Kun Léon jälleen aukaisi silmänsä, huomasi hän lepäävänsä sängyssä
ja vieressään lääkäri, joka juuri oli sitonut hänen haavansa ja nyt
antoi hänelle tarpeellista hoitoa. Palvelijansa, jolta hän kysyi, mitä
oli tapahtunut, tahtoi sen muutamin sanoin selittää, mutta lääkäri
keskeytti hänet, määräten hiljaisuutta ja lepoa.
Rouva de Roselis, joka kärsimättömänä tahtoi tietää miten sairas
voi, sai kuulla, että verenvuoto oli hänet aivan uuvuttanut, ja oli
pelättävissä, että jos kuumetta ilmenisi, hän tuskin kestäisi sitä.
Lääkäri määräsi täydellisintä hiljaisuutta, eivätkä naiset saisi käydä
hänen huoneessaan, vaan täytyisi heidän tyytyä valvomaan ettei häneltä
mitään puuttuisi.
Kun Elinor seuraavana päivänä jo ennen päivännousua kuulusteli
sairaan tilaa, kalpeni hän kauhusta kuullessaan että yöllä oli tullut
kuumetta. Hetken kuluttua oli se muuttunut houreeksi. Silloin, itse
ihmetellen epätoivoaan, tunsi hän, kuinka rakas Léon oli hänelle. Ja
hän tunnusti itselleen, että ilman häntä hän ei milloinkaan tulisi
onnelliseksi. Uudelleen nousi hänen ylpeytensä ja ennakkoluulonsa
kapinaan, mutta vaaran ajatus, missä Léon häilyi, oli vallitseva. Rouva
de Gernance'lla, joka koko ajan pelkäsi että hänen mielenliikutuksensa
pettäisi hänet, oli koko päivän mitä suurin vaiva pidättää häntä
menemästä sairaan huoneeseen. Mutta seuraavana yönä, kaikkien mentyä
levolle, nousi Elinor, saamatta unta silmiinsä ja voimatta kukistaa
levottomuuttaan, yksin ylös ja meni keskellä yön hiljaisuutta, joka saa
tuskan tuntumaan ankarammalta ja tekee pelon sietämättömäksi, käytävään
ja pysähtyi Léonin huoneen oven viereen kuuntelemaan. Sairas houraili
yhä, ja hänen värisevän äänensä katkonaiset äännähdykset saapuivat
silloin tällöin hänen korviinsa. Epätoivoisena aukaisi hän hiljaa oven
ja astui sisään...
Hoitajatar oli nukkunut. Lampun himmeässä valaistuksessa tunsi hän nuo
rakkaat kasvojenpiirteet, jotka olivat painuneet hänen mieleensä. Mutta
silmät olivat tuijottavat ja kasvot kuumeenpunaiset. Hänen kohoileva
rintansa näytti hengittäessä vaivoin voivan nostaa lakanan painoa.
Elinor vaipui oven vieressä olevalle tuolille ja kätki kyyneliset
kasvonsa käsiinsä.
Hänen aikaansaamansa kevyt melu herätti Léonin nukahduksestaan.
"Onko se hän?" sanoi hän. "Tuleeko hän? Olen kuolemaisillani. Oi, jos
saisin hänet nähdä! Mutta mistä hänet löytäisin? Olen kadottanut hänet,
kadottanut ainiaaksi!..."
Hän kuunteli hetken ja jatkoi sitte:
"Tyttäreni... tuo hänet luokseni... Voidaanko minulta, kuolevalta,
kieltää näkemästä lastani? Lapsi rukka! Älä etsi isääsi — sinulla ei
ole isää... Hän ei edes voinut antaa siunaustaan sinulle viimeisellä
hetkellään..."
Tämän kuultuaan ei Elinor voinut pidättää nyyhkytyksiään.
Léon säpsähti ja käänsi päätään, mutta hänen tuijottavat silmänsä eivät
voineet erottaa ketään.
"Mikä on tämä salaperäinen huone? Mitä näen tuolla sohvalla?... Se on
se, jota jumaloin, — sinä, jota etsin... Sinä sallit minun polvistua
jalkoihisi. Mutta naamio, ota se pois... Kuinka! Aiotko taasen
paeta?... Ei, ei, sinä et saa enää paeta..."
Tällöin nousi hän vaivaloisesti ylös.
"Léon", huudahti Elinor syöksähtäin kiireesti sängyn luokse,
"pysähdy..."
Hän katseli Elinorea kummastuneena ja epävarmasti. Hetkisen vaitiolon
jälkeen virkkoi hän sitten rauhallisemmalla äänellä:
"Kohottakaa päätäni. Ah, jos voisin nukkua."
Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt rouva de Roselis'en huutoon,
kiiruhti esille tukeakseen häntä. Mutta kääntyen kyljelleen antoi Léon
päänsä vaipua Elinorin rinnalle ja näytti vihdoin vaipuvan virkistävään
uneen.
Hetkistä myöhemmin astui rouva de Gernance sisään levottomana
ystävättärestään. Hän oli noussut ylös ennen päivänkoittoa, ja
hämmästyneenä, ettei löytänyt ystävätärtään huoneestaan, kiiruhti hän
sairaan luokse, mutta pysähtyi ovelle ja hämmästyi näkemästään. Léon
nukkui nojaten Elinorin olkapäähän. Elinor itse istui liikahtamatta
sängyn laidalla, nojaten päätään rakastettuunsa ja koettaen turhaan
pidättää kyyneleitään, jotka tippuivat hänen silmistään.
Rouva de Gernance meni sängyn luo.
"Mitä teet täällä, Elinor?" sanoi hän matalalla äänellä. "Mikä
varomattomuus!"
"Anna minun olla", keskeytti tämä hänet. "Ei mikään ole minua poistava
tämän vuoteen äärestä niin kauvan kuin hän on joko kuollut tai
pelastettu... Jokainen tietäköön, että rakastan häntä, että olen hänen;
tämä on oikeudenmukainen rangaistus hairahduksestani... Oi, saisipa hän
vain elää! Mitä merkitsee minulle kaikki muu!..."
Pelko, että herättäisivät haavoittuneen, pakotti heidät vaikenemaan, ja
Léon jatkoi untaan rauhallisesti ja sikeästi.
Hän oli nukkunut useita tunteja, kunnes hän vihdoin vaivaloisesti
aukaisi silmänsä, jolloin hän heti huomasi Elinorin, joka väristen
koetti varovasti laskea hänen päänsä tyynylle. Hän sulki silmänsä
jälleen, mutta aukasi ne kohta ja sanoi heikolla äänellä:
"Missä minä olen?"
Huomaten lepäävänsä naisen käsivarrella, joka ulkomuodosta päättäen
ei ollut sairaanhoitajatar, teki hän liikkeen tukeakseen tätä; hänen
silmäyksensä, joka ei enää ilmaissut sekaannusta vaan sen sijaan
kummastusta ja epäilystä, seurasi Elinoria melkein verhon taakse, jonne
tämä koetti kätkeytyä.
"Uneksinko?" alkoi hän vaivaloisesti puhua.. "Olen nähnyt nämä kasvot
ennen... Ah, rouvani, uskallankohan uskoa..."
"Te tunnette minut vielä!" huudahti Elinor säikähtyen, ja kuuma
punastus peitti hänen kasvojaan.
"Kerran rouva de B:n luona, luullakseni... mutta kerta oli kylliksi,
että muisto pysyisi mielessäni ainaisesti." Ja hänen silmänsä
kiintyivät uudelleen kaihoisasti häneen.
"Hiljaa, hiljaa! Älkää puhuko! On määrätty suurinta hiljaisuutta. Älkää
puhuko, älkääkä ajatelko, — toivokaa ja nukkukaa."
Lääkäri saapui pian; hän ilmoitti, että pitkä uni oli tuonut muassaan
mitä suotuisimmat tulokset, että kuume oli laskenut, ja että, jos kuume
ei seuraavana yönä uusiintuisi, sairasta voisi pitää pelastettuna.
Hänen puhuessaan kätki Elinor nämä lohduttavat sanat sydämeensä, ja
ilo, jota hän ei voinut pidättää, palautti hänen kosteille ja kalpeille
poskilleen niiden herttaisen värin.
Kun ilta tuli, ei mikään voinut pidättää häntä olemasta Léonin
huoneessa pitääkseen silmällä pelättyä kuumeen nousua; sitä ei tullut,
yö oli rauhallinen, ja seuraavana päivänä ilmoitti lääkäri, että kaikki
vaara oli voitettu. Mutta samalla ilmaisi hän rouva de Roselis'elle
että olisi vaarallista muuttaa sairasta, ennenkuin haava olisi täysin
parantunut.
Elinor ei tahtonut näyttää muuta kuin kylmää osanottoa, mutta vapisi
ilosta ajatellen sitä aikaa jolloin suloisen uskollisesti saisi hoitaa
Léonia ja vihdoinkin saisi tehdä hänet onnelliseksi palautettuaan hänet
elämään.
Ennen pitkää voi Léon osottaa kiitollisuuttaan rakastettavalle
linnanrouvalle, jonka hän luuli ainoastaan kerran nähneensä, mutta
jonka kauneus, hyvyys ja hienotunteisuus olivat painuneet hänen
mieleensä.
Ystävykset jättivät harvoin hänen huonettaan. Häntä viihdyteltiin,
hänelle luettiin ääneen ja soitettiin hillittyä musiikkia, hän oli kuin
Bayard kahden sisaruksen hoidossa; mutta ei siinä kaikki. Elinor arvasi
hänen toivomuksiaan ja täytti ne tarkkaavasti, tiesi aina mukavimman
asennon hänelle ja piiritti hänet tuhansilla pikku huolenpidoilla,
joiden viehätys tunnetaan, panematta niitä merkille.
Léon kertoi nyt heille kuinka hän oli haavoittunut verisessä kahakassa
Espanjassa ja kuinka hänet, jäätyään makaamaan kentälle, kiskoi kätköön
varmasta kuolemasta eräs vaimo, joka liikutettuna hänen nuoruudestaan
ja tilastaan oli vienyt hänet kotiinsa ja antanut hänelle mitä hellintä
hoitoa. Hän oli jo ollut parantumaisillaan, kun erään sissijoukon
saapuminen pakotti hänet kiireenkaupalla jättämään hyväntekijättärensä,
jottei olisi joutunut heidän käsiinsä. Saavuttuaan Bayonneen tuhansien
vaarojen ja seikkailujen jälkeen ei hän malttamattomuudessaan ollut
tahtonut odottaa täydellistä virkistymistään, ja matkan vaikeudet
olivat lopuksi saaneet aikaan onnettomuustapauksen, joka oli ollut
aiheena niin suuremmoiseen vierasvaraisuuteen. Sellainen oli hänen
kertomuksensa, ja Elinor ymmärsi nyt sen epävarmuuden, joka oli
kiehtonut hänen kohtaloaan.