Pieni Léonie raukka oli ainoa, jolla oli syytä valittaa uuden vieraan
tuloa. Häntä pidettiin huolellisesti loitolla tämän huoneesta, jossa
hänen ilonsa olisi ollut liian häiritsevä. Elinor tunsi häpeää
antaakseen Léonin nähdä lasta, aivan kuin jos hän olisi voinut arvata
mitä harrastusta hän osotti hänelle. Mutta tottuneena siihen, ettei
hänen milloinkaan tarvinnut jättää äitiään, etsi hän lakkaamatta häntä.
Eräänä päivänä, kun hän huomasi sairashuoneen oven olevan raollaan,
aukaisi hän sen hiljaa ja pisti kauniin päänsä sisään kurkistaakseen,
jolloin hänen arka ja utelias silmäyksensä heti huomasi vieraan, jota
hän ei vielä tuntenut. Léon huomasi hänet melkein samaan aikaan ja
päästi hämmästyksen huudon.
"Mikä on tuo hurmaava pieni lapsi?" puhkesi hän puhumaan.
Lapsi oli jo juossut tiehensä mutta äiti kutsui häntä värisevin sydämin
ja punastunein poskin takaisin, nostaen hänet Léonin polvelle.
Muistojensa ja tunteittensa liikuttamana, jota hän ei voinut itselleen
selittää, katseli hän lasta rakkaudella, hyväili häntä ja kysyi, kuinka
vanha hän oli.
Hämillään ja ajatellen, että hänet oli jo oivallettu, teki Elinor hänet
vuotta vanhemmaksi kuin mitä hän todellisuudessa oli.
"Luulin hänen olevan nuoremman", sanoi Léon huoaten ja vaipui
unelmiinsa.
Lapsi, jonka ujous pian oli kadonnut, ei tahtonut jättää äsken
hankkimansa ystävän polvea, ja tämä puolestaan ei voinut luopua hänestä.
"Minun on kuitenkin erotettava teidät toisistanne", sanoi Elinor
hymyillen, "sillä teidän mielenliikutuksenne saa minut katumaan, että
annoin hänen tulla tänne."
"Ah, jos te tietäisitte, rouvani, mitä kaikkea hän minulle
muistuttaa..."
"Mutta jos minä oletan teidän olevan sankarina eräässä
mieltäkiinnittävässä jutussa, jota en ole unohtanut, niin ehkä helposti
arvannen..."
"No niin, rouvani, minä olen se, joka petettynä, sen syrjäyttämänä,
joka näytti minut valinneen, vastoin tahtoani olen uskollinen hänen
muistolleen ja kaipaan olentoa, — minä, joka en saanut kuolla enkä voi
enää tulla onnelliseksi elämässä."
Elinor pidätti vaivoin kyyneleensä ja sanoi arasti: "Te rakastatte
häntä siis edelleen?..."
"En tiedä rakastanko häntä ja olenko kylliksi heikko vielä
rakastaakseni häntä; mutta hänen rakastettavuutensa, ne hetket,
jotka olin yhdessä hänen kanssaan, hänen suloutensa — niin, hänen
oikkunsakin, kaikki ovat painuneet mieleeni; hän on polttomerkillä
merkinnyt sieluni ja särkenyt elämäni onnen..."
"Ah", huudahti Elinor liikutetulla äänellä, "sellainen uskollisuus
ansaitsee todellakin palkintonsa... Luottakaa siihen, että hän
viimeinkin, heltyneenä ja vuorostaan hylättynä, hyvittää virheensä ja
koettaa ansaita anteeksiantonne..."
"Ei milloinkaan... Kolmen vuoden aikana ei tämä ylpeä ja tunteeton
nainen ole suvainnut muistaa minua rivilläkään. Epäilemättä on hän
palannut kotiinsa Länsi Intiaan tai Amerikkaan, tiedänkö minne? Nyt
riemuitsee ja nauraa hän herkkäuskoisuudellani. Olen unohtava hänet!
Jo jonkun aikaa olen tuntenut sisässäni, että tämä on oleva minulle
mahdollista ja", lisäsi hän lopen liikutettuna, "ehkä hyvinkin pian!"
"Unohtaisitte hänet, Léon!"
Nämä sanat lausuttiin niin hellän moittivalla äänellä, että Léon
katsahti häneen, jolloin hän huomasi että hänen silmänsä olivat
kyyneleitä täynnä.
"Ah, rouvani", puhkesi hän puhumaan hetkisen vaitiolon jälkeen, "miten
teidän osanottonne on minulle kallis! Miksei hänellä ollut sielu ja
tunteet sellaiset kuin teillä!... Silloin olisin ollut onnellinen,
nyt... Tyttäreni, yhtä kaunis kuin teidän, olisi, niinkuin hän nyt,
istunut polvellani..."
Kaihoten katsellen häntä jatkoi hän:
"... Hänen äitinsä... läheisyydessäni... täynnä hellyyttä..."
"Sellaiset tunteet ja muistot eivät mihinkään kelpaa", sanoi Elinor
vavisten vetäen tyttönsä luokseen; "minun täytyy teidät erottaa...
"Anteeksi rouvani, olen hetkeksi antautunut unelmieni valtaan, mutta
miksi niin pian pakotatte minut niistä luopumaan?..."
Elinor ei kauemmin uskaltanut kuunnella häntä, vaan kiiruhti tiehensä
tyttärensä kanssa ja puhui kaikki rouva de Gernance'Iie.
Siitä hetkestä alkaen oli pikku Léonie yhtä uutterasti kuin äitinsäkin
sairaan luona. Léon kyseli lakkaamatta lasta ja kiintyi häneen
sydämellisesti.
Lapsukainen puolestaan kyseli yhtämittaa ystäväänsä, hyväili häntä ja
tahtoi aina olla hänen ja äidin seurassa. Hänen lapsellisen suorat
hellyydenosotuksensa molempia kohtaan antoivat kerta kerralta aihetta
arveluttaviin, mutta Elinorille suloisiin kohtauksiin, jotka kuitenkin
Léonin aina jättivät enemmän ja enemmän surulliseksi ja unelmoivaksi.
Hän virkistyi kuitenkin huomattavasti, ja haava parani. Suloisten
hetkien vaihtelevassa luottamuksessa kului aika nopeasti, ja joulukuu
toi talven tullessaan.
Rouva de Gernance, joka jo kauan oli puhunut paluumatkastaan, selitti
viimein, ettei hän voinut sitä enää siirtää. Äänellä, jota hän turhaan
koetti saada vakavaksi, pyysi Léon äkkiarvaamatta lupaa saada seurata
häntä.
Kummastuneena niin nopeasti tehdystä päätöksestä, tahtoi rouva de
Roselis panna vastaan.
"Ah, rouvani", huudahti Léon vilkkaasti, "antakaa minun matkustaa.
Olen jo liian kauan nauttinut tätä vaarallista iloa, joka ei ole
luotu minulle. Antakaa minun paeta teidän ja lapsenne läheisyyttä,
teidän hurmaavaa huolehtimistanne ja näitä päiviä, jotka kuluvat niin
nopeasti. Antakaa minun palata yksinäisyyteeni, joka aina on oleva
osanani."
"Mutta meidän on ainakin kuultava lääkäriltä, eikö teille ole mitään
vaaraa siitä että..."
"On vaaroja, joista lääkäri kaikella taidollakaan ei voi minua
suojella... Kohtaloni on paeta kaikkea, joka on rakastettavaa, kaikkea,
joka voi miellyttää ja ihastuttaa... Minä en voi kyllin nopeasti lähteä
täältä matkaan..."
"No niin, rakas ystäväni", sanoi Elinor kääntyen ystävättäreensä, "sitte
on minun uskottava haavoitettu ritarini sinulle, mutta sinun on ainakin
vastattava hänestä..."
Hiukan kummissaan, että hänen annettiin matkustaa ilman vastaväitteitä,
meni Léon antamaan matkaansa koskevia määräyksiä. Elinor katseli
hymyillen hänen jälkeensä.
"Tahtoisitko selittää minulle", sanoi rouva de Gernance moittien, "mikä
tarkoitus on tällä uudella ilveilyllä? On kylliksi että hän pelkää
rakastuvansa sinuun ja että hän senvuoksi pakenee sinua. Miksi siirrät
tuonnemmaksi sen, että teet itsesi tunnetuksi ja miksi et tee loppua
ilveilystäsi, joka on jo kestänyt liian kauan? Huvittaako sinua kiusata
häntä tällä tavalla?"
"Ah, rakas ystävä, miten on suloista tällä tavalla olla oma
kilpailijansa, miellyttää häntä kaksi kertaa niin erilaisissa
olosuhteissa. Vaihtelevaisuudessaankin on hän uskollinen minulle. Aina
hienotunteisena, aina kunniallisena pakenee hän luotani, ettei pettäisi
minua. Hän on rakastunut minuun — ei rakasta muita kuin minua yksin —
oi, miten tunnen itseni onnelliseksi!"
"Ja Léon, Léon parka! milloin alat ajatella hänen parastaan! Annahan
kuulua, Elinor, matkustakaamme yhdessä Parisiin. Siellä voit jälleen
ryhtyä liittoon, joka ei luullakseni tuota mitään vaaraa."
"Ei, aikeeni on jo valmis. Matkusta hänen kanssaan. Ei kestä kauan,
ennenkuin tulen perässä."
"Elinor, Elinor, sinä olet edelleen romanttinen ja haaveileva!
"Ystäväni, ainoastaan tämän kerran. Se on oleva viimeinen, sen vannon."
Tällöin tuli Leon takaisin, levottomana ja mieli kuohuksissa — kaikki
oli valmiina hänen matkaansa varten.
Tyytymättömänä ystävättäreensä, mutta pakotettuna antamaan perään
hänelle, antoi rouva de Gernance itse määräyksensä. Mutta eronhetkellä
kadottivat kaikki rohkeutensa. Kyynelien vallassa uskoi Elinor
potilaansa rouva de Gernance'n huostaan, joka lupasi hänelle antaa
tämän asua luonaan ja lupasi hoitaa häntä. Léon seisoi kalpeana ja
vakavana vaununsa vieressä ja ilmaisi, äänessä ilme, joka tietää
syvempää tunnetta, viimeiset vakuutukset kiitollisuudestaan. Kerta
kerralta syleili hän lasta, joka itki ääneen, nähdessään ystävänsä
lähtevän.
Rouva de Gernance lähestyi Elinorea ja sanoi matalalla äänellä hänelle:
"Vielä ei ole liian myöhäistä."
Hetkisen kahdenvaiheella vastasi rouva de Roselis viimein:
"Ei, on ainoastaan yksi tapa, jolla voin tehdä tämän vaikean
tunnustuksen."
Silloin astui rouva de Gernance Léonin kanssa vaunuihin, jotka heti
lähtivät liikkeelle ja olivat pian kadonneet näkyvistä.