Tästä hetkestä alkaen ei rouva de Roselis (lukija lienee jo aavistanut,
että se oli hän) voinut enää olla siinä hiljaisen suruttomuuden ja
ylhäisen välinpitämättömyyden tilassa, jossa hän oli aina uskonut
olevansa. Ankaruus, jolla toiset naiset olivat häntä arvostelleet, sai
hänet huomaamaan harha-askeleensa turmiollisuuden, jotavastoin miesten
kevytmieliset puheet saattoivat hänet tietoiseksi Léonin harvinaisesta
hienotunteisuudesta.
Tämä muisteleminen lisäsi hänen kunnioitustaan Léoniin, ja ajatus, että
oli tehnyt miehen, joka jumaloi häntä, onnettomaksi, miehen, jota ei
voinut olla pitämättä rakastettavana, tämä vaaran ja kunnian sekoitus,
jolla on sellainen mahti naissydämeen ja lopuksi sisäinen levottomuus,
joka kiihotti hänen rakkauttaan ja muistoaan. Kaikki nuo yhdessä olivat
omiansa herättämään uusia tunteita hänen sydämeensä.
Hehkuen ikävästä saada nähdä tyttärensä ja päästäkseen lepoon ja
rauhaan, ei hän nyt ajatellut muuta kuin palata kotiinsa.
Jäähyväiskäynnillään rouva B:n luona sai hän tietää, että kenraali X ja
hänen rakastettava adjutanttinsa lienevät jo Espanjan rajalla, jossa
vihollisuudet olivat alkaneet. Hänen sydäntään ahdisti ja vierailunsa
tuli lyhyeksi, jonkinlainen kalvava tuska saattoi hänet kotiinsa
kiirehtimään matkavalmistuksia.
Mutta mikä erotus olikaan hänen mielenrauhallaan nyt verrattuna siihen
missä hän oli alkutalvella, antaessaan rouva de Gernance'n houkutella
itsensä lähtemään Parisiin!
Onnellinen ja rauhaisa, parhaassa ijässään, ei muuta uneksien kuin
huvisuunnitelmia, sellainen oli rouva de Roselis silloin, ja voidaan
kuvitella, kuinka suotuisasti rikas ja kaunis nuori leski otettiin
vastaan maailmassa, jossa rikkautta pidetään suurena ansiona. Rouva
de B:n talo oli niitä, missä Elinor otettiin mielellään vastaan.
Rouva de Gernance oli läheistä sukua hänen miehensä kanssa. Ja kun
ensimäiset sotahuhut alkoivat liikkua, johtui Elinorin mieleen käyttää
tätä sukulaisuutta valmistaakseen Léonille vähemmän vaarallisen ja
kunniakkaan paikan. Hän uskotteli herra de Germance'lle, että nuoren
miehen perhe oli suositellut tätä hänelle, ja pyysi ainoastaan ettei
häntä mainittaisi asian yhteydessä.
Menestys vastasi hänen toiveitaan ja kohtalo järjesti lopulta sen
kohtauksen, joka niin kokonaan muutti rouva de Roselisin olemuksen.
Rouva de Roselis lähti siis uudelleen Touraine'en, levottomana
ja ajatuksiinsa vaipuneena ja soimaten ajattelemattomuuttaan,
jonka seurauksia hän ei ollut ottanut huomioon. Hänen vilkas
mielikuvituksensa sai hänet kuvittelemaan mitä kauheimpia tapahtumia,
ja hänen sydäntään ahdistivat kuvittelujensa hirveät näyt. Parisiin
jäänyt neekeri sai tehtäväkseen tarkkaan ilmoittaa hänelle uutiset
Espanjasta, joita hän alkoi innolla seurata.
Kun hän jälleen näki tyttärensä, tunsi hän, että tämä oli tullut
hänelle entistään rakkaammaksi. Muuan yhdennäköisyys, jota hän ei tähän
saakka ollut huomannut, oli hänelle selvä, ja tästä keksinnöstä johtui
uusia suudelmia, entistään hellempiä.
Yksinäisemmin kuin milloinkaan ennen vietti rouva de Roselis kesää ja
seurasi hartaalla rakkaudella tyttärensä kehitystä. Jokainen kuukausi
toi mukanaan uutta suloutta ja huomattavan askeleen edistyksiä sen
kehityksessä. Elinor oli ihastunut, mutta hänen silmänsä etsivät
jotakuta, joka olisi jakanut hänen äidillisen ihastuksensa.
"On kaikessa tapauksessa ikävää", puhui hän itsekseen, "ettei ole
ketään, jonka kanssa voisi keskustella onnestani, ja joka sen jakaisi
kanssani... Mutta sellaiseksi ei sopisi kukaan muu kuin isä", jatkoi
hän huoaten, "jolla voisi olla yhtä suurta huvia sen lapsellisesta
leikistä... Mutta kuka tietää jos joku sellainen omavaltainen
vastustaisi minua sen kasvatuksen kestäessä, jos hänen kova
ankaruutensa... Oh ei, Léoniesta ei tulisi tyrannia... Hänen katseensa
on lempeä ja hänen hymyilynsä hellyyttä täynnä... Hänestä tulisi hyvä
isä!"
Sitte muisti hän, että Léon oli kaukana, alttiina sodan kaikille
kauhuille; että tämä toivoi kuolemaa ehkä olikin jo kuollut...
Rouva de Roselis kirjoitti ja pyysi saada tietoja Espanjasta, ja hänen
rauhansa ja itseluottamuksensa ei tyytynyt ennen kuin hän oli saanut
tietoa, että herra de Préval oli siinä ja siinä kaupungissa ja voi
hyvin.
Syksypuolella kirjoittivat hänen ystävänsä, jotka eivät voineet
ymmärtää, mikä häntä pidätti yksinäisyydessä, hänelle ja pyysivät häntä
tulemaan luokseen. Hän ei voinut jättää pientä Léonietâân, jota hän
rakasti yhä enemmän ja enemmän jokainen päivä, eikä hän uskaltanut
antaa rouva Gernance'en tietää lapsen olemassaoloa, vaan hylkäsi
matkustamisen erilaisilla tekosyillä.
Vasta tammikuun kuluessa palasi hän Parisiin. Mutta juhlat ja
seurapiirit, jotka vuotta aikasemmin olivat häntä hurmanneet, eivät
nyt yhtään viehättäneet. Ne olivat hänestä väsyttäviä ja köyhähenkisiä
ja hän palasi kotiin väsyneenä ja tyytymättömänä. Hän tunsi itsensä
yksinäiseksi ja hyljätyksi ja alkoi huomata, että riippumattomuus, jota
hän niin suuressa määrässä omasi, sensijaan turmiollisesti tukahutti
hänen tunteensa ja sitäpaitsi saattoi aikaan ikävyyttä.
Ihailijajoukon epähienojen kunnioituksenosotusten rasittamana — näillä
oli toiveita hänen yksinäisestä asemastaan — hän sanoi toisinaan, että
olisi ehkä parasta sitoa itsensä johonkin heistä, osaksi vapautuakseen
muista ja osaksi sentähden, että seuraelämässä kaunis nainen on
todellakin suojelijan tarpeessa, joka hankkii hänelle kunnioitusta.
Huomaamattaan alkoi Léonin muisto olla hänelle vähemmän yhdentekevä.
Äkkiä levisi tieto sangen verisestä kahakasta Espanjassa.
Levottomuuden ja synkkien ajatusten ahdistamana kiiruhti Elinor heti
rouva B:n luokse, missä jo keskusteltiin sotanäyttämön viimeisistä
uutisista; mutta kuinka hän hämmästyikään, kun rouva B., mainittuaan
kokonaisen rivin kaatuneita upseereita, virkkoi:
"Muistatteko mahdollisesti sen kenraalin miellyttävän adjutantin,
joka kertoi meille hyvin kummallisen jutun? Taistelun jälkeen on hän
kadonnut eikä häntä ole löydetty ei elävien eikä kuolleiden joukosta."
Elinorin ainoa vastaus oli hämmästyksen huudahdus, mutta onneksi
sukeutui tästä salaperäisestä katoamisesta vilkas mielipiteiden
vaihto. Hiljaisuudessa kuunneltuaan erilaisia otaksumia siitä,
toinen toistaan musertavampia, kiirehti rouva de Roselis lähtemään
ja huomasi lopultakin, aikasemmasta mielipiteestään huolimatta,
että oli todellakin olemassa mies, joka kykeni häiritsemään hänen
sielunrauhaansa ja käyttämään vaikutusvaltaansa hänen elämäänsä?
Yhä eläen toivossa saada varmoja tietoja, oli hän Parisissa vielä yhden
kuukauden. Mutta kun mitään valoa ei levinnyt siihen hämäryyteen, joka
ympäröi Léonin kohtaloa, päätti hän palata Touraine'en.
Rouva de Gernance, joka ihmetteli hänen alakuloisuuttaan ja oli
levoton hänen terveydestään, sekä pelkäsi, että yksinäisyys pahentaisi
hänen tilaansa, tahtoi vastustaa hänen matkustamistaan. Mutta hän ei
antanut muuttaa mieltään, vaan matkusti. Mutta levottomuus ja kaipaus
ahdistivat häntä ja lapsensa näkeminen sitä ahdistusta vain lisäsi.
"Lapsellani ei ole muita kuin minä", virkkoi hän. "Se, joka jonakin
päivänä olisi astunut tilalleni, ei ehkä enää elä!..."
Hän odotti jokaista tietoa mitä suurimmalla jännityksellä, mutta lähes
kaksi kuukautta kului, eikä Léonin kohtalosta mitään kuulunut.