Leon, joka ei jännittymättä nähnyt ensimäisten marraskuun päivien
saapuvan, palasi eräänä aamuna kotiin alakuloisena ja uneksivana. Juuri
aikoessaan astua sisälle, kuuli hän hevosen kavion kapsetta takanaan,
kääntyi ja huomasi, huudahtaen ilosta ja hämmästyksestä, neekerin. Tämä
lähestyi häntä astumalla alas hevosen selästä ja sanoi, samalla jättäen
hänelle sinetillä suljetun rasian:
"Tässä on se, joka minun on määrä jättää teille."
Iskien kannuksensa hevosen kylkiin, hellitti hän suitsia ja oli hetken
kuluttua kadonnut näkyvistä.
Leon jäi hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan hänen jälkeensä. Ja
ainoastaan rasia sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei neekerin äkillinen
katoaminen ollut näköhäiriö.
Hän aukaisi äkisti rasian. Siinä oli vain vihkisormuksen tapainen
kultaisen sormuksen puolikas, johon oli kaiverrettu: 22 p. marraskuuta
18—. Siinä upeili komea smaragdi.
"Tyttö!" huudahti Léon, minä olen isä! Mutta ei kirjettä, ei
ainoatakaan riviä! Hän tekee minusta edelleen pilaa! Kaikki on ehkä
loppunut! Minä en milloinkaan enää saa kuulla hänestä. Mutta kuka on
sitte tämä arvoituksellinen olento, jolla on kohtaloni käsissään ja
joka vaikuttaa tulevaisuuteeni? Joka edelleen näkymättömänä seuraa
minua aina tähän syrjäiseen maakuntaan ja mielensä mukaan toisinaan
etsii minut käsiinsä ja toisinaan hylkää minut!
Järkytetty kun oli ahdistivat häntä milloin yhdet, milloin toiset
ajatukset.
Siten kului kokonainen pitkä vuosi. Keväällä senjälkeen alkoivat
sotahuhut liikkua, ja puhuttiinpa retkikunnasta Espanjaan. Sotilaat
unelmoivat jo kunniasta ja maineesta ja iloitsivat ajatellessaan saada
vaihtaa rauhan sotaan.
Etenkin Léon, ollen kyllästynyt muistoihinsa ja toimettomuuteensa,
mikä lisäsi synkkyyttä, odotti malttamattomana lähtökäskyä. Mutta
kuinka hän hämmästyikään saadessaan eräänä kauniina päivänä tiedonannon
sotaministeriöstä, että hänet komennettiin kenraali X:n adjutantiksi,
sekä määräyksen heti asettua uuden päällikkönsä luokse Parisiin.
Léon, joka ei tuntenut kenraalia, eikä tiennyt itsellään olevan
suosijoita tämän ympäristössä, ei voinut ymmärtää, ken oli aiheuttanut
tämän kunnianosotuksen. Mutta pitkään aikaan ei hänelle ollut
tapahtunutkaan muita kuin ihmeellisiä asioita. Ja tämä asia erityisesti
viehätti häntä, antaen hänelle mitä parhaita toiveita. Ehkä hänen
tuntemattomallaan oli jotain osaa tapahtumassa! Niin, silloin ehkä
ilmenisi joku keino saada selville hänen nimensä ja olopaikkansa.
Kaikessa tapauksessa sai hän palata Parisiin, ja vaikka hänen
oleskelunsa siellä tulisikin lyhyeksi, voisi joku onnellinen sattuma
johtaa hänet oikeille jälille.
Me näemme siis Léonin pääkaupungissa, jossa kenraali erittäin hyvin
otti hänet vastaan, antaen hänen muuttaa asuntoonsa ja kutsuen hänet
pöytäänsä.
Aluksi oli hän niin ankarasti kiinni toimessaan, ettei voinut
tehdä minkäänlaisia tiedusteluja, joiden tehottomuuden hän muutoin
jo oivalsi. Mutta vähän ajan kuluttua tultuaan hyviin väleihin
päällikkönsä kanssa, melkeinpä hänen suosikikseen, uskalsi hän kysyä,
ketä hänen oli kiittäminen ylennyksestään. Kenraali kertoi silloin
että herra de B:n puoltolause, kun se annettiin muun päällystön
suostumuksella, sekä Léonin kunniakas esiintyminen edellisen sodan
aikana olivat olleet vaikuttimina siihen että hän oli kutsunut hänet
adjutantikseen.
"Mutta tästä johtuu mieleeni, että olisi ehkä paikallaan,
että kävisitte herra de B:n luona tervehdyksellä ilmaisemassa
kiitollisuuttanne. Minä aijon siellä käydä jonain lähimpänä päivänä, ja
jos haluatte, voitte seurata minua."
Vaikka toiveissaan pettyneenä, suostui Léon kiitollisena hänen
ehdotukseensa, ja muutamia päiviä myöhemmin hän seurasikin kenraalia
tämän vaunuissa herra de B:n luokse.
Sangen lukuisa seurue oli kokoontunut salonkiin, ja rouva de B.,
käytyään tervehtimässä vieraitaan, oli juuri istahtanut takkavalkean
ääreen, missä kolme tai neljä naista ja yhtämonta herraa keskustelivat
vilkkaasti, kun Léon esitettiin hänelle. Mutta turhaan koetti hän
saada häneltä tietoa. Muutamien kohteliaisuuksien jälkeen johti rouva
de B. keskustelun yleiseen aineeseen, pyytäen erään herran jatkamaan
alkamaansa kaskua. Ja Léon katsoi itsensä, samoinkuin toisetkin,
velvolliseksi kuuntelemaan.
Hupaisa juttu seurasi toinen toistaan, kunnes rouva B, antaen kullekin
vuoronsa, kääntyi Léoniin, kysyen hymyillen häneltä, eikö hänkin
retkillään ja liikkuvan sotilaselämänsä aikana ollut sattunut johonkin
seikkailuun joka ansaitsisi kertomista. Léon, jolla yhtämittaa oli
oma tarinansa mielessään, kertoi silloin sen, tehden rykmenttinsä
erään upseerin kertomuksen sankariksi ja kuvaten hänet siten paljon
kunnollisemmaksi kuin miksi itseään olisi voinut kuvailla.
Heti kun hän oli lopettanut, alkoi vilkas väittely tämän
itsenäisyydenilmauksen omituisuudesta. Naiset tuomitsivat
itseoikeutetulla ankaruudella moisen anteeksiantamattoman
ajattelemattomuuden, joka oli naisen saattanut niin kevytmielisesti
vaaranalaiseksi, ja moittivat sitä, että hän oli vaihtanut
velvollisuutensa sopimattomaan vapauteen. Herrojen mielestä hänen
käytöksensä todisti sielunvoimaa ja mielikuvitusta, hänen romaaninsa
hienotunteisuutta ja voimakasta tahtoa, ja he selittivät, että hän
epäilemättä oli hurmaava nainen. Kaikki toivoivat olleensa upseerin
tilalla, mutta selittivät yksimielisesti, etteivät he olisi antaneet
leikkiä itsensä kanssa niinkuin tuo yksi heistä, ja ettei mikään vala
olisi voinut heitä estää tutkimasta, kuka nainen oli, eikä saamasta
kaunista pakolaista omakseen.
"Niin suurta huomaavaisuutta ei todellakaan olisi tarvittu osottaa
henkilöä kohtaan, jolla oli niin vähän itsekunnioitusta", virkkoi muuan
naisista, joka oli jo saavuttanut kohtalaisen ijän.
"Minä myönnän", virkkoi eräs toinen, hyvin viehättävä nainen,
istuen kaakeliuunin nurkkauksessa, "että on mahdotonta saada hänet
syyttömäksi, mutta saanee kuitenkin edellyttää hänellä olleen
voimakkaat, joskin salaiset syyt, jotka ovat antaneet hänelle
vastenmielisyyden toista avioliittoa kohtaan. Äidinvaisto näyttää
olleen loppuseikkoihin syynä. Ja onkohan meidän joukossamme ketään,
joka pientä hymyilevää lasta hyväillessään ei huomaisi mitään
puolustettavaa sellaisessa tunteessa."
"Myöntänette kuitenkin, että hän teki upseerirukalle järkyttävän
kepposen!"
"Mitä pahaa hän hänelle teki?" kysyi kaunis nainen aivan kylmästi.
"Mitäkö pahaa?" huudahti Léon tulisesti; "eikö miksikään lueta sitä,
että häntä yhtämittaa vaivaa tuon ihanan naisen muisto, naisen, jonka
sulous ja nero täyttivät hänet rakkaudella, sen sijaan että olisi
saanut omata hänet ja ollut onnellinen — ja sitten pysyttelee tuo
poissa hänen näkyvistään ja hellyydestään ja näyttää vain sytyttäneen
hänen sydämensä liekit, jättääkseen hänet kaipauksen tuskaan, antaen
kuulua itsestään vain hiukan, ylläpitääkseen hänen rakkauttaan, johon
hän ei aijo milloinkaan vastata. Hän on puoliso, hän on isä, mutta ei
kenties milloinkaan saa kohdata rakkautensa esinettä; hän on tietämätön
heidän olopaikastaan, näkymättömän silmälläpidon alainen — hänen
askeleitaan seurataan, hänet saadaan selville ja vaikutetaan häneen;
hänelle annetaan velvollisuuksia. Ja hän, onnettomampana kuin muut, ei
milloinkaan saa nauttia kodin onnea, joka on kaikille muille, vaan ei
hänelle suotu."
"Myöntänette liiotelleenne hiukan, sillä miksei hän voisi mennä
naimisiin?"
"Voisiko hän todellakin, rouvaseni? Otaksukaa, että aika lopultakin
hivuttaa menneen rakkauden liian syvällisen vaikutuksen — vallitseeko
hän itse itseään? Hän rakastaa, on vapaa, voiko hän olla muuta?
Ajatelkaa, jos tämä kummallinen vastenmielisyys luonnolliseen
yhdyssiteeseen lakkaisi, jos hän jonakin päivänä saisi niin kauan
halajamansa käden, — voisiko hän saada lohdutusta, jos hän olisi
sitonut omansa?"
"Te suotte hänelle ainakin runsaasti hienotunteisuutta", virkkoi
nainen, luoden Léoniin lempeän ja myötätuntoisen silmäyksen.
Léon tunsi itsensä liikutetuksi ja jatkoi yhä lämpimämmin:
"Ja eikö lapsen ja hänen välillään jaettu sormus ole se side, joka
häntä ainaisesti sitoo? Missä asemassa hän olleekin, voidaan tulla
vaatimaan hänen hellyyttään ja isänvelvollisuuksiaan... Toiset
omistavat hänet, mutta hän ei ketään! Päällepäätteeksi ei hän saa nähdä
lastaan, ennenkuin se on kadottanut äitinsä! Tämän rakastetun olennon
ensi näkeminen on ilmaiseva, että vieläkin syvemmin rakastettu ei ole
enää olemassa — ainoastaan kadottamalla toivon tulla puolisoksi voi hän
saavuttaa isyyden onnekkuuden!"
Tuskaa ilmeni Léonin viimeisissä sanoissa, ja kyynel kiilsi hänen
silmässään.
"Kautta kunniani, rakas Préval'ini", sanoi kenraali hymyillen, "te
olette antanut niin kuvaavan kertomuksen nuoren miehen asemasta, että
tekeepä mieli uskoa sillä olevan jonkin vastineen todellisuudessa."
Rouva de B., joka huomasi Léonin hämmästyksen ja liikutuksen, kiirehti
muuttamaan keskusteluaihetta. Itse seisoi hän hänen sivullaan uunin
vieressä.
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän ystävällisesti: "Ystävänne on
herättänyt vilkasta myötätuntoa meissä, herrani. Olisi mahdotonta
kaunopuheliaimmin kuvailla hänen tunteitaan."
"Kertomukseni on ainakin tosi, rouvani, mutta tuleva sotaretki
on viihdyttävä häntä surussaan ja antava hänelle toivon lopettaa
kunniakkaasti elämänsä, jolla ei enää ole viehäkettä..."
"Mitä sanotte herrani", puhkesi rouva puhumaan, "Jos teillä on häneen
vaikutusvaltaa, tulee teidän käyttää sitä käännyttääksenne hänet
sellaisista ajatuksista — sanoa hänelle että hänen velvollisuutensa on
säästää itseään lapsen tähden..."
"Ja miksi hänen tulisi tuntea mitään velvollisuuksia, kun hän ei saa
niistä minkäänlaista palkintoa. Millä perusteella hän on jollekin
velkaa elämänsä, kun se kerran on hänelle tehty katkeraksi?... Mutta
kuula voi aikaansaada niin paljon", lisäsi hän rohkeamielisesti
hymyillen.
Tällöin kutsui kenraali häntä. He sanoivat hyvästit ja heille
toivotettiin kunniaa ja laakereita ja onnellista paluuta.
"Tuo nuori mies on sangen miellyttävä", sanoi rouva B. — heidän
mentyään, "Hänellä on kauniit kasvot ja jalo sielu. Olisi todellakin
vahinko, jos hän kaatuisi Espanjassa."