toivoin, että kaikki muuttuisi taas entiselleen ja onni palaisi
kotiini. Mutta siinäpä minä petyinkin.
Eräänä iltapäivänä, kun olin paneutunut sohvalle lepäämään, ja kaksi
orjatarta seisoi pääpuolessa löyhötellen viuhkoillansa, suljin minä
silmäni. Mutta en ollut ennättänyt vielä nukahtaa, kun kuulin
orjattarien keskustelevan hiljaa keskenänsä otaksuen, että olin
nukkunut.
-- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi toinen, ettei kuningatar
rakasta hyvää kuningastamme, joka on niin lempeä ja ystävällinen
ruhtinas.
-- Niin, sanoi toinen, kuinka häpeällistä, että hän pettää häntä tuon
vanhan, ruman noidan vuoksi. Jospa kuningas vain tietäisi, että hän on
piilottanut hänet huvimajaan puutarhassa ja käy hänen luonaan joka yö
keittämässä noitasoppiaan. Mutta ei kukaan uskalla sitä hänelle sanoa,
sillä kuningatar kostaisi aivan kauheasti.
-- Mutta minä en voi ymmärtää, sanoi toinen, ettei kuningas itse mitään
huomaa, kun kuningatar joka yö nousee vuoteeltaan ja lähtee ulos
huoneesta.
-- Ihmekö tuo, vastasi taas toinen, kuningatar sekoittaa joka ilta
unipulverin kuninkaan juomaan, ja silloin hän nukkuu vaikka kuinka
kauan.
Orjattaret vaikenivat, ja vaikka olin aivan suunniltani siitä, mitä
olin kuullut, niin makasin sittenkin vielä hetken aikaa aivan hiljaa ja
olin nukkuvinani, jotta he eivät huomaisi, että olin kuullut koko
heidän keskustelunsa.
Mutta illalla, kun kuningatar hymyillen tarjosi minulle juomaa, menin
ikkunan luo ja kaadoin hänen huomaamattaan juoman ulos ikkunasta.
Sitten panin maata ja olin nukkuvinani. Onneksi juuri silloin pääsin
hänen petoksensa perille, sillä hän olikin sekottanut juomaan myrkkyä.
Hän ilmaisi sen itse kumartuessaan hetken kuluttua vuoteeni yli ja
sanoessaan:
-- Makaa nyt siinä, äläkä koskaan enää nouse ylös!
Sitten hän läksi ulos huoneesta ja hetken kuluttua näin hänen kulkevan
puutarhan kautta huvimajaa kohti.
Kiireesti puin ylleni ja juoksin hänen jälkeensä. Minä hiivin hiljaa
pensaitten varjossa, ja kun hän kolkutti huvimajan ovelle, niin seisoin
minä nurkan takana piilossa ja näin noidan avaavan hänelle oven. He
seisoivat hetken aikaa portailla kuutamossa, ja minä kuulin heidän
puhuvan keskenänsä.
-- Onko hän kuollut? kysyi noita.
-- Hän makaa henkitoreissaan, vastasi kuningatar, mutta en malttanut
jäädä sinne, sillä minä ikävöin sinun luoksesi.
Silloin vanha noita ojensi hänelle armollisesti kätensä suudeltavaksi.
-- Hyvä, sanoi hän. Silloin minusta vihdoinkin tulee kuningas ja
sinusta minun kuningattareni.
Nyt olin kuullut kylliksi. Minä hyökkäsin esiin ja iskin petturia
miekallani päähän, niin että hän kaatui maahan, ja minä luulin hänen
kuolleen.
Sitten tartuin puolisoani ranteesta kiinni ja koetin vetää hänet
mukanani. Mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin haamun ja silmät
pyörivät päässä. Ja hän nosti kätensä minua kohti ja lausui
loihtusanoja.
Minä pelästyin ja päästin hänet irti, kiiruhdin takaisin linnaan,
herätin palvelijat ja käskin kutsua ministerit neuvottelusaliin. Itse
kävin istumaan valtaistuimelle. Vielä tänä yönä tahdoin tuomita tuon
uskottoman vaimon.
Mutta kun me kaikki olimme kokoontuneet saliin, niin ovet avautuivat
aivan itsestänsä. Kuningatar astui sisään yhtä kalmankalpeana kuin
äskenkin ja lähestyi minua käsi pystyssä.
-- Sinä murhasit sen ainoan, jota minä rakastin, sanoi hän. Ota siis
vastaan palkkasi! Ole puoleksi ihminen, puoleksi marmoria, niinkuin
valtaistuin, jolla istut!
Minä tunsin heti kivettyväni ja siitä saakka olen nyt ollut tämmöinen.
Mutta ei tässä kyllin. Hänen kostonsa ulottui myös alamaisiini. Hän
viittasi kädellään ja karkotti siten ministerini ja palvelijani
salista, ja myöhemmin hän kertoi minulle, että hän upotti valtakuntani
järven pohjaan ja muutti kaikki kaloiksi: muhamettilaiset valkoisiksi
kaloiksi, persialaiset punaisiksi, kristityt sinisiksi ja juutalaiset
keltaisiksi. Vain linnan ja pienen osan kaupunkia hän erotti vedestä
piirtämällä sauvallaan piirin sen ympärille. Mutta millä tavalla sinä
olet voinut päästä tänne veden alle, sitä en ymmärrä, jollei siinäkin
ole taikakonsteja käytetty.
Sulttaani nyökkäsi päätään ja lupasi siitä kertoa myöhemmin, kun
kuningas ensin oli lopettanut kertomuksensa.
Niin, jatkoi kuningas, sen päivän jälkeen on minun elämäni ollut
yhtämittaista kärsimystä. Joka aamu puolisoni tulee tänne ja lyö
minua hartioihin nahkapiiskalla, jotta veri vuotaa pitkin selkääni.
Ja sillä välin hän kertoo minulle, kuinka hän pitää hellää huolta
tuosta kurjasta noidasta, sillä hän ei ole kuollut, vaikka ei
oikein eläväkään. Noitakonsteillaan hänen onnistui pelastaa hänen
henkensä, mutta oikein terveeksi hän ei häntä saanut. Hän on
järjestänyt huvimajan komeaksi temppeliksi, ja siellä noita makaa
purppurapatjoillansa voimatta kuitenkaan puhua. Mutta niinkauankuin
nuo kaksi elävät, ei minun tuskillani ole mitään lievitystä.
Onneton kuningas peitti kasvonsa viittaansa ja valitti surkeasti. Mutta
sulttaani lohdutti häntä ja kertoi, miten hän oli joutunut tähän
autioon kaupunkiin. Ihmeellinen käsi näytti johtavan heidän
kohtaloitansa, ja se varmaan auttaisi häntä keksimään jonkun keinon,
jonka avulla hän voisi pelastaa onnettoman kuninkaan. Mutta yö oli jo
käsissä, ja he tarvitsivat kumpikin lepoa.
Sulttaani meni viereiseen huoneeseen, sammutti janonsa suihkulähteen
vedellä ja heittäytyi sohvalle kootakseen ajatuksensa ja keksiäkseen
jonkun keinon, jonka avulla hän voisi pelastaa onnettoman kuninkaan.
Pian hänellä olikin suunnitelma valmis ja hän nukkui hyvin koko yön.
Heti aamun sarastaessa hän läksi ulos puutarhaan ottaakseen selkoa
huvimajasta, jossa noita asusti. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sillä
sen kultainen katto ja kimaltelevat puolikuut loistivat jo pitkän
matkan päähän.
Astuttuaan sisään hän näki myös heti komean vuoteen, jossa noita lepäsi
purppurapatjoilla. Mutta eipä sulttaani kauan vitkastellut, vaan otti
miekkansa esille ja yhdellä iskulla irrotti pään hänen ruumiistansa.
Nopeasti hän kääri hänet peitteeseen, laahasi hänet puutarhaan ja
kaivoi kuopan, johon hän hautasi tuon vanhan petturin.
Nyt toinen rikollisista oli saanut ansaitun palkkansa. Mutta toinen oli
vielä jäljellä. Mieluimmin hän olisi yhdellä iskulla myös lopettanut
uskottoman kuningattaren elämän, mutta hän pelkäsi, ettei hän voisikaan
silloin vapauttaa kuningasta noituudesta, ja siksi hän päätti toimia
viekkaasti ja varovaisesti.
Hän palasi takaisin temppeliin ja kävi makaamaan noidan vuoteeseen,
laitteli tukkaansa ja partaansa, jotta hän tuli noidan näköiseksi ja
veti purppurapeitteen korviinsa, jotta kasvoista ei näkynyt juuri
mitään.
Heti kun hän oli laskeutunut vuoteeseen, kuuli hän surkeata
valitushuutoa, ja hän tiesi, että kuningatar taaskin ensi työkseen
piiskasi puolisoraukkaansa. Hetken kuluttua hän kuuli askeleita
portailta, ja seuraavassa hetkessä kuningatar kumartui hänen ylitsensä.
-- Miten voit tänään, rakas oppimestarini? kysyi hän hunajanmakealla
äänellä.
-- Hiukan paremmin, mutisi sulttaani peitteen alta.
-- Paremminko?
Ilosta huudahtaen kuningatar heittäytyi hänen ylitseen ja alkoi
hyväillä häntä.
-- Oi, armas ystäväni! Onko se mahdollista, että kuulet minun ääneni ja
voit vastatakin minulle?
-- Niin, vaikket sinä yhtään ansaitse, että puhuisin sinulle, sanoi
sulttaani ja painautui vieläkin syvemmälle tyynyihin. Sinua saan
kiittää siitä, että näin kauan olen saanut maata ja taistella elämästä
ja kuolemasta. Sinun puolisosi valitushuudot estävät minua saamasta
rauhaa yöllä ja päivällä. Niinkauankuin hän on noiduttuna, en minäkään
voi parantua.
-- Jollei mikään muu estä sinua terveeksi tulemasta, rakkahin herrani
ja mestarini, niin kyllä se helposti on autettu, sanoi kuningatar.
Hän kiiruhti temppelistä linnaan. Suihkulähteen luona hän täytti
kultamaljan vedellä ja astui sitten valtaistuinsaliin, missä hänen
puolisonsa istui. Kolme kertaa hän pirskotti vettä hänen ylitsensä ja
mutisi samalla loihtuja.
-- Jos alkujaan olet luotu sellaiseksi kuin nyt olet, niin jää myös
entisellesi! sanoi hän. Mutta jos olet loihdittu, niin muutu jälleen
entiseen muotoosi.
Heti lumous katosi nuoren kuninkaan ruumiista. Hän nousi terveenä ja
reippaana piinapenkiltänsä ja kiitti Allahia pelastuksestaan.
Mutta kuningatar torjui häntä kädellään.
-- Mene pois silmistäni! huusi hän. Äläkä palaa koskaan takaisin, jos
henkesi on sinulle kallis!
Peläten, että kuningatar loihtisi hänet uudestaan, läksi kuningas pois
linnasta ja hiipi temppelin läheisyyteen, sillä hän aavisti, että hänen
uusi ystävänsä, sulttaani, oli siellä, ja hän halusi nähdä, mitä nyt
tapahtuisi.
Kuningatar kiiruhti takaisin vuoteen ääreen, jossa hän luuli noidan
nukkuvan.
-- Nyt, herrani ja mestarini, sanoi hän ilosta loistaen, nyt ei enää
mikään häiritse sinun rauhaasi. Ilkeä kuningas on mennyt tiehensä.
-- Voi, en minä vieläkään saa rauhaa, mutisi sulttaani ja väänteli
itseään peitteen alla. Niinkauankuin kalat huokaavat öisin ja vesi
kohisee päämme päällä, en saa sitä lepoa ja rauhaa, jota tarvitsisin
parantuakseni.
-- No, kyllä sen saa autetuksi, vastasi kuningatar.
Nopein askelin hän astui temppelin portaille, kohotti käsivartensa pään
yli ja lausui loihdun hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä.
Tuskin hän oli lopettanut, niin koko veteen vajonnut valtakunta kohosi
aalloista. Taloja ja moskeoja, vuoria ja metsiä nousi vedestä ja joka
puolelta kuului ihmisääniä ja melua. Kuninkaallisen linnan ikkunoista
katselivat palvelijat ulos, ja kaikkialla oli elämää ja liikettä,
niinkuin suuressa kaupungissa ainakin.
Silloin astui kuningatar jälleen temppeliin.
-- Olen totellut käskyäsi, sanoi hän. Ja nyt, armas opettajani, ei
mikään enää voi sinua häiritä, eikä estää parantumistasi. Etkö voisi
nousta ylös vuoteelta?
-- Tule lähemmäksi, sanoi sulttaani, tule vieläkin lähemmäksi!
Sulttaani tarttui lujasti miekkansa kahvaan, ja juuri kun kuningatar
kumartui hänen ylitsensä, hyökkäsi hän ylös ja iski miekkansa hänen
rintaansa niin nopeasti, ettei toisella ollut aikaa puolustautua.
Sulttaani veti helpotuksenhuokauksen ja astui ulos portaille. Samassa
nuori kuningaskin tuli häntä vastaan ja syleili häntä. Piilopaikastaan
hän oli nähnyt, miten paha nainen oli saanut rangaistuksensa, ja hän
kiitti pelastajaansa kyynelsilmin.
Sitten hän vei hänet mukanaan linnaan voidakseen iloita hänen ja
alamaistensa kanssa lumouksen katoamisesta. Ja minne ikänä sulttaani
astui, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen hänen eteensä, ja kun hän
näyttäytyi linnan parvekkeella, niin kansa huusi riemuiten:
-- Eläköön jalo pelastajamme!
Mutta vihdoin hän muisti kalastajan, joka istui kaupunginportin
ulkopuolella ja odotti. Hän oli varmaan istunut siellä lähes
vuorokauden. Ja yhdessä kuninkaan kanssa hän meni päästämään häntä
sisään.
Mutta kun hän katseli portista ulos, niin eipä siellä ollutkaan
kalastajaa, ja koko seutu oli hänelle vallan vieras.
Hän sanoi sen kuninkaalle, joka tuumi hetken aikaa ja kysyi sitten
mistä maasta hän oli kotoisin, sillä sitä sulttaani ei ollut muistanut
kertoa. Ja kun kuningas sai sen tietää, niin hän hämmästyi suuresti.
-- Voi, ystäväni, sanoi hän, sinä olet kaukana kotoasi ja saat
matkustaa kokonaisen kuukauden, ennenkuin pääset sinne. Voimakas henki
se varmaan oli, joka muutti koko järven ja vedenalaisen kaupungin sinun
pääkaupunkisi läheisyyteen. Mutta kun lumous katosi, niin kaikki tuli
tietysti taas entiselle paikallensa, ja sinä jouduit kauaksi
omaisistasi.
Sulttaani ihmetteli, mitähän hänen uskolliset alamaisensa nyt tuumivat,
kun hän niin äkkiä oli kadonnut. Mutta he saivat rauhoittua niin hyvin
kuin saattoivat, ja hän jäi kolmeksi päiväksi "Neljän mustan saaren"
kuninkaan luo ja oli mukana kaikissa juhlallisuuksissa, joita hänen
kunniaksensa pantiin toimeen.
Neljäntenä päivänä hän vihdoin läksi matkaan. Mutta nuori kuningas oli
niin suuresti mieltynyt häneen, ettei hän voinut erota hänestä, vaan
seurasi hänen kanssansa hänen valtakuntaansa ja otti mukanansa
loistavan seurueen ja kaksikymmentä kamelia, joiden selkään sälytettiin
kallisarvoisia lahjoja sulttaanille.
Kuukauden kuluttua he tulivat perille, ja kaikki ihmiset sulttaanin
valtakunnassa olivat suuren surun vallassa. Mutta kun he näkivät hänen
lähestyvän kaupunkia, niin heidän surunsa muuttui yhtä suureksi iloksi.
"Neljän mustan saaren" kuningas jäi pitkäksi aikaa sulttaanin vieraaksi
ja nai sulttaanin sisaren. Siten heidän ystävyydenliittonsa vahvistui
vielä entistä lujemmaksi, ja juhlia vietettiin loppumattomasti.
Mutta eipä kalastajaakaan unohdettu. Hänet kutsuttiin kullatuissa
vaunuissa linnaan ja hän sai niin paljon kultaa "Neljän mustan saaren"
kuninkaalta, että hän saattoi ostaa itselleen suuren talon ja elää koko
elinaikansa ylellisyydessä.
Ja sen hän olikin rehellisesti ansainnut, sillä jollei hän olisi saanut
verkkoonsa vaskipulloa ja pakottanut henkeä palvelemaan itseänsä, niin
olisi kai nuori kuningas vielä tänäkin päivänä saanut istua
kahlehdittuna marmoriseen valtaistuimeensa.
EPÄILEVÄ SULTTAANI.
Useita satoja vuosia sitten eli Egyptissä sulttaani, joka ei ollut
muitakaan ihmisiä parempi, mutta hänen oli hyvin vaikea uskoa todeksi
niitä ihmeitä, joita kerrottiin Jumalan tehneen profeetta Muhamedin
aikana.
-- Siitähän on jo niin pitkä aika, oli hänellä tapana sanoa. Ja mikä on
tapahtunut hyvin kauan sitten, siitä ei koskaan voi olla aivan varma.
Jos nyt tapahtuisi jotakin ihmeellistä, jota minä itse saisin nähdä,
niin se olisi toista. Silloin minä kyllä uskoisin. Mutta sellaista ei
tapahdu.
Eräänä päivänä hän oli neuvotellut kauan aikaa ministeriensä ja muiden
viisaiden miesten kanssa maan asioista, ja sitten he alkoivat puhua
henkisistä asioista ja sanoivat, ettei mikään ollut Jumalalle
mahdotonta.
Vanhin miehistä kertoi sen johdosta esimerkkinä, että Jumala antoi
kerran ylienkelinsä Gabrielin tuoda luokseen profeetta Muhamedin
suoraan vuoteesta, ja pidettyään kahdeksankymmentätuhatta keskustelua
hänen kanssaan eri aineista, oli enkeli kantanut hänet takaisin maan
päälle hänen omaan huoneeseensa. Mutta meno- ja paluumatka sekä nuo
kahdeksankymmentätuhatta keskustelua eivät olleet kestäneet edes niin
kauan, että hänen vuoteensa sillä välin olisi ehtinyt jähtyä. Niin,
eipä edes vesi ruukusta, jonka enkeli Gabriel sattui kaatamaan nurin,
ollut ehtinyt juosta loppuun.
-- Loruja, sanoi sulttaani, kun viisas mies oli lopettanut
kertomuksensa. Kuinka viisas ihminen voi uskoa tuollaisia tyhmyyksiä?
Ei kukaan saa minua uskomaan, että profeetta Muhamed olisi kulkenut
niin pitkää matkaa niin lyhyessä ajassa. Jokainen tietää, että jos
kaataa ruukun nurin, jossa on vettä, ja kiiruhtaa nostamaan sitä
pystyyn, niin vesi on sittenkin jo ehtinyt juosta kuiviin. Sanopa siis
minulle, miten Muhamed saattoi nähdä veden vielä juoksevan ruukusta
lattialle, kun hän matkusti kaikkien seitsemän taivaan halki
päästäkseen Jumalan luo, ja kun matka kustakin taivaasta toiseen kestää
viisi päivää, sillä sen lyhyempi se ei taida olla! Tahtoisinpa nähdä
sen miehen, joka pystyy selvittämään sellaista laskuesimerkkiä.
Viisaat miehet selittivät, että Jumala oli kaikkivaltias ja saattoi
tehdä mitä hän tahtoi. Ihmetyö oli ihmetyö, eikä sitä voinut selittää
siten, että kuolevainen sitä voisi ymmärtää. Mutta sulttaani suuttui,
kun toiset eivät olleet samaa mieltä kuin hän, ja hetken kuluttua hän
lausui neuvottelun päättyneeksi.
Ylt'ympäri maata levisi tieto sulttaanin epäileväisyydestä, ja monet
surivat sitä, sillä hallitsijan tulee aina osoittaa hyvää esimerkkiä
alamaisilleen.
Vihdoin tuo tieto saapui erään hurskaan dervishinkin korviin, joka asui
Kiseldagi vuorella. Hänen nimensä oli Shahabeddin ja hän oli hyvin
viisas ja oppinut mies, mutta viime aikoina hän oli vetäytynyt pois
maailmasta ja eli erakkona pienessä majassa vuorellaan.
Häntäkin sulttaanin epäusko suuresti suretti, ja hän läksi heti
matkalle pääkaupunkiin, Kairoon, jossa sulttaani asui, koetellakseen
valistaa ja käännyttää häntä.
Kun hän oli tullut matkansa määrään ja astui sulttaanin palatsiin, otti
maan hallitsija hänet sydämellisesti vastaan, sillä tämä kunnioitti
häntä suuresti hänen viisautensa ja hurskautensa vuoksi. Hänet
saatettiin komeaan saliin, jonka katto kaareutui korkeana kupuna ja
joka sai valonsa neljästä, korkeasta, eri ilmansuunnille viettävästä
ikkunasta. Sulttaani pyysi hänet viereensä istumaan pehmeälle
sohvapatjalle, ja siinä he sitten keskustelivat kauan ja hartaasti.
Dervishi koetti selittää kauniin sanoin Jumalan viisautta ja voimaa,
mutta vaikka hän olisi sovitellut sanansa kuinka viehättävästi tahansa,
niin sulttaanilla ei ollut muuta vastausta hänelle varattuna:
-- En voi uskoa asioita ja tapahtumia, joita en itse ole nähnyt tai
kokenut.
Silloin dervishi nousi paikaltansa.
-- Korkea-arvoinen sulttaani, sanoi hän kunnioittavasti, sinä et usko
mitään, mitä et itse ole nähnyt tai kokenut. No hyvä, minäpä näytän
sinulle jotakin, saadaanpa nähdä, voitko sitä sitten uskoa.
Hän astui sen ikkunan ääreen, joka vietti pohjoisen puolelle, avasi sen
ja kehotti sulttaania katsomaan ulos.
Tämä seurasi hänen kehotustansa ja näki vuorien piirittämän laajan
lakeuden, missä vilja hiljalleen huojui tuulenhengessä.
Äkkiä hän huomasi, että keihäitten kärkiä välkkyi kallioiden lomassa,
rautapukuisia miehiä hyökkäsi hevosten selässä alas laaksoon, heidän
joukkonsa kasvoi kasvamistaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin kokonainen
armeija lähestyi pääkaupunkia. Aurinko välkkyi kiivissä, torvet
toitottivat, sotahuutoja kajahti ilmassa ja hurja humina kohosi
eteenpäin ryntäävästä joukosta.
Sulttaani kalpeni ja tarttui dervishiä käsivarteen kiinni.
-- Jumala armahtakoon meitä! huudahti hän. Miten voin puolustaa itseäni
ja kaupunkiani tuollaista vihollisjoukkoa vastaan!
Mutta dervishi vain hymyili ja kehotti sulttaania vielä kerran
katsomaan ulos ikkunasta.
Hän totteli ja seisoi siinä ihmeissään, sillä ei näkynyt enää
jälkeäkään koko mahtavasta sotajoukosta. Lakeus siinsi silmään
rauhallisena kuten ennenkin, ja vilja huojui taaskin tuulen hengessä.
-- Katsopa nyt tänne; sanoi dervishi ja vei sulttaanin itäisen ikkunan
ääreen.
Sulttaani avasi ikkunan, mutta aluksi hän ei nähnyt muuta kuin Kairon
kaupungin monine katuineen ja toreineen, palatseineen ja komeine
moskeoineen. Mutta äkkiäpä kohosi liekkejä joka puolelta kaupunkia.
Paksut savupylväät nousivat ilmaan, ja koko kaupunki näytti
loppumattomalta tulimereltä.
Kauhuissaan sulttaani säpsähti ja kiiruhti ovelle huutaakseen apua.
-- Voi, kaunista kaupunkiani! Kohta se on maan tasalla! huusi hän.
Mutta dervishi pidätti häntä.
-- Katsohan uudestaan ulos! sanoi hän.
Ja kun sulttaani katsoi jälleen ulos ikkunasta, niin oli kaunis
kaupunki taas entisellään.
Ennenkuin sulttaani ehti ilmaista ihmetystään, vei dervishi hänet
taaskin eteläisen ikkunan ääreen.
Sieltä näkyi suuri Niili-virta, kun se juhlallisena ja levollisena
virtasi kaupungin ohi.
Mutta äkkiä vesi alkoi nousta, se paisui yli äyräittensä ja kohosi
aivan rakennusten tasalle. Äärettömiä vesijoukkoja vieri yli peltojen
ja niittyjen, kaatui puita ja taloja ja lähestyi Kairoa hirveällä
vauhdilla.
Ei nytkään sulttaani voinut hillitä kauhistustansa ja huudahti
tuskissaan:
-- Niili paisuu yli äyräittensä! Se hukuttaa kaikki elävät olennot!
Taaskin dervishi hymyili hänen kauhulleen ja käski hänen katsoa
uudestaan ulos ikkunasta. Ja kun hän sen teki, niin virta oli jälleen
aivan tyyni ja vesi kulki rauhallisesti eteenpäin.
Kun sulttaani oli rauhoittunut, vei dervishi hänet läntisen ikkunan
ääreen.
-- Katsopas nyt tänne! sanoi hän. Tästä ikkunasta näkyi tavallisesti
autio, hedelmätön erämaa, jonka lentohiekassa ei puu eikä kasvi voinut
juurtua, mutta kun sulttaani katsoi nyt ulos, niin hänen silmäänsä
kohtasi näky, joka sai hänet ihastuksesta huudahtamaan ja mielissään
hän siveli mustaa partaansa.
Siinä missä erämaa oli ennen ollut, ulottui nyt ihana puutarha yli koko
lakeuden. Ruusupensaista levisi suloinen tuoksu aina palatsiin asti.
Komeat, korkeat liljat huojuivat tuulessa. Palmulehdot humisivat ja
tarjosivat vilpoista suojaa. Purojen hopeankirkas vesi kiemurteli
vihantojen pensaitten ja tuuheiden puiden lomissa. Linnut visertelivät
lentäessään taivaan alla.
-- Millainen paratiisi! Mikä ihana paikka! huudahti sulttaani. Minä
tahdon mennä lähemmäksi katselemaan.
Ja hän käännähti ympäri mennäkseen uuteen puutarhaansa, mutta dervishi
tarttui häntä käteen kiinni.
-- Säästä vaivasi! sanoi hän. Ennenkuin pääset perille, on puutarhasi
kadonnut.
Ja hän viittasi ulos ikkunasta, jotta sulttaani katsoisi sinne.
Ihmeekseen hän nyt näki miten palmut käpertyivät, kukat kuihtuivat,
ruoho lakastui, purot kuivuivat. Hetken kuluttua oli viimeinenkin jälki
kauniista puutarhasta kadonnut. Erämaa avautui siinä silmien eteen
niinkuin ennenkin.
-- Oletko nyt huomannut, ettei aina voi luottaa silmiinsä ja korviinsa?
kysyi dervishi.
-- Arvoisa isä, vastasi sulttaani kumartaen syvään dervishille. Jumala
on antanut sinulle suuren vallan. Mutta vaikka oletkin voinut hetkeksi
lumota minun silmäni, niin ei se sittenkään todista tosiksi niitä
ihmeellisiä ihmeitä, joita profeetta Muhamed on voinut nähdä.
-- Hyvä, vastasi dervishi, minäpä teen vielä yhden kokeen, jotta saisin
sinut uskomaan. Käske palvelijoiden tuoda tänne kylpyamme ja valmistaa
kaikki kylpyä varten.
Sulttaani teki kuten dervishi pyysi ja käski palvelijoiden valmistaa
kylvyn. Kun se oli valmis, niin dervishi sanoi:
-- Anna minun nyt auttaa päältäsi ja kylvettää sinua! Mutta ei kukaan
palvelijoistasi saa poistua huoneesta.
Sulttaani oli hyvin utelias näkemään tätä uutta ihmettä ja suostui
sentähden dervishin pyyntöön. Ja hetken kuluttua hän oli kylvyssä.
-- Pistä nyt pääsi veden alle, mutta nosta se heti taas ylös! sanoi
dervishi.
Sulttaani teki niinkuin häntä käskettiin, mutta samassa hän tunsi
aivan käsittämättömällä tavalla joutuvansa pois huoneestaan ja
ympäristöstään, ja kun hän tointui tuosta pyörryttävästä tunteesta ja
avasi silmänsä, niin hän huomasi makaavansa alastomana ja avuttomana
vieraalla, autiolla rannalla, hyrskyävä meri silmiensä edessä.
Sulttaani kauhistui huomatessaan minne hän oli joutunut ja katui
herkkäuskoisuuttaan, sillä hän käsitti nyt, että viekas dervishi oli
käyttänyt valtaansa saattaakseen hänet perikatoon. Hän kohotti kätensä
nyrkkiin ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin dervishi olisi voinut
kuulla hänen äänensä:
-- Lurjus! Petturi! Sinä olet käyttänyt väärin minun luottamustani
anastaaksesi maani ja valtakuntani. Mutta jos joskus pääsen takaisin
valtaan, niin silloin minun kostoni kohtaa sinua! Tuhatkertaisen
kuoleman sinä saat kestää! Voi, minua houkkiota! Kuinka onneton nyt
olen!
Täten hän valitti ja kulki tuntikausia pitkin rantaa, melkein hulluna
surusta ja vihasta. Vihdoin alkoi kuitenkin aurinko paahtaa niin
kuumasti, että hänen täytyi paeta palmupuitten suojaan, jotka näkyivät
jonkun matkan päässä rannasta.
Nyt hän huomasikin, ettei seutu ollutkaan niin autio kuin hän oli
luullut, sillä hänen korvaansa kuului kirveen iskuja ja hetken kuluttua
hän tapasi useita puunhakkaajia, jotka kaatoivat puita. Kun he näkivät
hänet aivan alastomana, niin he hämmästyivät suuresti, eikä sulttaani
uskaltanut kertoa heille asian todellista laatua, sillä he eivät olisi
sitä kuitenkaan uskoneet. Hän koetti keksiä siis jotakin uskottavampaa.