Eräänä iltana, istuessaan puistossaan, katsellen pikku Léonien leikkiä
ja uneksien siitä miehestä, jota lapsi muistutti hänelle, kuuli hän
palvelijoittensa kiihkeästi huutavan häntä.
"Rouva", sanoi joku heistä, "on varmaankin puistossa tyttärensä
kanssa..."
"Tyttärensä!" kertoi kummastunut vieras ääni, jonka Elinor heti tunsi
rouva de Gernance'n ääneksi.
Tämä näyttäytyikin samaan aikaan, ja ystävättäret kiiruhtivat
syleilemään toisiaan.
"Rakas Elinor", sanoi viimemainittu sydämellisesti, "en voinut
kauvemmin hillitä levottomuuttani. Kirjeesi tulivat aina yhä harvempaan
ja lyhyempinä ja ilmaisivat sellaista raskasmielisyyttä, että päätin
itse ottaa selvän siitä, miten on laitasi. Ja nyt olen täällä
tehdäkseni, jos voin, sinut iloiseksi ja jakaakseni yksinäisyytesi."
Ystävättärensä lämpimästi kiittäissä häntä liikuttavasta
ystävyydenosotuksesta, katseli rouva de Gernance kummastuneena ja
uteliaana lasta, jota palvelijat kohtelivat kuin talon tytärtä, ja joka
lapsellisen soperruksensa ohessa yhtämittaa huuteli äitiään.
Kun oli päästy sisälle, virkkoi rouva de Roselis hymyillen; "minä
huomaan kummastuksesi ja arvaan uteliaisuutesi. Niin, rakas ystäväni,
minulla on todellakin salaisuus, jota minulla ei milloinkaan olisi
ollut rohkeutta ilmaista. Mutta aamulla saat kaikessa tapauksessa
tietää kaikki ja samalla kertaa syyn raskasmielisyyteeni."
Niin matkan väsyttämä kuin olikin, voi rouva de Gernance tuskin
saada unta silmiinsä, niin malttamaton oli hän saadakseen selityksen
salaisuuteen, jota hänen oli mahdoton aavistaa.
Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös ja kiiruhti etsimään
Elinoria, jonka jälkeen molemmat ystävykset menivät suoraan puistoon,
saadakseen häiritsemättä keskustella toistensa kanssa. Rouva de
Germance seurasi ystävätärtään hieman hämillään sen luottamuksen
tähden, jonka tämä aikoi uskoa hänelle.
Rouva de Roselis alkoi vihdoin, vaikkakin hiukan epäillen:
"Rakas ystäväni, ei maksa vaivaa kauemmin salata sinulta salaisuutta,
jota en milloinkaan aikonut sinulle ilmaista. Ja ainoastaan varmuuteni
siitä, ettet hyväksyisi tekoani, on minut saanut vitkastelemaan. Minun
on nyt kuitenkin tunnustettava sinulle... että lapsi, joka eilen
herätti uteliaisuuttasi... on minun tyttäreni. Olen nimittäin tahtonut
tulla äidiksi kuitenkaan toista kertaa tahtomatta kantaa iestä, jonka
hirveän painon minä olen tuntenut."
Rouva de Gernance ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, mutta
jättämättä hänelle tilaisuutta puhumiseen alkoi Elinor kertoa hänelle
ajattelematonta suunnitelmaansa, minkä hän matkalla oli tehnyt, ja
tapaa, millä hän sen oli pannut täytäntöön.
Hän saapui vihdoin kertomuksessaan tyttärensä syntymiseen, mutta
silloin ei hänen ystävättärensä enää voinut hillitä itseään, vaan
keskeytti hänet innoissaan:
"Niin paljon vaivaa ja varovaisuutta, tehdäksesi hulluuden! Etkö
ole itseäsi saattanut vaaranalaiseksi! Panna kunniansa ja maineensa
leikkiin sillä tavalla! Ja miksi tämä itseuhraus? Epätäydellisen
onnentunteen tähden, joka ei siedä päivänvaloa! Huomaatko, mihin
liioteltu, mieletön ennakkoluulo on sinut johtanut! Mielikuvituksesi
eksyttämänä olet tavoitellut unelmaa, joka saa sinut elämän totista
onnea parempana pitämään tyydytettyä oikkua!... Oh, usko minua, lyhennä
piammiten mahdollista välimatkaa itsesi ja tuon hurmaavan lapsen isän
välillä. Älä riistä kauemmin siltä sen parasta ystävää ja suojelijaa,
jonka luonto on sille antanut, äläkä itseltäsikään rakkaudenonnea ja
syvällistä uskollisuutta..."
"Oi, kaikki tuo ei enää ole vallassani", huudahti rouva de Roselis.
"Kuulehan, kuinka ankarasti minua on rangaistu tekemästäni virheestä,
josta minua niin ankarasti nuhtelit."
Hän huomautti nyt adjutantista, josta niin paljon puhuttiin rouva de
B:n luona, ja jota vielä murehdittiin.
"Kuinka? Oliko se hän!" huudahti rouva de Gernance. "Mitä olet tehnyt,
Elinor? Surkuttelen sinua todellakin mitä syvällisimmin. Mutta,
huomaatkos kuinka varomattomuutesi on tuhonnut sydämenrauhasi ja
huolettomuutesi. Ja se on varsin oikeudenmukainen rangaistus, ettet
voi edes kaikkea sovittaa. Tällä tavalla olet äiti ja puoliso, mutta
tuskinpa vain uskallat kutsua itseäsi niillä nimillä, ja koko elämäsi
on kuluva häpeässä luonnollisimman ja kunnioitetuimman tunteen tähden.
Sinulle, joka olet säteilevän kaunis ja ennakkolahjojen ympäröimä,
ei ole suotu onnea, jonka vähäpätöisinkin nainen voi omistaa — onnea
omata puolisonsa ja lapsensa! Mutta ei tässä kaikki! Minä luen
sydämestäsi erään asian, jonka sinä ylpeydessäsi kätkisit kaikilta,
jopa itseltäsikin... Tämä sydän ei enää ole sinun — se rakastaa ja on
antautunut..."
Tämän kuultuaan kätki rouva de Roselis kasvonsa käsiinsä ja itki.
"Rakas Elinor", jatkoi rouva de Gernance ystävällisesti syleillen
häntä, "kun näen kyyneleesi, tunnen että olen liiaksi ystäväsi
voidakseni olla tuomarisi. Älä kauemmin sure asiaa, joka ehkä vielä
voidaan sovittaa jälleen. Toivokaamme, että Léon elää, ja että kaikki
jälleen muuttuu hyväksi."
Elinor kuivasi kyyneleensä, mutta huudahti kiivaasti:
"Kaikki muuttuu hyväksi! Ei, rakas ystävä, minä en niin helposti voi
uskoa, mitä sanot. On totta että olen tehnyt rikoksen, mutta sitä en
tehnyt heikkoudesta, vaan vapaasta tahdosta ja kauvan harkittuani
kärsimiäni vääryyksiä... On totta, että itken kunnon miehen kohtaloa,
miehen, jonka elämän olen katkeroittanut ja ehkä ollut syynä sen
ennenaikaiseen kuolemaan. En tunne itseäni onnelliseksi, ennenkuin
tiedän, että hän elää, mutta luopua riippumattomuudestani ja uskotella,
että olen toiminut heikkoudesta ja ajattelemattomuudesta, sitä en
milloinkaan tule tekemään."
Rouva de Gernance ymmärsi, ettei ollut vielä aika ryhtyä ratkaisevaan
hyökkäykseen ystävättärensä ennakkoluuloja ja ylpeyttä vastaan. Mutta
Léoniesta tuli siitä hetkestä alkaen heidän keskustelujensa ainainen
esine. Ja Elinor joka taukoamatta puhui hänestä, antoi siten virikettä
hänen itsensä sitä edes huomaamatta, sille taipumukselle, minkä hänen
sydämensä jo oli omaksunut.
Rouva de Gernance puolestaan kuvaili hänelle viehättävästi siitä
onnesta, jota hän itse nautti, ja vakuutti hänelle, että samanlainen
tulisi hänenkin osakseen. Elinor toisinaan hymyili liikutettuna ja
heltyi ystävättärensä neuvoista. Toisinaan häntä harmitti ajatus pettää
periaate, jolle hän niinkin paljon oli jo uhrannut. Mutta ystävykset
olivat aina yhtä mieltä toivoessaan Léonin palaamista.
Elinor ja rouva de Gernance istuivat eräänä päivänä yhdessä ja
keskustelivat mieliaineestaan, kun heille ilmoitettiin, että erään
matkustajan, maantiellä olevan matkustajan palvelija innokkaasti pyysi
apua herralleen, joka sairaana ja tuskaisena oli äsken kadottanut
tajuntansa vaunuissaan.
Rouva de Roselis antoi heti määräyksen tarpeellisesta avusta ja
kiiruhti itse helposti ymmärrettävän naisellisen sääliväisyyden
pakottamana sairaan luokse.
Tämä oli jo nostettu ulos vaunuista, ja oli pitkänään nurmella,
kalpeana, liikkumattomana ja veren vallassa. Hänen epätoivoinen
palvelijansa huusi, että haava on pahentunut ja herransa toivoton.
Rouva de Roselis tuli samalla hetkellä paikalle, mutta tuskin hänen
silmänsä olivat sattuneet tiedottomaan olentoon kun häneltä pääsi
huudahdus ja hän, kätkien päänsä ystävättärensä rinnoille, sanoi
pakahtuneella äänellä:
"Se on hän! Ja hän tulee kuolemaan silmieni eteen!"
"Taivaan nimessä rauhoitu ja varo ettet ilmaise itseäsi!" vastasi rouva
de Gernance hiljaa.
Nämä harvat sanat rauhoittivat Elinorea. Hän huomasi asemansa
vaarallisuuden ja ponnistaen viimeiset voimansa käski kantaa sairaan,
joka edelleen oli tiedotonna, linnaan.