani, niin saat tuomiosalissani
uudistaa leikkisi ja ratkaista oikean Ali Chodjahin ja Mustafan riidan.
Hän otti poikaa kädestä kiinni ja astui hänen kanssansa
tuomioistuinsaliin, jossa koko hovi oli koolla. Ali Chodjah ja Mustafa
seisoivat keskellä lattiaa, ja vähän matkan päässä heistä tuomari, joka
oli langettanut väärän tuomion. Sillä kalifi tahtoi antaa hänellekin
pienen opetuksen, miten tuomittaessa oli otettava asioista selkoa.
Kalifi nousi tuomioistuimelleen ja nosti pienen pojan viereensä
istumaan. Kaikki katsoivat ihmeissään tuota köyhää poikaa, voimatta
ymmärtää, mitä tekemistä hänellä saattoi olla tässä tärkeässä
tilaisuudessa.
Nyt käski kalifi, että Ali Chodjah ja Mustafa esittäisivät asiansa.
Mustafa vakuutti jälleen syyttömyyttään ja oli valmis valalla vannomaan
viattomuutensa, ja Ali Chodjah pyysi, että hänelle annettaisiin
takaisin kadottamansa rahat.
Kun molemmat kauppiaat olivat lopettaneet kertomuksensa, sanoi pieni
poika kaikkien läsnäolevien suureksi hämmästykseksi:
-- Älä vanno, Mustafa, ennenkuin sinua käsketään. Tuokaa saviruukku
tänne, jossa oliivit olivat säilössä.
Ruukku tuotiin esille, ja Mustafan täytyi tunnustaa, että se oli sama
astia, joka hänen aitassansa oli ollut seitsemän vuotta. Sitten poika
kääntyi kohteliaasti kalifin puoleen ja pyysi, että hän maistaisi
oliiveja.
-- Totta tosiaan, ne ovat erinomaisen maukkaita, sanoi kalifi, pistäen
yhden suuhunsa.
-- Kuuletteko, sanoi pieni tuomari, oikeauskoisten hallitsija sanoo,
että ne ovat maukkaita. Mutta kuinka kauan oliivit voivat säilyä? Jos
täällä olisi oliivikauppiaita, niin voisimme saada sen tietää.
Visiiri oli pitänyt tästäkin seikasta huolta, ja kutsuttanut useita
oliivikauppiaita paikalle. Nämä astuivat nyt esille ja sanoivat
olevansa valmiit lausumaan mielipiteensä.
-- Kauemmin kuin kolme vuotta eivät oliivit voi säilyä, sanoivat he.
-- Tutkikaa näitä ja sanokaa, kuinka vanhoja ne voivat olla, sanoi
pieni tuomari.
Oliivikauppiaat tekivät niinkuin heitä käskettiin, ja kaikki väittivät
yhdestä suusta, että ne olivat saman vuoden satoa.
-- Sehän on mahdotonta, huudahti pieni tuomari, seitsemän vuotta sitten
Ali Chodjah antoi ne Mustafan haltuun!
Mustafa kalpeni ja aikoi sanoa jotakin puolustukseksensa, mutta kalifi
pakotti hänet vaikenemaan.
-- Sinun rikoksesi on tullut ilmi, sanoi hän Mustafalle, tämä lapsi on
sen paljastanut kaikille. Viekää pois varas ja hirttäkää hänet, mutta
vasta sitten, kun hän on tunnustanut, minne hän on kätkenyt Ali
Chodjahin rahat.
Vahdit ottivat Mustafan heti vangiksi ja veivät hänet pois, ja kalifi
kääntyi tuomarin puoleen, joka oli tuominnut Mustafan syyttömäksi.
-- Ota oppia tältä lapselta, sanoi hän laskien kätensä pojan päälaelle,
ja muista, että tästälähin tutkit tarkemmin asiaa, ennenkuin tuomitset.
Sitten kalifi syleili poikaa ja käski antaa hänelle tuhat kultarahaa
vanhempiansa varten. Eikä siinä kylliksi. Hän piti huolta siitä, että
poika sai hyvän kasvatuksen, ja kun hän oli varttunut mieheksi, otti
kalifi hänet palvelukseensa ja osoitti hänelle aina suurta suosiota ja
hyvyyttä.
KUNINGAS MAHMUD JA LEIPURI.
Suuressa valtakunnassa itämailla hallitsi kauan aikaa sitten vanha
kuningas, joka rakasti suuresti alamaisiansa. Siksipä hän kasvatti myös
pojastansa hyvän hallitsijan ja antoi hänen oppia ja kehittää
lahjojansa.
Mutta jotakin häneltä vielä puuttui ennenkuin hänen kasvatuksensa oli
loppuunsaatettu: hänen tuli matkustaa ja nähdä vieraita maita
oppiakseen maailmaa tuntemaan. Vanha kuningas oli tähän asti halunnut
pitää hänet kotona, sillä hän tiesi, ettei hänellä itsellään ollut enää
pitkältä elinpäiviä ja hän tahtoi mielellään nähdä poikansa luonaan
kuoleman lähestyessä. Mutta vihdoin hän päätti antaa hänen matkustaa,
sillä kun poika kerran oli päässyt kuninkaaksi, ei hän voinut enää
poistua valtakunnastaan.
-- Rakas Mahmud, sanoi vanhus eräänä päivänä prinssille, koska minä
näyn elävän vaikka sadan vuoden vanhaksi, niin ei maksa vaivaa lykätä
enää matkaasi. Ota paras hevonen tallistani ja kaksi palvelijaa
seuralaiseksesi! Ota matkaasi kaksi rahakukkaroa ja täytä kumpikin
kolmella tuhannella sekiinillä! Ratsasta sitten ulos maailmaan ja palaa
takaisin viisaampana ja kokeneempana!
Mahmud suuteli isänsä kättä ja lähti iloisin mielin matkaan. Useita
maita ja kaupunkeja ja paljon merkillisyyksiä hän näki tällä
matkallansa, mutta kaikista näkemistään miellytti häntä kaikkein eniten
eräs ihmeen ihana tyttö. Hänen isänsä oli linnanvoutina erään kuninkaan
linnassa, jossa prinssi oli vieraisilla.
Ihastuttava Naima hurmasi hänet siihen määrään kauneudellaan ja
suloudellaan, että hän jäi linnaan paljoa pitemmäksi aikaa kuin mitä
hän alkujaan oli aikonut ja lopulta hän huomasi, ettei hän voinut elää
ilman häntä. Tosin tyttö ei ollut kuninkaallista sukua, mutta hänen
suloinen käytöksensä, komea ryhtinsä ja kauneutensa olivat kuin
kuningattaren, ja hän päätti pyytää hänet omaksensa.
Eräänä aamuna prinssi kutsui tytön isän, linnanvoudin, luoksensa, ja
kun tämä seisoi syvästi kumartaen hänen edessänsä, niin prinssi kehotti
häntä ystävällisesti istuutumaan.
-- Olen kutsunut sinut luokseni, sanoi hän, siksi että tyttäresi
suuresti miellyttää minua, ja minä haluan ottaa hänet puolisokseni, jos
isäni siihen vain suostuu.
Linnanvouti nousi ylös kumartaen syvään.
-- Suo anteeksi, herra prinssi, mutta minä saan luvan sanoa sinulle,
ettei asia vielä sillä ole päätetty.
Prinssi, joka aina oli tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi ja joka
sitäpaitsi luuli osoittaneensa yksinkertaiselle linnanvoudille
tavattoman armon, josta tämän olisi pitänyt kiittää häntä polvillansa,
hämmästyi niin suuresti, ettei hän aluksi voinut muuta kuin katsella
voutia silmät pyöreinä päässä.
-- Mitä tämä merkitsee? sanoi hän vihdoin.
-- Niin, se merkitsee sitä, että minullakin on jotakin sanottavaa
asiassa.
-- Ehkäpä minä sinun mielestäsi en ole kyllin hieno vävyksi? kysyi
prinssi pilkallisesti.
-- No, herra prinssi, mitä siihen tulee, niin voisin olla aivan
tyytyväinen. Mutta katsos, minä olen antanut pyhän lupauksen, etten
anna tytärtäni kellekään, joka ei taida jotakin ammattia. Voisihan
tosin tuntua siltä, ettet sinä, tuleva kuningas, koskaan joutuisi
minkäänlaiseen pulaan. Mutta eihän mistään voi olla aivan varma, ja
kuningaskin voi menettää paikkansa. Ja täytyyhän jokaisen oppia itse
ansaitsemaan leipänsä. Jos tahdot saada tyttäreni, niin tulee sinun
oppia jokin ammatti. Se on minun viimeinen sanani.
Tämä puhe tuntui kuitenkin prinssistä niin hävyttömältä, että hän antoi
röyhkeän linnanvoudin heti lähteä ja läksi tapaamaan hänen tytärtänsä,
kun tämä iltapuolella oli kävelyllä linnan puutarhassa.
Prinssi ilmaisi hänelle peittelemättä rakkautensa ja pyysi, että hän
lähtisi isänsä luota ja seuraisi häntä valtakuntaansa. Mutta tyttö loi
vain ylpeän silmäyksen prinssiin.
-- Prinssini, sanoi hän, en koskaan mene naimisiin vastoin isäni
tahtoa.
Toistamiseen hänen aikeensa siis menivät myttyyn ja vihan ja harmin
vallassa hän läksi heti kotimatkalle. Hän tahtoi unohtaa tuon ylpeän
kaunottaren ja hänen vieläkin kopeamman isänsä.
Olipa sekin laitaa, kun pantiin ehtoja prinssille, joka kosi alhaista
linnanvoudin tytärtä. Ja mikä häpeä, kun häntä käskettiin oppimaan
jotakin ammattia.
Kun hän saapui jälleen kotimaahansa, niin hän sai yllin kyllin muutakin
ajateltavaa, sillä ensimäinen sanoma, joka kohtasi häntä, oli hänen
isänsä äkillinen kuolema.
Hän oli rakastanut hellästi isäänsä, ja siksi hänen surunsa oli hyvin
suuri, ja hän tunsi nyt seisovansa aivan yksin maailmassa. Hänen uudet
hallitsijavelvollisuutensa eivät voineet lievittää hänen suruansa, yhtä
vähän kuin kansan rakkauskaan, ja yhä kiihkeämmin hän alkoi taas
kaivata kaunista Naimaa, joka oli voittanut hänen sydämensä. Hän yksin
olisi voinut lohduttaa häntä, sen hän nyt selvästi tunsi.
Mutta osaamatta mitään ammattia hän ei voinut saada häntä puolisokseen,
ja miten olikaan, niin hän aikoi koettaa oppia jotakin.
Hän päätti oppia kutomaan silkkimattoja. Sehän on hienoa ja siistiä
käsityötä, ja hän pyysi kaikessa salaisuudessa suurvisiiriään
hankkimaan hänelle opettajan. Sellainen löytyikin helposti, ja kuningas
Mahmud istui nyt joka ilta työssä kutoen silkkimattoja ja koristaen
niitä reunusmalleilla tai kreikkalaisilla lauseparsilla, sillä hän oli
hyvin mieltynyt kreikankieleen.
Vihdoin hän sai valmiiksi maton, joka suurvisiirin mielestä oli niin
erinomaisen kaunis, että se heloitti kirkkaammin kuin itse aurinko ja
kuu. Oppimestarinkin mielestä se oli oikein hyvä, ja hän antoi kuningas
Mahmudille mestarikirjan, joka todisti, että hän oli täysin oppinut
matonkutomisammatissa. Nyt kuningas saattoi siis uudestaan lähteä
kosimaan.
Hän läksikin pian matkaan, eikä mikään estänytkään enää häntä tuomasta
kaunista Naimaa morsiamenansa kotiin. Linnanvouti oli kovin hyvillänsä,
sillä kun hän tiesi saavansa vävykseen matonkutojan, niin hän arveli,
että hänen tyttärensä tulevaisuus oli taattu.
Häät vietettiin suurella komeudella, juhlia pantiin toimeen ylt'yleensä
koko valtakunnassa, ja kuningas Mahmud eli onnellisena kauniin
kuningattarensa kanssa monta monituista vuotta. He saivat useita
lapsia, ja kuningas hallitsi kansaansa rakkaudella ja viisaudella,
jotta kaikki häntä rakastivat. Hänen paikkansa valtaistuimella ei siis
ollutkaan niin epävarma, kuin hänen appensa oli luullut, ja usein hän
itsekseen naureskeli ukon pelolle.
Mutta saipa hän kerran kokea, ettei vanhus ollut niinkään väärässä
ollut.
Samoinkuin suuri sulttaani Harun al Rashid ja monta muuta itämaista
hallitsijaa, oli kuningas Mahmudillakin tapana kuljeskella valepuvussa
alamaistensa parissa oppiaksensa tuntemaan heidän olosuhteitansa niin
hyvin kuin suinkin.
Kerran hän oli pukeutunut dervishin pukuun ja läksi varhain aamulla
yksin ulos. Kävelyllään hän osui aina laitakaupungille saakka, ja aika
kului häneltä nopeammin kuin mitä hän oli luullut katsellessansa
kaikenlaista, mikä hänen mieltänsä kiinnitti. Vihdoin hän tunsi
kuitenkin olevansa nälkäinen, ja koska hän oli kaukana palatsista, niin
hän päätti poiketa leipurin luo, joka oli ovensa edustalle ripustanut
houkuttelevan kyltin. Siellä varmaan olisi ainakin jotain, joka
poistaisi hänen nälkänsä.
Astuttuaan sisään hän huomasi, että puoti oli erinomaisen hieno ja
soma. Leivoksia oli rivissä pöydällä, ja kaikki oli puhdasta ja
miellyttävää. Raollaan olevan oven kautta näkyi toinen vieläkin
kauniimpi huone. Seiniä koristivat maalatut köynnökset, ja pehmeät,
punaiset patjat huoneen nurkissa houkuttelivat hetken lepoa nauttimaan.
Kohtelias leipuri, joka kiiruhti tarjoamaan vieraalleen parasta mitä
talossa oli, kysyikin heti, eikö hän tahtonut astua toiseen huoneeseen.
-- Siellä on hyvin mukava istua, sanoi hän, ja aivan rauhassakin saa
siellä olla, sillä siellä ei ole ketään muuta tällä erää. Voinpa sulkea
ovenkin, ettei kukaan pääse häiritsemään.
Kuningas Mahmud oli mielissään saadessaan syödä ja levätä rauhassa. Hän
astui siis aistikkaasti järjestettyyn huoneeseen ja antoi leipurin
tuoda muutamia leivoksia, jotka tämä asetti pienelle pöydälle kaikkein
pehmeimmän patjan viereen. Heti kun isäntä oli poistunut ja sulkenut
oven, niin kuningas heittäytyi punaiselle höyhenpatjalle ja tarttui
halukkaasti leivokseen.
Mutta tuskinpa hän ehti haukatakaan sitä, ennenkuin hän kauhukseen
huomasi vajoavansa lattian alle. Hän ei kyennyt liikuttamaan
kättänsäkään pelastuaksensa, ennenkuin hän vajosi syvään pimeyteen.
Kaikkein ensiksi hän kuuli kovan kolahduksen. Luukku oli osunut
pohjaan, ja puoleksi tunnotonna hän vieri kostealle maapermannolle.
Kun hän tointui ja saattoi selvästi ajatella, niin hän käsitti
joutuneensa kellariin. Katonalaisesta ikkunasta tunkeutui hiukan valoa,
ja kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämäryyteen, niin hän saattoi
erottaa esineitä ympärillään.
Mutta samalla hän keksi jotakin kauheaa. Hän näki lattialla ihmisten
ruumiita ja katkottuja jäseniä, ja kaikesta päättäen nuo ihmiset olivat
murhattuja. Kaikkialla oli pääkalloja ja luita, ja hirveä löyhkä oli
tukehduttaa hänet.
Mutta hän ei ehtinyt vielä selvästi käsittää koko onnettomuuttansa,
ennenkuin rautaovi aukeni kellarin pimeimmässä sopukassa, ja mies hiipi
sisään kädessään kirves, joka välähti puolihämärässä. Hetkeksi valo
lankesi myös miehen kasvoille, ja Mahmud tunsi hänet. Se oli leipuri.
Pimeässä ei leipuri voinut oikein tietää, missä hänen uhrinsa oli,
mutta äkkiä hän huomasikin hänet ja ryntäsi häntä kohti kirves ojossa.
Mutta kuningas oli huomannut hänen aikomuksensa, väistyi syrjään ja
piiloutui suuren arkun taakse, joka seisoi nurkassa. Ensiksi hän aikoi
ilmaista kuka hän oli, mutta hän huomasikin samassa, ettei se häntä
auttaisi, sillä tuo roisto ei kuitenkaan koston pelosta uskaltaisi
päästää häntä hengissä luotaan.
Silloin äkkiä hänen mieleensä juolahti keino, millä pelastaa itsensä.
-- Säästä minua! huudahti hän. Minähän olen vain köyhä dervishi, et
sinä minusta hyödy yhtään. Mutta jos annat minun elää, niin voisit
ansaita paljon minun työlläni, sillä minä olen taitava ammatissani.
Leipuri näytti epäilevältä. Dervishin vaatteet eivät tosiaankaan olleet
suuren arvoiset, ja jos hänellä oli rahoja, niin saattoihan hän ne
ottaa häneltä tappamattakin häntä.
-- No, mitä sinä sitten osaat? kysyi leipuri murahtaen.
-- Minä osaan kutoa erinomaisen kauniita mattoja, sanoi kuningas
Mahmud. Anna minulle vain silkkiä, lankaa ja kultarihmaa ja tuo minulle
lamppu, niin kudon sinulle mattoja, joita ruhtinaat ja kuninkaatkin
voivat kadehtia, ja sinä rikastut myömällä niitä.
-- Sinä valehtelet varmaan, sanoi leipuri, mutta voithan saada koettaa.
Leipuri läksi pois ja toi hetken kuluttua hiukan lankaa, silkkiä ja
lampun, jotta Mahmud saattoi kutoa hänelle näytteen.
Mahmud kävi heti työhön käsiksi, ja kun rosvo huomasi, kuinka
taitavasti hän teki työtä, niin hän päätti antaa hänen elää.
Taiteellisesti tehdyt matot olivat haluttua tavaraa, ja hän laski
helposti ansaitsevansa tällä vangillaan enemmän kuin kymmenellä
tavallisella vieraalla, joita hän pudotutti alas luukusta ja murhasi.
Jotta Mahmudin olo ei olisi kovin tukala, kuljetti leipuri ruumiit pois
kellarista, lakaisi lattian, antoi hänelle olkivuoteen ja toi hänelle
kahdesti päivässä ruokaa ja juomaa. Sitäpaitsi hän antoi hänelle
runsaasti silkkiä, lankaa ja kultaa ja näki iloksensa, miten suuri,
komea matto valmistumistaan valmistui hänen uhrinsa käsistä. Iloiset,
kirjavat värit muodostuivat kauniiksi kuosiksi, mutta laitoja pitkin
kulki pienistä epäsäännöllisistä kuvioista punottu reunus, jota leipuri
ei oikein voinut ymmärtää.
-- Mitä tuo on olevinaan? hän kysyi.
-- Se on uudenlainen kuosi, joka nykyään on hyvin muodissa, sanoi
kuningas.
Mutta todellisuudessa se ei ollutkaan mikään kuosi, vaan
kirjoitusmerkkejä, ja tämän kummallisen reunuksen avulla kuningas
Mahmud toivoi pelastuvansa.
Parin viikon kuluttua matto oli vihdoin valmis, ja se ilahdutti
loistollaan ja komeudellaan leipurin mustaa, ahnasta sielua. Sillä hän
varmaan ansaitsisi hyvät rahat.
-- Minäpä sanon sinulle, minne sinun tulee mennä saadaksesi matto
myödyksi, sanoi kuningas Mahmud. Kuninkaan suurvisiiri on kovasti
ihastunut kauniihin mattoihin. Ei kukaan osaa panna niihin niin suurta
arvoa kuin hän, eikä kukaan voi niistä parempaa hintaakaan maksaa.
Se neuvo oli leipurista hyvä. Hän kääri maton kokoon, otti sen
kainaloonsa ja läksi heti visiirin luo, joka asui kuninkaallisessa
palatsissa.
Mutta tullessaan sinne oli koko hovi syvän surun vallassa, sillä
rakastettu kuningas oli ollut kateissa kauan aikaa, eikä visiiri ensin
tahtonut kuulla puhuttavankaan maton ostosta. Mutta kun leipuri oli
kovin kiihkeä ja käski sanoa, ettei kukaan ollut ennen nähnytkään niin
kaunista mattoa kuin hänellä oli tarjona, niin visiiri vihdoinkin
halusi nähdä sitä, sillä muistuttihan se hänelle rakasta herraansa ja
kuningastansa, jonka hän luuli ainaiseksi kadottaneensa.
-- Anna miehen tulla sisään, sanoi hän, niin saamme nähdä mitä
hänellä on!
Leipuri saatettiin sisään, ja hän levitti maton visiirin eteen, joka
heti ihastui siihen. Mutta mikä ihmeellinen reunus siinä oli? Hän
kumartui lähemmäksi ja katseli sitä tarkemmin. Ja hänen hämmästyksensä
eneni yhä. Siinähän oli kirjoitusmerkkejä ja kreikkalaisia sanoja!
Hän alkoi tavata ja sommitella kirjaimia yhteen ja kun hän oli
lopettanut lukemisensa, seisoi hän hämmästyksestä aivan jäykkänä. Siinä
seisoi:
"Seuratkaa miestä, joka tarjoo tätä mattoa! Hän on roisto, joka on
vanginnut kuninkaanne kellariholviin."
Visiiri ei kuitenkaan ilmaissut mielenliikutustansa, vaan käski maksaa
sata sekiiniä leipurille kallisarvoisesta matosta. Mutta kun tämä oli
lähdössä, niin visiiri käski kahden oikeudenpalvelijan seurata häntä
salaa, ja itse hän heitti hartioilleen vaipan ja hiipi varovaisesti
roiston jäljessä.
Tämä ei aavistanut mitään. Hän ajatteli vain sitä suurta rahasummaa,
jonka hän matosta oli saanut ja läksi tyytyväisenä kotiinsa
valmistaakseen itselleen iloisen päivän.
Mutta juuri kun hän oli päässyt ovesta sisään ja parhaillaan sitoi
eteensä leipuriesiliinansa, astuivat oikeudenpalvelijat sisään ja
tarttuivat häntä olkapäistä kiinni. Ja samassa suurvisiirikin ilmestyi
kynnykselle.
-- Lurjus, sinun konnanvehkeesi ovat tulleet ilmi! Vie meidät heti
kellariin, huusi tämä ukkosäänellä.
Leipuri vapisi kuin haavanlehti, sillä hän tiesi loppunsa nyt tulleen,
ja vastustelematta hän otti esiin kuningas Mahmudin vankilan avaimen.
Visiiri kiiruhti heti alas ja avasi kellarin oven selkoselälleen.
Seuraavassa hetkessä hän sulki herransa ja kuninkaansa syliinsä, ja he
itkivät molemmat ilosta onnellisen pelastuksen johdosta.
Sillä välin oli koko korttelissa levinnyt tieto siitä, mitä leipurin
talossa oli tapahtunut. Väkijoukko tunkeili kellarin oven edustalle, ja
kun kuningas Mahmud astui ulos, tervehdittiin häntä loppumattomalla
riemulla, ja sitä jatkui pitkin matkaa hänen astuessaan linnaansa.
Mutta kun oikeudenpalvelijat astuivat ulos puodista leipurin kanssa,
niin silloinpa tuli toinen ääni kelloon. Silmänräpäyksessä kansanjoukko
riisti hänet heidän käsistänsä ja kivitti häntä, kunnes hän heitti
henkensä.
Tämän seikkailun jälkeen kuningas Mahmud eli taas tyytyväisenä ja
onnellisena perheensä ja rakkaitten alamaistensa keskuudessa. Mutta
niinpiankuin hän sai aikaa, matkusti hän appensa luo ja kiitti häntä
siitä, että hän oli pakottanut häntä oppimaan jotakin ammattia, sillä
nyt hänen täytyi myöntää, että hänellä oli ollut siitä hyötyä.
End of Project Gutenberg's Tuhannen ja yhden yön tarinoita III, by Anonymous