kuluttua se tuntui jälleen raskaalta. Kun hän sai verkon ylös, niin hän
huomasi, ettei siinä tälläkään kertaa ollut kaloja, mutta sen sijaan
raskas vaskipullo, joka sisälsi jotakin nestettä. Pullo oli tarkasti
suljettu sinetillä. Kalastaja oli mielissään tästäkin saaliista, sillä
saisihan hän sillä hiukan rahaa, kun hän sen möisi markkinoilla.
Kalastaja irroitti pullon verkosta ja koetti avata sitä. Kun hän
vihdoin sai sen auki, yritti hän kaataa siitä nestettä käteensä, mutta
vaikka hän olisi kallistellut pulloa kuinka paljon tahansa, niin eipä
siitä sittenkään lähtenyt mitään. Ihmeekseen hän huomasi vain, että
paksu savu alkoi nousta pullosta ja kohota aina ylös taivaaseen asti.
Ja kun pullo vihdoin oli tyhjä, niin koko seutu oli paksun savun
peitossa.
Vähitellen savu alkoi vetäytyä kokoon ja muodostua pilviksi, ja äkkiä
kalastaja ihmeekseen näki edessään hirveän jättiläisen, jonka pää
ylettyi pilviin asti, mutta jalat koskettelivat maata. Pää oli niin
suuri kuin kirkon kupu, kädet ikäänkuin heinähankoja, suu kuin
kallioluola, hampaat kuin kivilohkareita ja silmät kuin kaksi
suunnatonta lamppua.
Kalastaja vapisi pelosta nähdessään tuon hirviön, ja hampaat kalisivat
hänen suussaan. Ja vieläkin enemmän hän kauhistui, kun hirviö huusi
ukkosäänellään:
-- Jumala on yksi ja Salomon on hänen profeettansa! Anna minulle
anteeksi, Salomon, mitä sinua vastaan olen rikkonut! En enää koskaan
vastusta sinun tahtoasi.
Kun kalastaja tämän kuuli, rohkaisi hän mielensä. Tokkopa tuo hirviö
olikaan niin pelottava, koska hän puhui noin nöyrästi.
-- Puhutko sinä profeetta Salomonista? kysyi kalastaja hengeltä. Hänhän
on maannut haudassaan jo tuhatkahdeksansataa vuotta. Mikä on sinulle
tapahtunut? Miksi sinä olit sulkeutunut pulloon?
Henki katseli kalastajaa halveksien ja huudahti kovalla äänellä:
-- Kurja raukka, kuinka sinä uskallat puhutella minua? Tiedä, että minä
olen voimakkain kaikista hengistä! Sinä olet kuoleman oma!
Kalastaja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta sanoi äkisti:
-- Miksikä minun pitäisi kuolla? Minähän pelastin sinut juuri äsken
pullosta.
-- Sinun täytyy kuolla, sanoi henki taaskin ukkosäänellänsä. En voi
muuta armoa sinulle suoda, kuin sallia sinun valita tavan, millä tahdot
kuolla.
-- Mitä minä sitten olen tehnyt, koska palkitset minua tuolla tavalla?
-- Kuule siis, mitä sinulle kerron, sanoi henki. Ja kun olet kuullut
kertomukseni, niin huomaat itsekin, etten voi toisin tehdä. Suuri
joukko henkiä liittoutui kerta taivasta vastaan, ja minä olin heidän
joukossansa. Me emme tahtoneet tunnustaa muuta valtaa olevankaan, kuin
meidän omamme vain. Mutta profeetta Salomon oli sittenkin meitä
voimakkaampi. Hänen palvelijansa ottivat kerta minut kiinni ja veivät
hänen valtaistuimensa eteen. Hän istui siinä kaikessa komeudessaan ja
loistossaan ja puhui minulle hyvin ystävällisesti. Hän lupasi minulle
anteeksiantoa, jos tunnustaisin Jumalan kaikkivallan, mutta minä olin
uhkamielinen. Silloin Salomon tuli kärsimättömäksi, antoi tuoda
vaskipullon ja pani minut siihen. Hän sulki pullon sinetillänsä, jota
me henget emme kykene rikkomaan, ja sitten hän käski heittää sen
mereen, kaikkein syvimpään kohtaan. Eipä minulla ole ollut paljon
toivoa, että koskaan enää saisin nähdä päivän valoa. Minä kaduin
katkerasti tottelemattomuuttani. Ja maatessani syvällä meren pohjassa
lupasin pyhästi, että jos joku pelastaisi minut ennenkuin vuosisata on
loppuun kulunut, niin tekisin hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Mutta
vuosisata meni menojaan, eikä kukaan tullut minua vapahtamaan. Silloin
minä tein uuden lupauksen, sen nimittäin, että jos seuraavan vuosisadan
kuluessa joku tulisi minua pelastamaan, niin antaisin pelastajalleni
kaikki maailman aarteet. Mutta sekin vuosisata meni menojaan, eikä
pelastajaa kuulunut. Kolmannen vuosisadan alkaessa lupasin korottaa
pelastajani kuninkaaksi ja suojella häntä koko elinaikansa. Mutta ei
sinäkään aikana kukaan säälinyt minua. Silloin minä sydännyin ja
päätin, että jos joku nyt tulisi minua pelastamaan, niin hän olisi
kuoleman oma. Ja katso, sinä olet pelastanut minut! Sinua tämä kova
kohtalo nyt kohtaa!
Kalastaja joutui aivan suunniltansa. Hän pyysi ja rukoili, että henki
armahtaisi häntä, mutta mikään ei auttanut. Tämä käski hänen vain
sanoa, millä tavalla hän halusi kuolla, mutta hänen piti kiiruhtaa,
sillä hänellä ei ollut aikaa tuhlata turhaan.
Kun kalastaja huomasi, ettei mikään tässä auttaisi, niin hän ajatteli
suruissaan vaimoaan ja lapsiaan, jotka varmaan kuolisivat nälkään, kun
hän ei enää voinut pitää heistä huolta, ja äkkiä hän sai päähänpiston.
Ehkäpä hän viekkaudella voisi pelastua tästä vaarasta.
-- Suuri ja voimakas henki, sanoi kalastaja, jos sinä todellakin olet
niin kovasydäminen, että tahdot kostaa hyvän pahalla ja tappaa minut,
niin täytynee minun alistua kohtalooni, mutta lupaa minulle ainoan
oikean Jumalan nimessä, että vastaat minulle yhteen kysymykseen,
ennenkuin otat minut hengiltä.
Kun henki kuuli Jumalan nimen, niin häntä vapisutti, mutta hän ei
voinut kieltäytyä, kun kalastaja vetosi siihen nimeen.
-- Puhu, mutta nopeasti!
Silloin kysyi kalastaja:
-- Kuinka sinä, joka olet niin suuri, voit mahtua noin pieneen astiaan?
Ehkäpä koko juttusi on vain turhaa lorua!
-- Etkö sinä usko, että minä olin tuon pullon sisällä? kysyi henki.
-- En usko, jollen näe sitä omin silmin, vastasi kalastaja.
-- No, jollet usko, sanoi henki, niin voinhan ryömiä sinne sisään.
Hän muutti itsensä savuksi, joka kohosi aina ylös taivaaseen asti, ja
tunkeutui vähitellen pullon sisään, kunnes viimeinenkin jälki hänestä
oli kadonnut.
Silloin kalastaja sulki pullon suun nopeasti ja huusi:
-- Valitsepa nyt millä tavalla tahdot kuolla! Minä viskaan sinut
takaisin mereen, mistä sinut löysinkin. Sen saat palkaksesi, kun hyvää
tahdoit pahalla palkita.
Henki väänteli itseään pullossa ja koetti päästä pois vankeudestansa,
mutta kalastaja oli painanut Salomonin sinetin pullon suulle, eikä
henki voinut sitä rikkoa. Kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, rupesi hän
kauniisti rukoilemaan ja lupasi kalastajalle kultaa ja kalleuksia, jos
tämä päästäisi hänet jälleen vapaaksi.
Mutta kalastaja nosti vaskipullon veneeseensä ja työnsi jo aluksensa
vesille.
-- Ei minun mieleni tee kuolla, sanoi kalastaja, ja koska olet maannut
tuhatkahdeksansataa vuotta meren pohjassa, niin saat maata siellä vielä
kauemminkin, aina tuomiopäivään asti. Enkö minä pyytänyt sinua
armahtamaan itseäni, mutta välititkö sinä minun pyynnöstäni? Sentähden
Jumala antoi sinut minun valtaani, jotta saisit ansaitun
rangaistuksesi.
-- Kuulehan, sanoi henki. Jos päästät minut vapaaksi, niin minä
palkitsen sinua moninkertaisesti. Korkeimman nimessä minä vannon, että
pidän lupaukseni.
Kalastaja tiesi, että henget pitävät aina lupauksensa, kun he vannovat
jotakin Jumalan nimeen, sillä muuten heitä kohtaa ikuinen perikato. Ja
ehkäpä hänellä ja hänen perheellään voisi olla jotakin hyötyäkin siitä,
jos hän päästäisi hengen vapaaksi.
-- No, koska sinä lupaat niin pyhästi, niin uskon sinua, sanoi hän
hengelle ja nosti pullon veneestä maalle.
Kalastaja aukaisi pullon suun ja savu kohosi jälleen ylös ilmaan ja
muodostui jättiläismäiseksi haamuksi. Mutta hän seisoi nyt kalastajan
edessä nöyränä ja kiitti häntä sydämellisin sanoin pelastuksestansa.
Sitten hän heitti pullon kauaksi mereen, jotta se ei enää tuottaisi
hänelle harmia. Sen tehtyään hän käski kalastajan koota verkkonsa ja
seurata hänen mukanansa.
He astuivat tietä myöten ja kulkivat kaupungin ohi korkealle
kukkulalle, ja siitä he laskeutuivat alas suureen laaksoon. Siellä
henki pysähtyi.
-- Kuule nyt tarkoin mitä sinulle sanon, virkkoi henki. Sinä voit
pelastaa erään onnettoman ihmisen ja samalla saavuttaa itsekin onnen.
Mutta yksin et voi sitä työtä suorittaa. Noudata siis tarkasti minun
neuvojani, niin kaikki käy hyvin.
Henki veti kepillänsä ympyrän maahan, ja heti siihen ilmestyi kirkasta
vettä. Ihmeissään kalastaja katseli eteensä, eikä voinut ymmärtää,
mistä tuo järvi äkkiä oli tullut keskelle kuivaa maata. Se oli syvä ja
vesi oli läpikuultavan kirkasta. Hän saattoi nähdä monen sylen
syvyyteen, ja järven pohjalla hän ihmeekseen huomasi kokonaisen
kaupungin, jossa oli komeita taloja ja kristallipalatseja. Kalat
uiskentelivat edestakaisin talojen ikkunoista ja ovista, aivankuin ne
olisivat olleet niiden omia asuntoja. Mutta olivatpa ne kummia kaloja!
Toiset olivat sinisiä, toiset aivan valkeita, toiset taas tulipunaisia.
-- Kerran päivässä vain saat heittää verkkosi veteen, sanoi henki. Joka
kerralla saat neljä kalaa. Mutta kun viet nuo kalat sulttaanille, niin
hän antaa sinulle paljon rahaa, niin ettei sinun enää tarvitse
puutteessa elää. Mitä sitten tapahtuu, sen saat tietää myöhemmin.
Heti kun hän oli puhunut loppuun, polki hän maata, ja maa avautui hänen
jalkojensa juuressa ja tuo jättiläishenki katosi tietymättömiin.
Kalastaja hieroi silmiään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli
valveilla, mutta kun hän yhä edelleen näki moniväristen kalojen
uiskentelevan järven pohjassa, niin hän laski kiireesti verkkonsa
veteen. Ja kun hän veti sen ylös, niin verkossa olikin neljä kalaa,
sininen, punainen, keltainen ja valkoinen.
Hyvillä mielin kalastaja kiiruhti saaliineen kaupunkiin, astui
sulttaanin palatsiin ja tapasi ovella sulttaanin itsensä.
Sulttaani, jota alamaiset rakastivat, mutta viholliset pelkäsivät,
nyökkäsi ystävällisesti kalastajalle päätään ja katseli hänen
kalojansa.
Hän ihastui suuresti näihin kauniihin kaloihin ja käski rahavartijansa
maksaa niistä kaksisataa sekiiniä.
Kalastaja oli vähällä hypätä ilosta ilmaan, ja onnellisena hän läksi
kotiinsa vieden mukanaan lihaa ja leipää ja kaikenlaista muuta hyvää
vaimolleen ja lapsilleen. Nyt heillä oli mitä he tarvitsivat pitkäksi
aikaa.
Mutta sulttaani antoi kalat visiirilleen, ja visiiri vei ne keittiöön
ja käski kokin valmistaa niistä maukkaan aterian.
Kokki perkasi ja huuhtoi ne hyvin, pani paistinpannun tulelle ja
paistoi ne voissa, niin että ne kiehuivat ja pihisivät ja näyttivät
oikein maukkailta.
Mutta juuri kun hän oli kääntämässä kaloja, avautui keittiön seinä, ja
solakka, kaunis tyttö astui sieltä esiin. Hän oli puettuna hienoon
silkkipukuun ja otsalla loisti jalokivillä koristettu päänauha.
Toisessa kädessään hänellä oli sauva, jolla hän liikutteli kaloja. Hän
lausui seuraavat sanat:
Kirjokalat, ystäväni,
noudatteko käskyjäni?
Kaikki kalat kohottivat samassa päänsä ja vastasivat yhteen ääneen:
Kuinka toisin olla vois? --
Tottelemme -- huoli pois!
Sitten kalat painuivat taas paikoillensa, ja haamu katosi. Mutta kun
kokki hiukan tointui hämmästyksestään ja yritti jälleen kääntää kaloja,
niin ne hyppäsivät kaikki pannun laidan yli tuleen ja paloivat poroksi,
jotta niitä oli mahdoton syödä.
Kokki kiiruhti heti visiirin luo ja kertoi mitä oli tapahtunut, hän
vuorostaan meni taas sulttaanin luo. Juttu tuntui sulttaanista niin
kummalliselta, että hänen oli vaikea sitä uskoa, mutta hän antoi
kuitenkin kokille anteeksi ja käski lähettää kalastajalle sanan, että
tämä toisi hänelle uusia kaloja.
Kalastaja läksi seuraavana aamuna järven rannalle ja heitti taas
verkkonsa veteen ja sai tälläkin kertaa neljä kalaa: punaisen,
keltaisen, sinisen ja valkoisen. Hän vei ne jälleen sulttaanin
palatsiin. Palkakseen hän sai nytkin kaksisataa kultarahaa, joista hän
ihastui ikihyväksi.
Nyt hän mielestään oli oikein rikas ja osti kaikenlaisia herkkuja
vaimolleen ja lapsilleen.
Visiiri vei kalat keittiöön ja varmuuden vuoksi hän tahtoi itse olla
läsnä, kun kokki niitä valmisti, jotta onnettomuutta ei uudestaan
tapahtuisi.
Kokki perkasi ja huuhtoi kalat ja pani ne sitten pannulle paistumaan.
Mutta juuri kun ne alkoivat pihistä, tapahtui aivan samoin kuin
edelliselläkin kerralla. Seinä halkesi kahtia ja nuori, kaunis tyttö
tuli esille. Hän kosketteli taaskin kaloja sauvallaan ja sanoi:
Kirjokalat, ystäväni,
noudatteko käskyjäni?
Heti kalat nostivat päänsä pystyyn ja vastasivat yhteen ääneen:
Kuinka toisin olla vois? --
Tottelemme -- huoli pois!
Sitten kaikki taasen laskeutuivat paikoilleen ja haamu katosi.
Visiiri seisoi ihmeissään, ja kokki astui varovaisesti lieden ääreen
veitsi kädessä. Hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän koskea kaloihin ja
kysyi visiiriltä neuvoa.
-- Käännä vaan, sanoi visiiri ja asetti kätensä suojelevasti pannun
yli, jotta kalat eivät voisi päästä karkuun.
Mutta tuskin kokki oli veitsellä niihin kajonnut, niin kalat hypähtivät
korkealle ilmaan ja putosivat tuleen.
Kauhun vallassa visiiri ja kokki juoksivat sulttaanin luo ja kertoivat
mitä oli tapahtunut. Varmaan tuossa jutussa sittenkin oli perää,
ajatteli sulttaani, koska he molemmat olivat sen nähneet.
Kalastajalle lähetettiin taaskin sana ja käskettiin hänen tuoda uusia
kaloja. Seuraavana päivänä hän toikin taas neljä kalaa ja sai nytkin
palkakseen kaksisataa kultarahaa. Tällä kertaa hän osti vaimolleen ja
lapsilleen vaatteita ja meni iloisin mielin kotiinsa.
Sulttaani oli nyt niin utelias, että hän tahtoi omin silmin nähdä,
millä tavalla kokki valmisti kalat, ja siksi hän meni nyt keittiöön
katselemaan.
Kokki perkasi ja huuhtoi kalat ja pani ne pannulle. Ja totta tosiaan,
juuri kun voi alkoi pihistä, avautui seinä taaskin kovalla rytinällä.
Mutta tällä kertaa ei kaunis tyttö astunutkaan esiin, vaan suuri, musta
mies, joka näytti hyvin ankaralta. Hän kosketteli kaloja sauvalla ja
huusi kovalla äänellä:
Kalat, mik' on toimenne?
Ja kalat kohottivat heti päänsä pystyyn ja vastasivat:
Käskyjäsi seuraamme.
Seinä sulkeutui jälleen ja näky katosi. Sulttaani, visiiri ja kokki
katsoivat ihmeissään toisiinsa.
-- No, käännäpä nyt kalat! sanoi sulttaani, kun kokki seisoi pelosta
vapisten veitsi kädessä, muuten ne palavat.
Sekä sulttaani että visiiri koettivat käsillään varjella pannua, jotta
kalat eivät pääsisi karkuun, mutta heti kun kokki kosketteli niitä
veitsellään, hyppäsivät kalat korkealle ilmaan ja katosivat liekkeihin.
-- Tässä on jotakin hullua, sanoi sulttaani. Käskekää kalastaja tänne
huomen-aamulla! Hänen täytyy viedä minut ja koko hovini tuon järven
rannalle, mistä hän on pyytänyt nämät kalat, niin saadaanpa nähdä,
emmekö saa jotakin selvitystä tälle arvoitukselle.
Seuraavana päivänä sai kalastaja tehdä sulttaanille selkoa tuosta
merkillisestä järvestä.
-- Mutta eihän siellä ole mitään järveä, sanoivat kaikki ministerit,
kun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa.
Ei kukaan ihminen ollut kuullut puhuttavankaan järvestä niin lähellä
kaupunkia.
Sulttaani läksi kuitenkin koko hovinsa kanssa sinne, missä kalastaja
oli sanonut järven olevan, ja vähän matkaa kuljettuansa he saapuivat
korkealle kukkulalle, josta he näkivät laajan laakson edessänsä.
-- Tuolla, tuolla se on, sanoi kalastaja ja osoitti järveä, jonka
kirkas vesi päilyi auringon paisteessa, tuossa järvi on!
-- Missä, missä? huusivat ministerit ja hoviherrat ja katselivat
ympärilleen. Mutta he eivät voineet nähdä mitään.
-- Sepä kummallista, että te ette näe mitään, sanoi sulttaani.
Hän näki sen aivan selvästi, ja kun he astuivat järven rantaan, niin
hän varoitti toisia, etteivät he menisi liian lähelle, sillä muuten he
putoaisivat veteen. Mutta hoviherrat, jotka eivät nähneet mitään, eivät
voineet sitä varoa, ja ihmeekseen sulttaani huomasi, että he astuivat
keskelle järveä suoraan laineihin, kastamatta kuitenkaan jalkojansa.
Mutta kun sulttaani pisti kätensä veteen, niin tuli se märäksi. Sen
kaikki saattoivat selvästi nähdä ja he ihmettelivät suuresti.
-- Heitä verkkosi veteen, sanoi sulttaani kalastajalle, joka hyvän
aikaa oli seisonut ja katsellut veteen.
-- En minä näe ainoatakaan kalaa, sanoi hän. En myöskään näe kaunista
kaupunkia enkä kristallipalatseja ja puutarhoja.
-- No, voithan kuitenkin heittää verkkosi veteen, arveli sulttaani.
Kalastaja totteli ja veti verkon jälleen ylös. Tosin se oli märkä ja
ruohojakin siihen oli takertunut, mutta siinä ei ollut ainoatakaan
kalaa.
Silloin sulttaani viittasi hänelle ja sanoi:
-- Mennään me molemmat, jotka voimme nähdä järven, hiukan kauemmaksi.
Toiset voivat meitä niinkauan odottaa.
Hän nyökkäsi päätään toisille ja läksi kalastajan kanssa astumaan
pitkin järven rantaa. Kalastaja tarkasteli koko ajan vettä, mutta hän
ei nähnyt ainoatakaan kalaa.
He olivat kulkeneet noin tunnin aikaa, kun sulttaani äkkiä huudahti:
-- Kas, mikä kaunis kaupunki on tuolla, järven toisessa päässä! Kumma,
etten sitä ennemmin huomannut!
Kalastaja katseli ja katseli, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Mutta
kun hän katsoi alas järveen, niin hän näki taaskin kauniin
vesikaupungin järven pohjassa.
-- Armollisin sulttaani, sinä tarkoitat kai tätä vesikaupunkia! sanoi
hän, sen minäkin nyt näen.
Mutta sitä ei sulttaani tarkoittanut. Hän näki kaupungin kuivalla
maalla, ja kalastaja näki sen vedessä. Sulttaani oli jo aivan suuttua,
kun kalastaja ei voinut sitä nähdä, vaikka se kohosi aivan heidän
nenänsä edessä järven rannassa. He tulivat yhä lähemmäksi sitä ja
olivat nyt aivan portin edessä.
-- No, nyt ainakin sinä näet sen, sanoi sulttaani. Sinähän isket nenäsi
suoraan vasten muuria.
-- En minä sitä tunne, sanoi kalastaja. Mutta varohan toki, kaikkein
armollisin sulttaani, sinähän astut suoraan veteen!
Hän kiiruhti auttamaan sulttaania, joka peräytyikin askeleen, mutta
hänen vaatteensa eivät olleet yhtään märkiä.
-- Nyt minä kolkutan porttia, sanoi sulttaani.
Kalastajaa kuuli kolkutuksen, vaikkei hän nähnytkään mitään porttia.
Mutta sulttaani näki sen aivan selvästi, hän näki myös, miten se
avautui, vaikkei ainoatakaan ihmistä ollut paikalla.
-- Astu sisään, sanoi hän kalastajalle, kuljettuaan itse portista
sisään.
Mutta kalastaja vetäytyi kauemmaksi kauhun vallassa. Jos hän olisi
seurannut sulttaania, niin hän olisi astunut suoraan veteen. Hän näki
hänet jo syvällä järvessä.
-- No, odota sitten täällä minua, kunnes palaan takaisin! sanoi
sulttaani ja sulki portin jälessään kiinni.
-- Allah meitä auttakoon! huudahti kalastaja ja nosti kätensä taivasta
kohti, sillä hän näki, miten aallot löivät sulttaanin pään yli ja hän
katosi syvyyteen.
Kalastaja arvasi, että suuri henki, jonka hän oli vapauttanut
vaskipullosta, oli mukana tässäkin pelissä ja oli loihtinut heidän
silmänsä, ja siksi hän jäi kaikessa rauhassa odottamaan järven
rannalle.
Mutta sulttaani läksi edelleen astumaan ja tuli kaupunkiin. Siellä oli
kauniita palatseja ja ihania puutarhoja, mutta hän ei voinut nähdä
ainoatakaan ihmistä. Kadut ja torit olivat tyhjät, ja jos kaupungissa
oli asukkaita, niin ne varmaan nukkuivat kaikki sikeässä unessa.
Hetken kuluttua hän tuli suuren ja komean linnan edustalle, joka oli
niin ihana, ettei se voinut olla muuta kuin kuninkaallinen palatsi, ja
kun portit olivat auki, niin hän astui sisään.
Sisältäkin linna oli yhtä kaunis kuin ulkopuolelta. Sulttaani katseli
ihaillen korkeita pilarikäytäviä ja kultaisia saleja, joiden läpi hän
astui, ja ihmetteli kaikkea sitä komeutta ja loistoa, mikä kohtasi
täällä hänen silmäänsä. Mutta eipä täälläkään ollut ainoatakaan
ihmistä, ja hän luuli jo, ettei eläviä olentoja ollutkaan koko
kaupungissa, kun äkkiä surkea valitushuuto kohtasi hänen korvaansa.
Hän pysähtyi ja kuunteli. Huuto kuului uudestaan, vaikkei se tällä
kertaa ollutkaan yhtä äänekäs.
Hän astui ääntä kohti ja kulki vielä usean huoneen läpi, joissa
marmorisista suihkukaivoista vesi kohosi korkealle ilmaan, levittäen
vilpoisuutta ylt'ympärille. Hän näki pehmeitä patjoja, jotka olivat
päällystetyt kulta- ja hopeakankailla ja tarjosivat hetken lepoa ja
rauhaa. Mutta hän kiiruhti niiden ohi yhä kauemmaksi, sillä hän ei
voinut ajatella muuta kuin tuota onnetonta, jonka surkea valitus oli
kuulunut hänen korviinsa.
Vihdoin hän kuuli sen aivan läheltä, ja kun hän avasi puoleksi suljetun
oven, niin hän näki kauniin, nuoren miehen, joka istui keskellä suurta
salia mustalla marmorisella valtaistuimella. Päässään hänellä oli
kultainen kruunu. Purppuraviitta riippui hänen hartioillaan ja kädessä
hänellä oli valtikka. Mutta vaikka hän olikin näin komeasti puettu,
niin hänen kasvojensa ilme oli tuskallinen, ikäänkuin joku suuri suru
olisi häntä vaivannut.
Sulttaani tervehti häntä syvään kumartaen, mutta mies ei
liikahtanut paikaltaan, vastasi vain tervehdykseen ystävällisellä
päännyökkäyksellä.
-- Tervetultua, muukalainen, ken lienetkin, sanoi hän. Äläkä ihmettele,
vaikken tervehdikään sinua kohteliaammin. Jos astut lähemmäksi, niin
selitän sinulle syyn tarkemmin.
Nuori mies avasi purppuraviittansa. Hänen ruumiinsa oli solakka ja
kaunis, aivankuin tavallisen ihmisen. Mutta vain lanteita myöten se oli
lihaa ja verta. Koko alaosa oli mustaa marmoria, samoinkuin
valtaistuinkin.
Sanaakaan sanomatta onneton nuorukainen kääri taas viitan ympärilleen,
peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun.
Sulttaani seisoi ensin aivan kivettyneenä kauhusta, mutta sitten hän
astui nuorukaisen luo ja syleili häntä hellästi, osoittaakseen hänelle
siten myötätuntoisuuttaan.
-- Kerro miten tämä onnettomuus on tapahtunut, pyysi hän, ja minä
tahdon tehdä sinulle mitä ikänä voin, helpoittaakseni ja kostaakseni
sinun kärsimyksiäsi.
Nuorukainen katsoi sulttaaniin kiitollisena.
-- Minä kerron sinulle tarinani, sanoi hän. Se on yhtä surullinen kuin
ihmeellinenkin.
Kun sulttaani hänen kehotuksestaan oli istunut sohvalle hänen
viereensä, alkoi hän kertoa:
-- Minä olen kuningas Mahmudin poika. Isäni hallitsi Neljän mustan
saaren valtakunnassa. Hänen kuolemansa jälkeen minä astuin
valtaistuimelle ja nain setäni tyttären. Hän oli kaunis ja hyvä ja hän
rakasti minua niin suuresti, ettei hän tahtonut edes syödäkään minun
poissaollessani. Monta vuotta me elimme onnellisina yhdessä.
Sattuipa sitten kerran, että vanha, ruma harpunsoittaja tuli linnaan ja
pyysi saada soittaa ja laulaa meille. Hän sai luvan siihen, ja me
olimme hyvin ihastuneet häneen ja hänen soittoonsa. Mutta varsinkin
kuningatar ihastui häneen suuresti. Hän ei voinut kyllin kuunnella
häntä, pidätti hänet linnassa päivän toisensa jälkeen, ja vihdoin hänen
pyynnöstään mies sai jäädä linnaan opettaakseen kuningatarta soittamaan
harppua.
Siitä hetkestä alkaen minun onneni oli kadonnut. Vanha harpunsoittaja
opetti tosin puolisoani soittamaan harppua, mutta vain sen vuoksi, että
saisi hänet valtaansa ja voisi käyttää häntä hyväksensä. Ammatiltaan
hän oikeastaan oli noita, ja hänen tarkoituksensa oli syöstä minut
valtaistuimelta ja anastaa minun paikkani.
Kun hän opetti kuningatarta soittamaan, käytti hän samalla tilaisuutta
hyväkseen huvittaakseen häntä pienillä noitakonsteilla, ja ne
huvittivat häntä niin suuresti, että hän alati tahtoi nähdä uusia.
Noita tarjoutui silloin opettamaan häntä itseäänkin tekemään niitä, ja
sen sijaan että he olisivat soittaneet, he istuivat nyt kaiken aikaa ja
tekivät noitakonsteja.
Puolisoni tuli yhä epäystävällisemmäksi minua kohtaan, ja minä huomasin
pian, ettei hän välittänyt enää kenestäkään muusta kuin vanhasta,
rumasta noitaukosta. Siihen määrään hän oli jo noiduttu.
Mutta kun minä huomasin tämän, niin päätin tehdä lopun koko jutusta.
Minä kutsuin puolisoni luokseni ja pyysin, että hän erottaisi
harpunsoittajan toimestaan. Mutta hän vastasi minulle kieltävästi
kylmällä ja uhkamielisellä äänellä. Ja vaikka kuinka hartaasti olisin
häntä pyytänyt ja rukoillut, niin hän ei muuttanut mieltänsä. Silloin
minä suutuin ja sanoin, että hänen täytyi totella minua, jos hän mieli
elää minun luonani. Ja silloin vasta hän alistui tahtooni.