-- Salli minun, kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, kysyä si

Produced by Marja and Kalevi Polamo

TUHANNEN JA YHDEN YÖN TARINOITA III

Toimittanut

Helmi Krohn

Nuorten Kirjoja N:o 18.

Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1920.

SISÄLLYS:

Päivä kalifina

Kalastaja ja henki

Epäilevä sulttaani

Pieni tuomari

Kuningas Mahmud ja leipuri

PÄIVÄ KALIFINA.

Kalifi Harun al Rashidin aikana eli Bagdadissa kauppias, joka oli hyvin

rikas ja hyvin itara.

Hänellä oli yksi ainoa poika, jonka nimi oli Abu Hassan. Häntä

kasvatettiin hyvin ankarasti. Hän sai käydä huonoissa vaatteissa

aivankuin köyhän miehen poika ja syödä yhdessä työmiesten kanssa;

huvituksia ei tullut koskaan kysymykseenkään, mutta sen sijaan hän sai

selkäänsä ja nuhteita, jollei hän kyllin ahkerasti työskennellyt.

Usein Abu Hassan ajatteli alakuloisena toisia nuoria miehiä, jotka

kävivät hienosti puettuina ja elivät iloista elämää, vaikka heidän

vanhempansa olivat paljoa varattomammat kuin hänen omansa, ja hän olisi

mielellään antanut puolet perinnöstänsä, jos hän olisi saanut olla

heidän asemassaan.

Mutta kun Abu Hassan oli viidenkolmatta vuoden vanha, kuoli hänen

isänsä. Poika oli vihdoinkin vapaa ja sai käyttää suurta omaisuuttansa

miten itse vain halusi.

Nyt hän tahtoi nauttia elämästä. Mutta olipa hän noina puutteen ja

kärsimyksen aikoina oppinut yhtä ja toista ja tullut varovaisemmaksi,

kuin mitä hän muuten varmaan olisi ollut, ellei hän olisi tuntenut

rahan arvoa.

Eräänä aamuna hän meni äitinsä luo, jota hän hellästi rakasti, ja kysyi

häneltä neuvoa, miten hän parhaiten järjestäisi elämänsä. Hän sanoi

tahtovansa elää yhtä iloisesti ja huolettomasti kuin muutkin nuoret

miehet. Mutta hän pelkäsi, ettei hän voisi elää varojensa mukaan kerran

vauhtiin päästyänsä ja siksi hän päätti jakaa omaisuutensa kahteen yhtä

suureen osaan. Toisen osan varoistaan hän käyttäisi maatilojen

ostamiseen, joita ei ollut helppo myödä, ja toisen osan huvituksiinsa.

Jos hän kadottaisikin sen osan omaisuuttansa, niin se ei olisi niin

vaarallista. Olihan hän joka tapauksessa saanut elää iloisesti, ja

jäljelle jäisi sittenkin niin paljon, että hän saattaisi elää rauhassa

lopun elämäänsä.

Äiti taputti poikaansa päälaelle ja arveli, että hän teki oikein. Hän

iloitsi siitä, että poika, jonka koko lapsuus oli ollut niin ilotonta,

saisi nyt hiukan korvausta, ja ajatteli vain ilolla poikansa

huvituksia, vaikka ne riistivätkin häneltä hänen seuransa.

Poika tekikin niinkuin hän oli sanonut, osti maatiloja puolella

omaisuudellaan ja käytti toisen puolen huvituksiin.

Nytpä vasta iloinen elämä alkoi. Hän otti osaa jos jonkinlaisiin

huveihin. Hän antoi koristaa talonsa kallisarvoisilla matoilla,

huonekaluilla ja taloustarpeilla. Hän hankki itselleen hienoja

vaatteita ja jalokiviä, ja ystäviä hän sai vaikka kuinka paljon.

Vihdoin vanhan äidin mielestä talo kävi liian rauhattomaksi, sillä

juhlia ja huvituksia riitti siellä yöt päivät, ja hän muutti asumaan

pieneen taloon, jonka hän omisti kaupungin laidassa. Mutta silloin Abu

Hassanin elämä muuttui vieläkin hurjemmaksi. Sellaisia juhlia kuin

hänen talossansa ei ennen oltu nähtykään, ja kaikki rikkaat nuoret

miehet etsivät kilvan hänen seuraansa, sillä ei missään ollut niin

hauska olla kuin hänen luonansa. Sellaista komeutta kuin Abu Hassanin

talossa ei ollut missään muualla, eikä muualla missään ollut niin

iloista, ystävällistä ja vierasvaraista isäntääkään.

Hän auttoi jokaista joka vain apua tarvitsi, ja koko kaupunki kilvan

ylisti häntä. Eipä ollut ketään muuta nuorta miestä, jota kaikki

olisivat niin suuresti ihailleet ja rakastaneet kuin häntä, ja hän

ajatteli mielissään monia uskollisia ystäviänsä.

Mutta eräänä päivänä tuli hänen taloudenhoitajansa hänen luoksensa ja

pyysi saada enemmän rahaa.

-- Mitä! huudahti Abu Hassan, olenhan antanut sinulle kaikki varani ja

käskenyt sinua hoitamaan niitä järkevästi.

-- Enhän minä ole voinut säästää, kun sinä tahdoit niin komeasti elää!

vastasi taloudenhoitaja.

Ja sitten hän näytti Abu Hassanille, että rahat olivat rehellisesti

käytetyt hänen omiin tarpeihinsa. Parissa vuodessa oli Abu Hassan siten

kuluttanut loppuun toisen puolen suurta perintöänsä.

Surumielin läksi nyt Abu Hassan äitinsä luo ja kertoi hänelle asian

laidan. Hänen oli pakko asettaa elämänsä aivan toiselle kannalle, jos

mieli saada rahansa riittämään loppuelämäksensä, ja hänestä tuntui

varsinkin kovin ikävältä ajatella, ettei hän enää entiseen tapaansa

voisi seurustella monien ystäviensä kanssa, jotka olivat tulleet

hänelle hyvin rakkaiksi.

Mutta äiti lohdutti häntä niin hyvin kuin hän taisi.

-- Minä muutan jälleen asumaan sinun luoksesi, sanoi hän, ja jos

järkevästi elämme, niin tulemme erittäin hyvin toimeen niillä varoilla,

jotka sinulla vielä on jäljellä, jollet voikkaan viettää enää yhtä

suuria juhlia kuin ennen. Ja mitä ystäviisi tulee, niin he kyllä

kutsuvat nyt vuorossaan sinut luoksensa, kun he saavat tietää, ettei

sinulla enää ole siihen varaa.

Nuo viimeiset sanat hän lausui kuitenkin hiukan pilkallisesti

hymyillen, sillä hän oli nähnyt elämässä jo yhtä ja toista ja tiesi,

etteivät kaikki ystävät olleet luotettavia.

He tekivät niinkuin äiti oli ehdottanut. Äiti muutti pojan luo asumaan.

Poika erotti useimmat palvelijoistansa, möi hevosensa ja vaununsa ja

supisti elämäänsä kaikella tavalla.

Mutta kun hänen ystävänsä kuulivat puhuttavan tästä muutoksesta, niin

he luulivat hänen tulleen aivan köyhäksi, eikä hän sen jälkeen enää

ollut heidän mielestään yhtä mieluisa ja hupainen kuin ennen.

Kun he tapasivat hänet kadulla, niin heillä oli aina niin kiire,

etteivät he ennättäneet puhua hänen kanssansa. Muutamat eivät yhtään

häntä huomanneetkaan, vaikka hän tuli suoraan heitä vastaan, eikä

mitään kutsujakaan saapunut, vaikka Abu Hassan olisi kuinka

kärsivällisesti tahansa odottanut niitä.

Vihdoin hän ei malttanut olla valittamatta äidillensä ja kysyi

ihmeissänsä, mikähän saattoi olla syynä siihen, ettei kukaan hänen

ystävistänsä enää tullut häntä tervehtimään.

Äiti hymyili ja nyökkäsi päätään merkitsevästi.

-- Niin, niin, sanoi hän, melkeinpä minä sitä aavistin. Mutta sellaisia

ystäviä kuin nuo sinun ystäväsi näyttävät olleen, ei maksa vaivaa

surra. Voitpa olla iloinen, että niin vähällä opit tietämään millaisia

he oikeastaan ovat.

Mutta Abu Hassan suuttui ja puolusti ystäviänsä. Niin huonoja he eivät

olleet, että he hylkäisivät hänet. Heillä oli tietysti pätevät syyt,

miksi he eivät olleet käyneet hänen luonansa, ja osoittaakseen

äidilleen olevansa oikeassa, hän aikoi panna heidät koetukselle. Hän

päätti sanoa heille tulleensa perin köyhäksi ja pyytää heiltä apua,

niin silloin äiti saisi nähdä, etteivät he olleet unohtaneet häntä.

Abu Hassan läksi lähimmän ystävänsä luo, mutta tämä vastasi, ettei hän

tällä kertaa voinut häntä auttaa, sillä hän oli itsekin rahapulassa.

Ja kuitenkin Abu Hassan näki suuren kasan kultarahoja pöydällä.

Toisella, jonka luo hän läksi, ei ollut aikaa häntä puhutella.

Kolmas katsoi häneen oudosti ja kysyi kuka hän oli. Hänen oli aivan

mahdotonta muistaa nähneensä häntä ennen.

Neljäs käski sanoa hänelle, että hän oli matkoilla, vaikka Abu Hassan

näki hänet ikkunassa. Ja viides käski palvelijoidensa heittää hänet

ulos ovesta.

Abu Hassan kävi siten kaikkien ystäviensä luona, mutta ei ainoakaan

antanut hänelle pienintäkään apua. Kaikki käänsivät vain hänelle

selkänsä, eivätkä ajatelleet yhtään sitä ystävällisyyttä ja

vieraanvaraisuutta, jota hän oli osoittanut heille niin runsaasti. Äiti

oli oikeassa. Ihmisellä on ystäviä yllinkyllin, kun onni häntä suosii,

mutta harvat pysyvät uskollisina onnettomuuden kohdatessa.

Ja Abu Hassanin mieli katkeroittui hänen tehdessään tämän huomion. Hän

ei tahtonut enää koskaan tulla tekemisiin näiden viekkaiden ihmisten

kanssa. Hän ei luottaisi enää keneenkään. Ja hän antoi sen pyhän

lupauksen, ettei kukaan Bagdadin asukkaista pääsisi enää hänen taloonsa

eikä saisi nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa.

Hän sulkeutui nyt omaan taloonsa ja eli siellä äitinsä kanssa hiljaista

elämää. Mutta hänen entinen hilpeä mielensä oli kadonnut, ja hän näytti

niin synkältä ja miettivältä, että äiti alkoi tulla levottomaksi.

-- Hae itsellesi seuraa, poikaseni! sanoi äiti. Voithan löytää uusia

ystäviä ja ehkäpä lopulta tapaat sellaisiakin, jotka ovat hyviä ja

vilpittömiä.

Mutta Abu Hassanin kokemukset olivat niin katkeria, ettei hänen tehnyt

mielensä yrittää uudestaan.

Eräänä päivänä hän kuitenkin pyysi äitiään varustamaan oikein hienon

aterian kahdelle hengelle.

-- Olen keksinyt hyvän tuuman, sanoi hän. Tosin olen pyhästi luvannut,

etten kestitse ainoatakaan Bagdadin asukasta enää talossani, mutta mikä

estää minua kutsumasta luokseni muukalaisia. Olen aikonut kehottaa

matkustavaisia, jotka tulevat kaupunkiin, tulemaan luokseni. Heidän

parissaan on varmaan paljon kokeneita ihmisiä, ja luulenpa saavani

paljon huvia heidän seurastansa. Mutta jotta en pettyisi heidänkin

suhteensa, niin aion panna heille sen ehdon, etteivät he koskaan saa

toistamiseen tulla talooni, eikä kutsua minua myöskään luoksensa, sillä

minä en tahdo enää koskaan kiintyä mihinkään elävään olentoon.

Äiti tuli iloiseksi, kun poika oli keksinyt jotakin, joka voisi tuottaa

hänelle huvia, ja lupasi heti pitää huolta ateriasta. Sillä välin Abu

Hassan läksi ulos etsimään sopivaa vierasta.

Matkustavien piti aina kulkea leveän sillan yli päästäkseen itse

kaupunkiin, ja tänne sillan korvaan asettui Abu Hassan nyt

tarkastelemaan ohikulkevia. Moni sai kulkea häiritsemättä hänen

ohitsensa, mutta kun hän vihdoin näki miehen, jonka kasvot näyttivät

hänestä viisailta ja miellyttäviltä, niin hän astui hänen luokseen ja

kutsui hänet kotiinsa illalliselle, samalla kun hän selitti, että

tuttavuuden täytyi rajoittua tähän ainoaan kertaan.

Vieras suostui mielissään Abu Hassanin pyyntöön, ja seurasi häntä

kotiin.

Siellä he viettivät iltansa iloisesti, söivät, joivat ja juttelivat,

kunnes yö tuli ja isäntä ohjasi vieraansa huoneeseen, missä vuode oli

varattuna häntä varten. Seuraavana aamuna miehet erosivat iäksi.

Mutta parin päivän kuluttua Abu Hassan läksi jälleen sillalle ja kutsui

luokseen uuden vieraan, ja siten hän hankki itselleen monta hauskaa

hetkeä. Hän tuli iloiseksi taas mieleltänsä, ja jokainen, joka oli

vieraana hänen talossansa, olisi mielellään tullut toisenkin kerran.

Mutta heitä ei koskaan kutsuttu uudestaan. Vaikka Abu Hassan olisi

ollut kuinka mieltynyt tahansa vieraaseensa, niin ei hän sittenkään

luopunut päätöksestään ja jos hän sattumalta kohtasi hänet kadulla,

niin hän väistyi aina hänen tieltään.

Eräänä päivänä, kun Abu Hassan tapansa mukaan seisoi sillalla ja etsi

jotakuta, jonka hän voisi kutsua vieraaksensa, näki hän muukalaisen,

jonka ulkomuoto häntä suuresti miellytti.

Se oli suuri, komea mies, joka astui pystypäisenä, ja jonka

kasvojenpiirteet olivat jalot ja hienot. Mutta hänen pukunsa oli aivan

tomussa ja kasvojenilme väsynyt.

Päättävästi Abu Hassan astui hänen luokseen.

-- Herra, sanoi hän ja kumarsi kunnioittavasti, minä näen, että olet

väsynyt matkastasi. Jos tahtoisit tulla kotiini levähtämään, niin

tekisit minulle suuren ilon. Se minun täytyy kuitenkin edeltäpäin

sinulle ilmoittaa, etten voi pitää sinua luonani kauemmin kuin päivän,

sillä olen pyhästi luvannut, etten samaa vierasta kutsu kuin kerran

talooni.

Matkustaja ei ollut kukaan muu kuin itse kalifi Harun al Rashid, joka

kauppiaan valepuvussa oli matkustellut suurvisiirinsä, Giafarin, kanssa

ympäri maata ottaaksensa selkoa alamaistensa elämästä ja oli juuri

paluumatkalla palatsiinsa.

Häntä huvitti Abu Hassanin merkillinen kutsu, ja kun miehen kasvot

häntä miellyttivät, niin hän päätti seurata hänen mukanansa.

-- Kiitos, sanoi hän, seuraan mielelläni sinua, mutta sillä ehdolla,

että ulotat vieraanvaraisuutesi palvelijaanikin.

Samalla hän viittasi Giafarille, joka oli astunut pari askelta hänen

jäljessänsä, mutta nyt kiiruhti herransa rinnalle.

Koska Giafar näytti rehelliseltä ja siivolta palvelijalta, vieläpä

varsin herrasmaiseltakin, niin ei Abu Hassanilla ollut mitään sitä

vastaan, ja iloisesti jutellen kaikki kolme astuivat hänen

asunnollensa.

Kalifi huomasi, että Abu Hassan oli erittäin miellyttävä nuori mies, ja

mitä vieraanvaraisin isäntä. Pöytä oli katettu, kun he saapuivat

perille, ja täynnä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta parhaana ruuan

höysteenä olivat Abu Hassanin leikkipuheet ja hyvä tuuli. Ja kun he

olivat kyllikseen syöneet, niin haki Abu Hassan hyvää viiniä ja tarjosi

sitä vieraillensa.

-- Tavallisissa oloissa ei meillä muhamettilaisilla ole lupa juoda

viiniä, sanoi hän, mutta juhlat ovat poikkeuksia, ja tänään on minulla

juhla.

Puhuessaan Abu Hassan kaatoi viiniä laseihin, ja koska sekä kalifi että

Giafar pitivät hyvästä ruuasta ja juomasta, niin he joivat hyvällä

halulla. Mieliala kävi yhä iloisemmaksi, ja he nauroivat aivan

pakahtuaksensa kaikille Abu Hassanin hauskoille jutuille. Mutta lopulta

kalifi ei voinut enää hillitä uteliaisuuttansa, vaan kysyi Abu

Hassanilta, miksikä hän niin omituisella tavalla kutsui luokseen

vieraita suoraan kadulta ja miksei hän useamman kerran halunnut olla

heidän seurassansa.

Abu Hassan kertoi asian alusta alkaen salaamatta mitään, ja sanoi ettei

hän voinut enää luottaa keneenkään ihmiseen, kun hänen ystävänsä olivat

pettäneet hänet niin häpeällisesti, ja että hän oli nyt asettanut

elämänsä niin, että hän saattoi tyytyväisenä ja iloisena elää ilmankin

heitä.

Kun kalifi kuuli tämän tunnustuksen, niin hänen ihailunsa kohosi vielä

entistä enemmän.

-- Minä ihailen sinua todellakin, sanoi Harun al Rashid, sillä en

koskaan ole kuullut puhuttavan kenestäkään, joka olisi järjettömästi

tuhlannut varojansa, mutta kyennyt ajoissa hillitsemään halunsa,

ennenkuin oli joutunut perikatoon. Mutta myönnäpä kuitenkin, että

joskus olet tyytymätön ja saat taistella halujasi vastaan!

Mutta Abu Hassan vastasi kieltävästi. Hän vakuutti olevansa täysin

tyytyväinen, eikä toivovansa mitään muutosta elämässänsä.

Mutta tämä vastaus ei tyydyttänyt kalifia. Hän oli suuresti mieltynyt

viisaaseen ja hauskaan isäntäänsä, ja olisi mielellään jollakin tavalla

osoittanut hänelle suosiotaan. Siksipä hän ei tyytynytkään tähän

vastaukseen, vaan jatkoi kyselyjään ja tiedustelujaan.

-- Rakas ystävä, ei ole mahdollista, että olisit täydellisesti

tyytyväinen, sanoi hän. Jokainen ihminen haluaa jotakin, jota hänen on

mahdoton saavuttaa, ja jos voisin auttaa sinua, jotta saisit jonkun

toiveesi täytetyksi, niin olisin hyvin iloinen. Tosin olen vain

kauppias Stambulista, mutta minä olen rikas ja minulla on paljon

vaikutusvaltaa. Sano suoraan, eikö mikään toive mielessäsi päily?

Vieraan erinomainen ystävällisyys ilahdutti Abu Hassania ja hän puristi

sydämellisesti hänen kättänsä.

-- Usko minua, sanoi hän, minä olen aivan tyytyväinen ja onnellinen, ja

jos jotakin toivoisinkin, niin sitä et kuitenkaan voisi minulle

hankkia.

-- Mutta voisithan ainakin sanoa, mitä se on, pyysi kalifi.

-- Te nauratte vain minulle jos sen sanon.

Toiset lupasivat olla nauramatta.

-- No, voinhan sen sitten vaikka sanoakin, sanoi Abu Hassan. Niin, minä

toivoisin, että saisin olla yhden päivän kalifina, sillä minäpä tiedän

yhtä ja toista, mistä hyvällä hallitsijallamme, Harun al Rashidilla, ei

ole aavistustakaan.

-- Mitä sinä silloin tekisit? kysyi kalifi.

-- Sen minä sanon sinulle. Tiedäthän, että kaupunkimme on jaettu

kortteleihin, ja joka korttelilla on oma moskeansa, joka moskealla

imaninsa, jonka tulee hoitaa jumalanpalvelusta ja olla hyvänä

esimerkkinä seurakuntalaisillensa. Mutta meidän korttelimme imani ei

täytä laisinkaan velvollisuuttansa. Hän ei selitä yhtään koraania,

mutta sen sijaan hän on hyvin kärkäs selittämään kanssaihmistensä

sanoja ja tekoja huonolla tavalla, panettelee ja pitää heitä kovassa

kurissa ja ottaa vastaan lahjoja. Jos olisin kalifi, niin ensi työkseni

määräisin hänelle neljäsataa raippaa jalkapohjiin ja sitten antaisin

hänen ratsastaa aasin selässä ympäri kaupunkia istuen takaperin sen

selässä, aasin häntä ohjaksinaan, ja mies, joka taluttaisi häntä, saisi

huutaa: "Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan

sanaa." Toiseksi määräisin kaksisataa raipaniskua kullekin noista

neljästä kauppiaasta, jotka asuvat tuossa kadun toisella puolen ja

sekottavat hiekkaa jauhoihin ja myövät sitä sitten köyhille. Ja

kolmanneksi työkseni tekisin kepposet entisille ystävilleni.

-- Millaiset ne kepposet olisivat? kysyi kalifi.

-- Sitä en tiedä. Mutta kyllä kai minä keinon keksisin, jos vain

pääsisin kalifiksi, sanoi Abu Hassan.

-- Niin, niin, kukapa tietää, mitä voi tapahtua!

Kalifi nyökkäsi päätään ja nauroi. Abu Hassanin toiveet huvittivat

häntä suuresti ja hän alkoi tuumia, miten hän voisi ne täyttää. Pila

oli hyvä, eikä uusi kalifi hoitaisi niinkään hullusti tointansa, sillä

hän puhui sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Voisipa todellakin

olla huvittavaa nähdä miten hän käyttäytyisi.

-- Rakas ystäväni, sanoi hän, sinun toiveesi miellyttää minua niin

suuresti, että todellakin toivoisin voivani sen täyttää. Mutta ainakin

voimme juoda sen onneksi!

Hän tarttui itse viinikannuun ja kaatoi toisillekin. Samassa hän

viittasi ulos ikkunasta kadulle, josta kuului melua, ja kun Abu Hassan

kiiruhti ikkunan luo katsoakseen mitä ulkona tapahtui, niin kalifi

sekotti unipulverin Abu Hassanin viinipikariin.

Sitten hän nosti pikarinsa ja joi isäntänsä maljan. Mutta tuskin Abu

Hassan oli laskenut pikarinsa jälleen pöydälle ja käynyt istumaan

entiselle paikallensa, niin hän tunsi päätänsä pyörryttävän. Hän vaipui

kokoon istuimelleen, pää painui alas rinnalle ja hän nukahti sikeään

uneen.

Kalifi viittasi Giafarille ja käski hänen heti mennä hakemaan pari

vahvaa kantajaa. Hetken kuluttua Giafar palasikin jo takaisin mukanaan

kaksi orjaa, jotka nostivat Abu Hassanin olkapäilleen. He kantoivat

hänet kuninkaalliseen palatsiin ja laskivat hänet sohvalle Harun al

Rashidin omassa makuuhuoneessa.

Kun orjat olivat menneet, niin kamaripalvelijat käskettiin sisään ja he

pukivat Abu Hassanin ylle kalifin yönutun, ja kantoivat hänet

vuoteeseen, jossa hän sai nukkua levossa ja rauhassa.

Sitten Harun al Rashid käski koko hovinsa saapuville ja sanoi heille,

että kaikkien tuli seuraavana päivänä kohdella Abu Hassania kuin

oikeata kalifia, täyttää kaikki hänen käskynsä ja kunnioittaa häntä

aivankuin Harun al Rashidia itseäänkin.

Kaikki läsnäolijat kumarsivat maahan saakka merkiksi, että he

tottelisivat kalifin käskyä ja poistuivat sitten kukin tahollensa.

Kalifi meni myös itse levolle.

Seuraavana päivänä hän nousi varhain ylös, sillä hän tahtoi itse olla

näkemässä, kun Abu Hassan heräisi komeuteensa ja loistoonsa. Hän meni

makuuhuoneensa viereiseen suojaan, jonka seinässä oli pieni

ristikkoikkuna, ja siitä hän saattoi kenenkään huomaamatta tarkastella

Abu Hassania ja seurata kepposensa menestymistä.

Juuri kun kalifi oli asettunut paikoillensa ikkunan ääreen, astuivat

kaikki nekin, joilla oli tapana aamuisin käydä tervehtimässä kalifia

itseänsä, Abu Hassanin luo. Siinä oli ministereitä ja visiirejä,

hoviherroja ja virkamiehiä, kamaripalvelijoita ja orjia, ja kaikki he

nyt asettuivat juhlallisina ja arvokkaina Abu Hassanin vuoteen

ympärille. Ei kukaan edes uskaltanut vetää suutaan nauruun, sillä he

tiesivät, että kalifi näki koko näytelmän, ja rankaisisi ankarasti

sitä, joka uskaltaisi rikkoa hänen käskyänsä vastaan ja pilata hänen

huvinsa.

Kun kukin oli asettunut paikallensa, astui Giafar esiin ja piteli

hetken aikaa etikkaan kastettua sientä Abu Hassanin nenän alla ja

vetäytyi sitten kiireesti taas paikoillensa.

Hassan aivasti, oikoi jäseniänsä ja avasi silmänsä. Ja samassapa hän

nosti päänsä äkisti pystyyn ja katseli unimielissään ja hämillään

ympärilleen. Missä hän oli? Miten hän oli tullut tänne? Samassa hän

muistikin eilisen keskustelunsa kauppiaan kanssa. Varmaan hänen

päässään pyörivät yhä nuo tyhjät puheet, miten hän oli toivonut

saavansa olla yhden päivän kalifina, ja nyt tuo mielijohde varmaan

sekaantui hänen unelmiinsakin. Ja siksipä hän laskeutui uudelleen alas

päänalukselleen ja yritti nukkua.

Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Mesrur, orjien päällikkö, astui nyt

hänen vuoteensa ääreen ja kumarsi syvään.

-- Suurivaltainen herra, kaikkien oikeauskoisten hallitsija, suvaitse

jo nousta toimittamaan aamuhartauttasi, sillä aurinko nousee pian!

sanoi hän.

Nyt Abu Hassan kohoutui jälleen vuoteellaan ja katseli hämmästyneenä

ympärilleen, sillä kaikki, ihmiset, äänet, huone, päivänvalo, kaikki

näytti hänestä niin todelliselta ja elävältä, ettei hän voinut enää

luulla uneksivansa.

Mutta missä ihmeessä hän oli? Hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä

ympärillänsä, ei edes Giafaria, sillä edellisenä päivänä hänellä oli

ollut valepuku, irtoparta leuassa ja irtokulmakarvat kulmilla.

Äkkiä hänen silmänsä osuivat komeaan, kultakirjailtuun pukuun ja

jalokivillä koristettuun turbaaniin, joita yksi orjista ojensi häntä

kohti.

Tuohan oli Harun al Rashidin puku ja turbaani, nehän jokainen Bagdadin

asukas tunsi!

Hän tarttui päähänsä. Oliko hän tullut hulluksi, vai olisiko Allah

kuullut hänen toiveensa ja tehnyt hänestä kalifin? Kaikki hänen

ympärillään kumarsivat hänelle maahan asti, ikäänkuin hän olisi ollut

kalifi.

Mutta eihän se sittenkään voinut olla mahdollista! Tiesihän hän

olevansa Abu Hassan, äitinsä poika eikä kukaan muu, vaikka harhakuvat

hänen ympärillään näyttivätkin niin ihmeen eläviltä. Ja hän laskeutui

jälleen maata.

Mutta rauhaa hän ei saanut. Tuskin hän oli painanut korvansa vasten

tyynyä, kun Giafar astui hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, sanoi hän, et koskaan ennen

ole nukkunut näin kauan. Aurinko on jo korkealla taivaalla ja

rukoushetki on jo mennyt ohitse. Mutta suvaitse nyt nousta ja tulla

neuvottelusaliin, sillä siellä odottavat sinua lähettiläät kaikista

valtakunnan maakunnista, ja kansaa on keräytynyt idästä ja lännestä

kuulemaan sinun viisaita tuomioitasi ja päätöksiäsi.

Hassan kohosi kyynärpäänsä varaan ja siveli silmiänsä. Mutta kun tuo

harhanäky ei sittenkään kadonnut, niin hän huudahti niin kovasti, että

ääni kuului aina ulos kadulle saakka:

-- Mutta missä ihmeessä minä olen?

Kaikki hoviherrat, ministerit ja orjat painoivat käden sydämelle ja

kumartuivat maahan aivankuin tuulessa huojuvat kaislat.

-- Omassa palatsissasi, kaikkivaltias herra, vastasivat he.

Silloin viittasi Abu Hassan luokseen lähimpänä olevan orjan.

-- Sano minulle suoraan, keneksi sinä luulet minua? kysyi hän.

-- Kaikkien oikeauskoisten hallitsijaksi, vastasi orja, eikä hänen

kasvoissaan kuvastunut mitään muuta kuin kaikkein syvintä kunnioitusta.

Ja lakkaamatta kumartaen hän astui takaperin takaisin paikallensa.

Mutta Hassan suuttui, kun hän ei voinut hallita tätä ihmeellistä

mielikuviensa leikkiä, jonka vallassa hän luuli olevansa.

-- Tule tänne! huusi hän Mesrurille. Luuletko sinä todellakin, että te

voitte saada minut uskomaan, että olisin muka kalifi? Ei, veikkonen,

niin tyhmä minä en ole.

Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.

-- Salli minun, kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, kysyä sinulta,

miten sinä jaksat, sanoi hän. Sinä olet varmaan nähnyt pahoja unia,

koska et tunne omaa palatsiasi etkä omia palvelijoitasi, niin, etpä

edes tiedä kuka oikeastaan olet. Mutta pitäisihän sinun toki luottaa

meihin, uskollisiin orjiisi, jotka olemme niin kauan palvelleet sinua.

Enkö minä, joka olen joka ainoa aamu ojentanut sinulle takkisi ja

pesuvatisi, enkö minä tietäisi, että sinä olet minun rakkain herrani ja

kalifini! Oi, herra, jos olemme rikkoneet sinun tahtoasi vastaan, ja

jos tahdot meitä rangaista, niin sano, mitä me olemme tehneet, mutta

älä väitä, ettet tunne meitä!

Tämä puhe, joka näytti ilmaisevan syvää surua, täytti tarkoituksensa.

Olisiko palvelija voinut puhua tuolla tavalla, ellei hän tarkoittanut

mitä hän sanoi?

Abu Hassan tuli äkkiä aivan rauhalliseksi.

-- No, sanoi hän, koska todellakin näyttää siltä, kuin Allah olisi

suvainnut tehdä minut teidän herraksenne ja kalifiksenne, niin en huoli

sen kauemmin tuumailla, miten se on käynyt, vaan tyydyn kohtalooni.

Olkaa hyvät, minä sallin teidän pukea ylleni!

Hän ojensi jalkansa, jotta kengät vedettäisiin hänelle jalkaan. Kaikki

orjat hyökkäsivät esiin samalla kertaa, toiset toivat pesuvettä, toiset

hyvänhajuisia öljyjä, toiset taas vaatteita ja kallisarvoisia

koristeita, joilla he koristivat uutta kalifia.

Kun hän oli valmis, huusi Giafar:

-- Tehkää tilaa kalifille!

Ja kaikki palvelijat ja hoviherrat asettuivat kahteen riviin, ja kun

Abu Hassan ja Giafar kulkivat heidän ohitsensa, niin he sanoivat kaikki

kovalla äänellä:

-- Allah antakoon armolliselle hallitsijallemme hyvän päivän!

Mutta Harun al Rashid, joka oli seisonut ristikkoikkunan ääressä ja

nauranut, kiersi toista tietä neuvossaliin ja piiloutui verhon taakse,

jotta hän salassa saattaisi nähdä mitä nyt tapahtuisi.

Vahdit avasivatkin jo samassa suuret ovet, ja Abu Hassan astui sisään

Giafarin ja koko saattojoukkonsa kanssa.

Hän ei näyttänyt olevan vähääkään hämillään, kun hän astui suoraan

valtaistuimen luo, otti valtikan käteensä ja kävi istumaan, samalla kun

ministerit ja neuvosherrat asettuivat hänen ympärilleen. Rummunräminää

kuului salin perältä ja ovet avautuivat vieläkin kerran. Emiirit

loistavissa puvuissaan astuivat saliin ja heidän jäljessään kaikki

vieraat lähettiläät.

Kukin vuorossaan astui hitaasti ja juhlallisesti Abu Hassanin eteen ja

tervehtiessään häntä syvällä kumarruksella sanoi:

-- Siunattu ollos sinä, oi herra ja kalifi, siunattu tämä päivä,

jolloin silmäni sinut näkevät!

Seurasi sitten hetken äänettömyys ennenkuin ryhdyttiin asioiden

käsittelyyn.

Lähettiläät astuivat esiin ja esittivät asiansa. Emiirit puhuivat

lämpimästi uudelle kalifille monesta eri asiasta, ja suurvisiiri esitti

valituksia, joita Bagdadin asukkaat olivat nostaneet toisiansa vastaan.

Kaikkia näitä asioita tuli Abu Hassanin nyt tuomita, ja hän tekikin sen

niin arvokkaasti ja älykkäästi, että oikea kalifi piilossansa oli aivan

ihmeissään. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän itsekään olisi voinut

niistä suoriutua sen paremmin.

Kun kaikki asiat vihdoin olivat suoritetut, ja Giafar aikoi julistaa

neuvottelun päättyneeksi, niin Abu Hassan käski hänen vielä odottaa

hetken aikaa.

-- Anna avata ovet vielä kerran! sanoi hän.

Giafar viittasi vahdeille, ja ovesta astui nyt sisään surkean näköinen

imani, jota kaksi henkivartiostoon kuuluvaa miestä talutti. Asian laita

oli nimittäin se, että Abu Hassan oli asioiden käsittelyn väliaikana

antanut käskyn hakea paikalle tuon kelvottoman papin josta hän

edellisenä päivänä oli puhunut Harun al Rashidille. Hän ei ollut

unohtanut, miksi hän oli halunnut tulla kalifiksi.

-- Sinä kelvoton imani! sanoi hän hänelle. Minä tiedän, kuinka

jumalattomasti sinä elät, ja että olet häpeäpilkkuna koko siinä

kaupunginosassa, jossa asut. Varoitukseksi kaikille muille tuomitsen

minä sinulle neljäsataa raipaniskua jalkapohjiin ja päälle päätteeksi

saat ratsastaa takaperin aasin selässä ympäri kaupunkia, ja vahti, joka

sinua kuljettaa, huutakoon kaikelle kansalle: Ratsastakoon takaperin

se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa!

Salissa kajahti ääretön riemu, sillä moni tunsi tuon jumalattoman

imanin, joka niin kauan oli saanut rankaisematta viettää huonoa

elämäänsä. Ja kaikkien mielestä hän oli saanut ansaitun palkkansa, kun

hänet kauhusta kokoonlyyhistyneenä kuljetettiin ulos rangaistustaan

kärsimään.

Mutta samassa kun hänet vietiin ulos, saattoivat vahdit neljä muuta

rikollista sisään. Siinä oli nyt nuo neljä kauppiasta, joilla oli

tapana sekottaa hiekkaa jauhojen sekaan ja myödä sitä sitten köyhille.

Abu Hassan oli salassa lähettänyt myös heitä hakemaan.

-- Te roistot! sanoi hän uhaten heitä sormella, kun he tulivat hänen

eteensä. Te aioitte rikastua pettämällä köyhiä kansalaisianne. Mutta

palkaksenne saatte kaksisataa raipaniskua jalkapohjiinne, ja tästälähin

teidän täytyy aina kantaa kaulassanne hiekkapussia, jotta se painaisi

teidän sydäntänne.

Taaskin kajahti salissa riemu, sillä kaikki iloitsivat, kun näiden

pettureiden viekkaus tuli ilmi ja rangaistuksi. Se oli terveellinen

muistutus kaikille muillekin epärehellisille kauppiaille, sillä niitä

oli kaupungissa yllinkyllin.

Mutta kun nuo neljä rikollista astuivat ulos salista, katseet maahan

luotuina, niin ovet pysyivät yhä edelleenkin auki, sillä joukko

koreapukuisia nuoria miehiä tunkeutui nyt sisään saliin. Ne olivat Abu

Hassanin entisiä ystäviä, jotka hän myös oli kutsuttanut paikalle.

He näyttivät varsin ällistyneiltä, sillä he eivät voineet ymmärtää,

miksi kalifi oli kutsuttanut heidät niin äkkiä luokseen, mutta he

astuivat sittenkin selät kenossa sisään ja näyttivät hyvin kopeilta,

sillä eipä ollut niinkään pieni kunnia tulla kutsutuksi kalifin

palatsiin.

-- Astukaa lähemmäksi, ystäväni, ja katselkaa minua! sanoi Abu Hassan.

Ja ystävät astuivat aivan valtaistuimen ääreen ja katselivat häntä.

Mutta silloinpa heidän kasvonsa muuttuivatkin niin ihmeen

kummallisiksi. Toiset tulivat aivan vihreiksi, toiset keltaisiksi.

Toiset irvistelivät, ikäänkuin he olisivat yrittäneet hymyillä, toisten

hampaat alkoivat kalista.

-- Tunnetteko minut? kysyi Abu Hassan.

Mutta silloin he heittäytyivät kaikki maahan, niin että lattia tärisi.

-- Hyvä, sanoi Abu Hassan. Minä näen, että tunnette minut. Kiitos

viimeisestä. Tarkoitan sitä kertaa, jolloin te ajoitte minut ulos

ovesta.

-- Armoa, armoa, armoa! huusivat kaikki ystävät maatessaan

valtaistuimen juuressa ja vapistessaan kuin haavan lehdet.

-- Niin, sanoi Abu Hassan, tiedänhän minä, ettei teidän tarkoituksenne

ollut olla epäystävällisiä vanhalle ystävälle. Te laskitte vain

leikkiä. Ja tullakseni siitä vakuutetuksi minä lähetinkin teitä tänne

hakemaan. Itse en enää kaipaa teidän apuanne, minä kun nyt olen

kohonnut näin suuresti arvossa ja tullut kalifiksi. Mutta köyhiä on

sittenkin yllin-kyllin tässä kaupungissa. Lähtekää kotiinne ja tuokaa

tänne niin paljon rahaa, kuin olisitte halukkaat minulle antamaan, jos

olisin avun tarpeessa. Minä annan ne sitten köyhille.

Salissa kuului ikäänkuin sadottain lintuja olisi pyrähtänyt lentoon,

niin äkkiä ystävät kohosivat maasta ja kiiruhtivat kotiin hakemaan

lahjoja ja rahoja kalifille. Abu Hassan ei ehtinyt kuin hetken aikaa

jutella vieraiden maiden lähettiläiden kanssa, kun hänen entiset

juomatoverinsa palasivat jo takaisin tuoden mukanaan mitä

kallisarvoisimpia lahjoja. Toiset toivat kultarahoja, toiset taas

koristeita ja hopeakaluja, sillä kaikilla ei ollut aikaa hankkia rahaa.

Muutamien lahjat olivat niinkin kallisarvoisia, että ne vastasivat

neljättä osaa heidän omaisuuttaan, sillä kukin halusi antaa enimmin

päästäkseen uuden kalifin suurimpaan suosioon.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Abu Hassan, nyt minä näen, että te säälitte

köyhiä. Saatte mennä.

Sitten hän antoi kaikki aarteet kuninkaalliselle almujenjakajalle, ja

ystävät, jotka olivat luulleet, että heitä pyydettäisiin aterialle,

saivat pötkiä tiehensä pitkin nenin.

Mutta salissa nousi suuri ilo, kaikki hoviherrat ja visiirit ja

emiirit, vieläpä orjatkin nauroivat, sillä jokaisen oli hauska nähdä,

miten kavalat ystävät saivat ansaitun palkkansa.

Mutta Abu Hassan otti sormestaan kauneimman sormuksensa. Mesrur oli

ojentanut sen hänelle aamulla, kun hän puki yllensä, ja timantti, joka

loisti siinä, oli suuri kuin kirsikka.

-- Ota tämä sormus, sanoi hän yhdelle palvelijoistansa, ja vie se Abu

Hassanin äidille ja sano hänelle paljon terveisiä pojaltansa,

kalifilta!

Hän selitti tarkalleen talon, missä hän asui, ja nousi sitten

arvokkaasti ja levollisesti valtaistuimelta, käski Giafarin hajoittaa

neuvottelun, viittasi jäähyväisiksi läsnäoleville ja läksi pois salista

samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.

Mutta Giafar kiiruhti hänen jäljessään ja vei hänet juhlallisesti

koristeltuun ruokasaliin, missä viidensadan hengen suuruinen kuoro

alkoi laulaa kaikkein ihanimpia lauluja samassa hetkessä kun hän astui

sisään. Seitsemän kultaista kynttiläkruunua riippui katosta ja niistä

levisi valo, joka oli päivänvaloakin voimakkaampi. Seinillä

kimaltelivat kultaukset ja jalokivet, ja keskellä lattiaa seisoi suuri

pöytä, joka oli täynnä mitä herkullisimpia ja hyvähajuisimpia ruokia.

Giafarin kehotuksesta hän kävi istumaan ja alkoi syödä, ja kaiken aikaa

kuului palmupuiden muodostamasta lehdosta suloista soittoa, ja

seitsemän nuorta, kaunista tyttöä leijaili sisään käsissään viuhkat,

joilla he löyhöttelivät hänen kasvojansa ja tarjosivat hänelle ruokaa

aterian kestäessä.

-- No, jos näen yhä vieläkin unta, niin on tämä kaikkein ihaninta unta,

mitä maan päällä voi nähdä, ajatteli Abu Hassan.

Ja ilomielissään hän pyysi tyttöjä istumaan pöytään ja syömään hänen

kanssaan, vaikka he olivatkin niin ujoja, etteivät juuri uskaltaneet

koskea mihinkään. Mutta silloin hän pani itse ruokaa heidän eteensä,

laski leikkiä heidän kanssansa ja kysyi heidän nimiänsä.

Niin, ensimäinen oli nimeltään Kuutar, toinen Lilja, kolmas Kamelia,

neljäs Annansilmä, viides Orvokki, kuudes Kirkassilmä ja seitsemäs

Ruusunnuppu.

Ja hän oli niin kohtelias ja laski niin paljon leikkiä, että hän sai

kaikki nauramaan, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet, ja oikea

kalifi, joka seisoi palvelijoiden takana piilossa, nauroi myöskin.

Kun ateria oli loppunut, niin Kuutar antoi merkin toisille orjille, ja

nämä kiiruhtivat heti esille kantaen kultaista pesuvatia ja

kukkasellista silkkipyyhettä. Abu Hassan kasteli kätensä vedessä,

pyyhki ne silkkiliinaan ja nousi ylös.

Heti soittokunta alkoi soittaa marssia. Viereisen huoneen ovet avattiin

selkoselälleen ja nuo seitsemän neitosta saattoivat Abu Hassanin sinne.

Tämä sali oli vieläkin loistavampi kuin edellinen. Kultaa ja jalokiviä

säkenöi ikkunapuitteista, matto oli vihreätä samettia ja niin paksu,

että olisi voinut luulla kävelevänsä pehmeässä ruohossa, ja kun kävi

sohvapatjoille istumaan, niin tuntuipa siltä kuin olisi keinunut

keveillä pilvillä.

Herkullisia hedelmiä oli pöydällä huoneen nurkassa, ja kun Abu Hassan

kävi sohvaan istumaan, niin taaskin tuli seitsemän nuorta tyttöä

juoksujalassa saliin, otti kultaiset hedelmämaljakot käsiinsä ja

tarjosi hänelle. Mutta hän pyysi heitäkin istumaan viereensä, ja ilo

kohosi yhä korkeammalle.

Täten aika kului nopeasti, eikä Abu Hassan huomannutkaan, että oli jo

ilta. Silloin ovet avautuivat vielä kolmanteenkin saliin ja nuoret

tytöt kuljettivat nyt hänet keskessään sinne.

Häikäisevä valomeri tulvahti täällä häntä vastaan, sillä neljätoista

aitokultaista kynttiläkruunua valaisi salia. Täällä ei ollut katettua

pöytää. Sen sijaan sinne tuli taaskin seitsemän valkeapukuista nuorta

tyttöä, joilla oli helmiä ja kultakoristeita, ja kullakin oli kädessä

kultainen viinimalja ja kultainen pikari.

Kun Abu Hassan oli käynyt istumaan kaikkein kauneimmalle, silkillä

päällystetylle sohvalle, tulivat tytöt tanssien hänen luoksensa. Yksi

joukosta astui piiristä esiin, laskeutui polvilleen maahan, kaatoi

viiniä pikariin ja tarjosi sen hänelle.

Niin hyvää viiniä ei hän eläissään ollut juonut, ja kun hän tahtoi

lisää, niin hän viittasi vain tanssiville tytöille, niin heti oli yksi

heistä valmis täyttämään hänen pikarinsa.

Jotta tytöt saisivat levätä tanssin välillä, kutsui hän heidät

viereensä istumaan ja hän jutteli ja laski leikkiä kaikkien kanssa.

Sellaista iloa ei koskaan ennen ollut vallinnut Harun al Rashidin

palatsissa.

Kun keskiyö lähestyi, arveli kuitenkin oikea kalifi, että iloa oli

ollut riittämään asti. Salaa hän antoi merkin yhdelle valkeapukuisista

tytöistä, antoi hänelle unipulverin ja käski tämän sekottaa sen Abu

Hassanin viiniin.

Tyttö pani sen salaa siihen pikariin, joka hänellä oli kädessä, kaatoi

sen täyteen viiniä ja tarjosi sen Abu Hassanille pyytäen, että hän

tyhjentäisi tämän pikarin alamaistensa onneksi.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän. Eläkööt onnellisina ja tyytyväisinä

minun valtikkani kunniaksi!

Mutta heti kun viimeinen pisara oli mennyt hänen kurkustaan alas,

kaatui hän patjoja vasten ja vaipui yhtä sikeään uneen kuin silloinkin,

kun hänet tuotiin palatsiin.

Harun al Rashid astui nyt palvelijoiden joukosta esiin yhdessä Giafarin

ja Mesrurin kanssa ja hän lähetti kaikki tytöt ja orjat pois paitsi

kahta, jotka saivat toimekseen tuoda Abu Hassanin omat vaatteet, pukea

ne hänen ylleen ja viedä hänet sitten takaisin hänen omaan asuntoonsa.

Mutta kalifilla oli koko päivän ollut niin hauska, ettei hän tahtonut

tähän lopettaa pilaansa. Hän tahtoi nähdä miten Abu Hassanin herätessä

kävisi, ja sitä paitsi oli hän oppinut panemaan niin suurta arvoa

häneen, että hän arveli velvollisuudekseen antaa hänelle jonkinmoisen

selityksen.

Puettuna kalifin pukuun ja Giafarin seuraamana hän läksi siis kantajien

jäljissä Abu Hassanin taloon.

Kun he olivat saapuneet perille, niin kolkuttivat orjat talon ovelle,

ja hetken kuluttua näkyi tulta ikkunasta. Abu Hassanin vanha äiti oli

herännyt kolkutukseen ja tuli nyt avaamaan ovea, lamppu kädessä.

Mutta hän peräytyi kauhusta nähdessään poikansa kankean ruumiin, jota

kaksi vierasta miestä kantoi, ja kalifin heidän jäljessään koko

kuninkaallisessa komeudessaan. Hän oli ollut hyvin huolissaan, kun Abu

Hassan oli kadonnut kotoa, ja ihmetellyt suuresti sitä ihmeellistä

lahjaa, jonka hän oli saanut pojaltaan, kalifilta, mutta nyt hän oli

varmasti vakautunut siitä, että jotakin pahaa oli tapahtunut.

Mutta kalifi rauhoitti häntä.

-- Älä pelkää, hyvä vaimo! sanoi hän. Päästä meidät vain poikasi

huoneeseen, jotta voimme laskea hänet vuoteeseen makaamaan, niin

selitän sinulle koko jutun.

Vaimo astui edeltä ja molemmat miehet kantoivat Abu Hassanin

vuoteeseen. Sitten orjat läksivät pois. Mutta Harun al Rashid ja Giafar

jäivät taloon.

-- Nyt, sanoi kalifi, saat tietää, miksi me olemme täällä.

Ja hän kertoi sitten koko jutun alusta alkaen, siitä saakka kun Abu

Hassan ensin kohtasi hänet sillalla aina siksi kunnes hän toisen kerran

juotti hänelle unijuomaa, ja kehui sitten hänen älykkäisyyttään ja

sukkeluuttaan ja miten paljon huvia hän oli tuottanut hänelle.

-- Mutta tämä pila ei ole täydellinen, jollen saa olla mukana näkemässä

hänen heräämistänsä. Sentähden pyydän saada jäädä tänne yöksi. Sitä

paitsi haluan aamulla päästä sellaiseen paikkaan, josta voin hänen

huomaamattaan nähdä ja kuulla kaikki. Mutta lupaa, ettet anna meitä

ilmi.

Abu Hassanin äiti oli tietysti kovin mielissään kalifin

ystävällisyydestä ja kiiruhti laittamaan kuntoon korkealle vieraalle

yösijaa.

Varhain seuraavana aamuna hän herätti heidät ja osoitti heille paikan

erään esiripun takana, joka erotti Abu Hassanin makuusuojan hänen

pukuhuoneestansa. Sinne he saattoivat kuulla joka sanan makuuhuoneesta

ja esteettömästi nähdäkin esiripussa olevien ratkeamien kautta.

Giafar antoi nyt Abu Hassanin äidille sienen, joka oli kastettu

etikkaan, ja neuvoi häntä miten hänen tuli pitää sitä poikansa nenän

alla saadakseen hänet heräämään. Vanha vaimo tekikin niinkuin häntä

neuvottiin ja vetäytyi sitten nopeasti pois vuoteen äärestä.

Kaikkein ensiksi kuului kova aivastus, sitten Abu Hassan avasi silmänsä

ja katseli unisena ympärilleen.

-- Giafar! huusi hän. Mesrur! Ettekö kuule?

Hetken aikaa hän makasi ja odotti, mutta sitten hän alkoi taas huutaa,

joskin toisia nimiä.

-- Kuutar! Orvokki! Annansilmä! Ruusunnuppu!

Kun ei kukaan saapunut, tuli hän hyvin hämillensä, kohosi kyynärpäänsä

varaan ja siveli kädellään otsaansa selvitelläkseen ajatuksiaan.

-- Missä ovat kaikki minun orjani? mutisi hän itsekseen. Kyllä minä

heitä vielä opetan. Ja missä ovat kaikki muutkin, jotka eilen olivat

niin ihmeen kohteliaita? Ovatko he nukkuneet yli ajan?

Mutta kun hän sai silmänsä oikein auki ja oli ehtinyt katsella

tarkemmin ympärilleen, hämmästyi hän entistään enemmän. Hänestä tuntui

ikäänkuin hän olisikin ollut taas siinä samassa huoneessa, jossa hän

asui ennen ollessaan Abu Hassan. Mutta kuinka se oli mahdollista, nyt

kun hän oli tullut kalifiksi? Varmaan hän uneksi vielä.

No, kyllä siitä on helppo ottaa selkoa. Hän puraisi sormeensa niin

kovasti, että veri alkoi juosta ja valui alas vaatteille ja hän itse

huudahti tuskasta.

Ei, ei hän enää nukkunut. Sitten varmaan hänen mielikseen oli huone

järjestetty samanlaiseksi, kuin hänellä oli ennen kotonaankin ollut.

Mutta oliko tuo nyt laita, että hänet jätettiin näin yksin. Ja hän

alkoi huutaa niin kovaan kuin hän jaksoi:

-- Giafar! Mesrur! Missä te olette? Kiiruhtakaa tänne!

Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun esirippunsa takana.

Mutta kun Abu Hassan ei lakannut huutamasta, vaan oli herättää kaikki

naapuritkin melullansa, niin hänen äitinsä meni hänen luokseen ja kysyi

mitä ihmeen peliä hän piti.

Abu Hassan mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka, ojensi itsensä

suoraksi ja teki kopean liikkeen kädellänsä.

-- Keneksi luulet minua, koska uskallat täten minua kohdella? kysyi

hän.

-- Keneksikö luulen sinua! toisti äiti. Kukapa muu sinä olisit kuin

minun rakas poikani, Abu Hassan?

Mutta silloin Abu Hassan vimmastui.

-- Mitä sinä uskallat väittää? huusi hän. Etkö tiedä, etkö näe, että

minä olen kalifi, kaikkien oikeauskoisten hallitsija? En minä ole Abu

Hassan. Allah on korottanut minut valtaistuimelle, jotta tuomitsisin

ihmisiä lain ja oikeuden mukaan. Enkö muka lähettänyt sinulle eilen

sormusta sormestani ja käskenyt viedä terveiset pojaltasi, kalifilta,

jotta sinäkin saisit tietää, mihin arvoon olin korotettu.

-- Kyllä, sen sinä teit, änkytti vanha vaimo. Mutta hän ei ehtinyt

sanoa sen enempää, sillä samassa Abu Hassan seisoikin suorana hänen

edessään etusormi ojossa.

-- Sinä siis tunnustat? huusi hän. Polvistu siis ja pyydä anteeksi, kun

uskalsit minua puhutella niin röyhkeästi!

Olihan siinä selvä todistus, että hän oli kalifi, koska äitikin

tunnusti saaneensa sormuksen.

Mutta vanha äiti pudisti päätään ja koetti puhua hänelle järkeä. Hän

pyysi ettei hän ajattelisi enää eilistä päivää. Pitihän hänen huomata,

ettei hän nyt enää ainakaan ollut kalifi. Makasihan hän omassa

vuoteessansa, omissa vaatteissansa. Kaikki esineet huoneessakin olivat

hänen omiaan, ja ikkunastahan hän saattoi nähdä naapurien talot. Ja

pitäisihän hänen tuntea myös oma äitinsä, joka oli aina ollut hänelle

rakas.

Vähitellen Abu Hassan tuli rauhallisemmaksi. Hän alkoi ymmärtää, että

jotakin hullua varmaan oli tapahtunut.

-- Voi, rakas äiti, sanoi hän, minustapa tuntuu melkein siltä, kuin

sinä olisitkin oikeassa. Enhän minä voi olla kukaan muu kuin Abu Hassan

vain. Varmaan en ollut aivan viisas.

Mutta kun hän rupesi muistelemaan kaikkia kalifin palatsin ihanuuksia,

loistavia saleja, joissa hän oli saanut hallita, kaikkia visiirejä ja

emiirejä, jotka polvistuivat hänen eteensä, Kuutarta, Orvokkia,

Ruusunnuppua ja kaikkia muita, jotka olivat häntä palvelleet ja

auttaneet, niin ajatukset alkoivat pyöriä sekaisin hänen päässänsä.

-- Mutta olenpa sittenkin kalifi, huudahti hän ukkosäänellä ja iski

nyrkkinsä pöytään. Minä opetan sinua, sinä vanha noita, osoittamaan

kunnioitusta kaikkien oikeauskoisten hallitsijalle!

Hän aikoi hyökätä äitinsä kimppuun kurittaakseen häntä. Mutta samassa

oikea kalifi työnsi esiripun syrjään ja seisoi kuninkaallisessa

komeudessaan Abu Hassanin edessä, kalifin vaippa hartioilla. Nyt Abu

Hassan aivan kivettyi. Hän näki heti paikalla, että Harun al Rashid,

oikeauskoisten oikea hallitsija seisoi hänen edessänsä, ja hän vapisi

pelosta ajatellessaan, että hän itse oli tahtonut esiintyä kalifina.

Mutta samassa, kun hän ymmärsi, että Harun al Rashid oli huoneessa,

tunsi hän myöskin hänet siksi kauppiaaksi, joka oli ollut hänen

vieraanaan, ja hän alkoi aavistaa, miten kaikki oli käynyt.

Sanaakaan sanomatta hän vihdoin polvistui maahan ja nosti ristiin

pannut kätensä kalifia kohti.

-- Nouse ylös! sanoi kalifi ja auttoi hänet ystävällisesti ylös. Ei

sinulla ole syytä pyytää minulta armoa. Päin vastoin pitää minun pyytää

sinulta anteeksi, kun olen sinun kustannuksellasi huvitellut.

Sitten hän kertoi, miten hänen oli tehnyt mieli täyttää Abu Hassanin

toive ja antaa hänen olla päivän kalifina, ja kuinka paljon huvia

hänellä oli ollut nähdessään, miten hän täytti tehtävänsä

oikeauskoisten hallitsijana.

-- Niin, kiitos avusta! lopetti hän puheensa ja puristi Abu

Hassanin kättä. Olipa oikein ihanaa, kun kerrankin sain levätä

hallitustoimistani kokonaisen päivän, varsinkin kun sain sijaisen, joka

hoiti tehtäviä niin hyvin kuin sinä.

Abu Hassan nauroi nyt itsekin koko jutulle ja oli mielissänsä, että hän

oli saavuttanut hallitsijansa suosion. Ja hänen ilonsa muuttui vieläkin

suuremmaksi, kun kalifi ehdotti hänelle, että hän muuttaisi äitinsä

kanssa palatsiin asumaan ja lupasi antaa hänelle oman huoneustonkin.

Hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin silloin tällöin pitää hänelle

seuraa ja huvittaa häntä hauskoilla jutuillaan. Abu Hassan suostui

tähän, eikä hänen koskaan tarvinnut sitä katua. Sillä kalifi oli aina

hänelle armollinen ja ystävällinen. Ja siten leikki oli kaikille

mieleen ja sai hyvän ja onnellisen lopun.

KALASTAJA JA HENKI.

Olipa kerran vanha kalastaja, jolla oli vaimo ja kolme lasta. Hän oli

hyvin köyhä, mutta hän koetti kalastuksella elättää perhettään niin

hyvin kuin taisi. Joka päivä hän laski verkkonsa neljästi mereen, mutta

saalis oli enimmäkseen hyvin huonoa.

Eräänä päivänä hän läksi taaskin keskipäivän aikana merenrantaan ja

laski verkkonsa veteen. Hän odotti kunnes se oli laskeutunut pohjaan,

ja kun hän alkoi vetää sitä jälleen ylös, tunsi hän, että se oli kovin

raskas. Hän veti sitä kaikin voimin ja iloitsi jo mielessänsä, että

vihdoinkin onni oli häntä suosinut ja verkkoon tarttunut oikein kosolta

kaloja. Mutta kylläpä hän ällistyi, kun verkossa ei ollut ainoatakaan

kalaa, vaan sen sijaan vanhan aasin raato, joka oli repinyt verkon

monesta kohti rikki.

Pahoilla mielin kalastaja irrotti aasin verkosta, korjasi rikkinäiset

kohdat ja laski sen uudestaan mereen rukoillen Jumalalta nyt parempaa

kalaonnea.

Tuskin verkko tälläkään kertaa oli painunut veteen, niin kalastaja

alkoi vetää sitä ylös, ja se tuntui vieläkin raskaammalta kuin

edellisellä kerralla. Kalastaja luuli taaskin saavansa koko kantamuksen

kaloja, mutta pahastipa hän jälleen pettyi, kun verkkoon olikin

tarttunut vain kiviä ja liejua.

Hän puhdisti verkon ja huokasi istuessaan meren rannalla:

-- Jumalalla ei suinkaan ole aikaa ajatella minua, koska hän niin

kokonaan on hyljännyt minut!

Sitten hän heitti verkkonsa jälleen mereen ja rukoillen Jumalalta

parempaa kalaonnea hän katseli, miten se hiljalleen vaipui syvyyteen.

Tälläkin kertaa verkko tuntui heti hyvin raskaalta, mutta kun hän veti

sen ylös, niin ei siinä ollutkaan muuta kuin lasinsiruja. Ja

alakuloisena hän alkoi taas puhdistaa verkkoansa.

Kolme kertaa hän oli jo turhaan heittänyt verkkonsa veteen, mutta hän

päätti vielä kerran koettaa. Eiköhän Jumala häntä vihdoin armahtaisi ja

antaisi hänelle edes hiukan saalista. Eihän hän voinut sallia, että

hänen vaimonsa ja lapsensa kuolisivat nälkään.