IV.

Mutta kuka voi kuvitella hänen tuskaista levottomuuttaan, kun

useita päiviä, sitten viikko, kaksi ja kolme, kului, hänen saamatta

vähintäkään tietoa tuntemattomaltaan, — tämä ei näyttänyt huolivan edes

rauhoittaa hänen levottomuuttaan.

Hänen ajatuksensa olivat mitä tuskallisimmat.

"Kuinka?" kysyi hän usein itseltään, "olisiko minun rehellisyyteni ja

kunniani otettu ainoastaan tyydyttämään kevytmielisen ja irstaan naisen

tilapäistä oikkua. Ei, ei, minä olen väärässä, kiittämätön... Minä olen

tuntenut, kuinka hänen sydämensä on pelosta sykkinyt... Oi, kaunis

rakastettuni, miksi minut tällä tavalla hylkäät? Miksi annoit minun

kohota onnen huipulle, sitte ryöstääksesi minut sieltä? Eikö niiden

suloisten hetkien muistolla, mikä täyttää ja hämmentää mieleni, ole

vähintäkään vaikutusta sinuun?"

Léonin yksinpuhelu salaperäiselle kaunottarelleen keskeytyi, kun

hänelle jätettiin kirje, joka näytti tulevan kuin vastaukseksi siihen.

Hän tunsi heti saman käsialan, joka oli hänelle asettanut ehdot.

Siksipä hän rikkoi vapisevin käsin kuoren ja luki hurmauksen vallassa

seuraavaa:

"Mitkä kuvittelut nyt kaiketi tulenkin musertamaan! Mitkä suloiset

toiveet nyt menevätkin hukkaan, ja mikä harhanäkö aukeneekaan!

Te luulette vieneen voiton mukananne, vaikkakin teitä käytettiin

ainoastaan välikappaleena; itserakkautenne lienee varmaankin saanut

teidät luulemaan, että olette ollut vastustamattoman vaikutusvaltainen

heikolle naiselle — ja te olette kuitenkin hänen tahtonsa täyttänyt!

Odotatte epäilemättä malttamattomana sitä hetkeä, jolloin luulette

hänet jälleen näkevänne, oppivanne hänet tuntemaan, kiinnittävänne

valtanne uusilla rakkauden tunnustuksilla teidän puoleltanne ja uusilla

heikkouksilla hänen puoleltaan; — se hetki ei ole milloinkaan tuleva,

kaikki on lopussa hänen ja teidän välillänne.

"Kuitenkin on teidän rehellisyytenne ja hienotunteinen esiintymisenne

minun puoleltani kiitoksella tunnustettava. En voi sitä paremmin teille

osottaa muuten kuin antamalla teidän tietää ne suunnitelmat, jotka

niin innokkaasti tahdoitte tuntea, ja tekemällä teidät tietoiseksi

tarkoituksellisesta esiintymisestä, mikä näytti omituiselta, ehkä

uskalletulta, mutta jota minun, kiitos teille, kuten luulen, ei

tarvitse katua.

"Onneton avioliitto, joka ei minulle lahjoittanut muuta kuin

onnettomuutta, nöyryytyksiä, vääryyttä ja julmaa kohtelua, on antanut

minulle kukistamattoman vastenmielisyyden moista onnettomuutta

tuottavaa liittoa kohtaan, joka kahlehtien heikompaa puolta, antaa

vahvemmalle oikeuden puolelleen. Kun minä kahdenkymmenenviiden vuoden

ijässä huomasin olevani vapaa, rikas ja kerrassaan riippumaton,

vannoin pyhästi, että aina pysyisin sellaisena, mutta pianpa huomasin,

että olin ostanut riippumattomuuteni yhdellä luonnon suloisimmista

tunteista. Minulla ei ollut ketään olentoa läheisyydessäni, joka olisi

tarvinnut huolenpitoani ja hellyyttäni, joka rakastaisi minua ja

antaisi siitä todisteen. Kaipaus siitä, etten ollut tullut äidiksi,

täytti niin mieleni, että se muuttui todelliseksi suruksi. Syntyneenä

kuuman vyöhykkeen hehkuvan auringon alla ovat tunteeni herkät, ja ne

helposti syttyvät kuohuksiin... Mitä minulla on muuta sanottavaa?

Aivoissani syttyi kummallinen ajatus saada nauttia äitiyden onnea,

sitomatta itseäni siteillä, joita inhoan... Älkää kuitenkaan luulko,

että olen vapaa-ajattelija tai että tahtoisin asettua yhteiskunnan

hyödyllisten lakien ulkopuolelle; ja joskin tämän ainoan kerran rikoin

niitä vastaan, niin ovat varmat olosuhteet asettaneet minut sellaiseen

asemaan, että voin pelastaa kunniani.

"Suunnitelma, jonka panin täytäntöön, antoi minulle huolta, ja minä

harkitsin sitä. Myönnän, että siinä oleva runollisuus ehkä silmissäni

antoi sille uutta viehätystä. Siitä tuli muodollinen intohimo. Te

tiedätte kuinka sen panin täytäntöön, ja minun on kiitettävä teitä

siitä ainoasta, joka tähän saakka puuttui onnestani. Olin ensin

päättänyt jättää teidät epätietoisuuteen kaikesta ja unohtamaan kaikki;

jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että itse asiassa olen teille

velkaa muutamia selostuksia. Jos toiveeni täyttyvät, voisi sitäpaitsi

tapahtua, että kuolisin, ennenkuin huolteni esine itse voisi tulla

toimeen; minä luonnollisesti jättäisin sille koko omaisuuteni, mutta

uskokaa, etten tahdo sillä riistää sitä suojelijaa, jonka luonto on

sille antanut.

"Luottakaa senvuoksi siihen, että vaikka velvollisuutenne minne

teitä kutsuneekin, olette te, kun aika on tullut, saava vastaanottaa

sormuksen puolikkaan, johon syntymäpäivän määrä on kaiverrettu;

sormukseen kiinnitetty timantti merkitsee, että se on poika, smaragdi,

että se on tyttö. Sormuksen toisen puolen saa lapsi, jos se kadottaa

minut, sekä tarpeelliset ohjeet, kuinka hän on löytävä teidät; jos

hän näyttää teille sen, on hänellä oikeus pyytää suojelustanne, ja

kunnioitukseni teihin sanoo minulle, että hänen ei tarvitse sitä

turhaan pyytää.

"Hyvästi, herrani! Hyvästi, Léon, hyvästi ainiaaksi! Säästäkää jokainen

minua koskeva toimenpide, siitä olisi ainoastaan turhaa vaivaa, sillä

matkustan täältä jo muutaman päivän kuluttua. Unohtakaa se omituinen

olento, jota ette tunne, ja jota ette milloinkaan opi tuntemaan.

Unohtakaa se yöllinen unelma, jota ei voi uneksia uudestaan! Toivon,

että tulet onnelliseksi. Jos saan tietää, että olet onnellinen, on se

ilahuttava sydäntäni."

"Onnellinen!" huudahti Léon, heittäen halveksien kirjeen luotaan; "että

tulet onnelliseksi; kun hän rauhallisesti antaa tietää, etten saa häntä

enää nähdä, kun hänen loukkaava luottamuksensa ilmaisee minulle sen

arvon, minkä olen kadottava ja riistää minulta sen ainiaaksi! Mutta

älköön luulko voivansa paeta minua; hän kuuluu minulle, ja hän itse

johti meidät yhteen... Ja sitte rikkoo se sellaisella tavalla! Ah, olen

alituisesti häntä seuraava, minne tahansa tiensä johtaneekin; olen

asettava vaatimukseni... Hän ei voi olla suostumatta niihin!"

"Mutta ah!" huudahti hän hetken mietittyään, "minä unohdan, että hän on

valmis matkustamaan... Ehkä hän palaa kotimaahansa, ja suunnaton meri

erottaa meidät. Voi miten onneton olenkin! Miksi menin tanssiaisiin

ja kuinka voin olla niin mieletön, suostuessani hänen petollisiin

ehtoihinsa?" Léonin valtasi suloisten toivomustensa raukeneminen niin

ankarasti, että hän sairastui. Niin pian kun hän jälleen toipui, alkoi

hän kyllä etsiskelynsä uudelleen, mutta ollen vieras pääkaupungissa,

oli hänellä vähän toivoa onnistumisesta ja hän joutui toimettoman

kaipauksen valtaan, vaikeimman kaikista sielunkärsimyksistä.

Hänen luonteensakin joutui sen vaikutuksenalaiseksi; hän tuli

synkkämieliseksi.

Kasvatuksensa aikana hankitut rehelliset periaatteet ja kuuluen

kunnioitettuun perheeseen, ei Léon milloinkaan ollut antautunut

leirielämän irstailuihin. Ammattinsa tutkiminen, rasitus ja

kunniakkaat sotaretket eivät olleet antaneet hänelle tilaisuutta

tekemään tuttavuuksia. Vaikkakin herkkä tunnevaikutteille, ei hän

milloinkaan ollut rakastunut, joten rakkaus, kerran herättyään, oli sen

syvällisempää. Kun kohtalo äskettäin hänen tielleen oli kuljettanut

kauniin naisen, joka, häntä ympäröivän salaperäisyyden takia, oli sitä

houkuttelevampi, oli se kadonnut kuin varjo. Ehkä hän piankin olisi

isä, mutta ei koskaan saisi painaa rakkautensa hedelmää rinnalleen.

Suloisimman mutta samalla vahvimman siteen kahlehtimana kahteen

olentoon, joita hän voi katsella ainoastaan mielikuvituksessaan, ei hän

saisi heitä koskaan tavata.

Sellaiset ajatukset häntä yhtämittaa vaivasivat; mutta kerta kerralta

lukien ja selitellen itselleen hänen kirjeensä sisältöä, oli hän

lopuksi löytävinään toivon kipinän.

Kaikki toivo tuntemattomansa löytämisestä ei ollut vielä loppunut.

Arvoituksellinen sormus, joka hänelle luvattiin ja joka hänelle

ilmaisisi, että se niin haluttu tapahtuma oli tapahtunut, eikö se ollut

jonkinlainen tiedonanto? Kun lopuksi otti huomioon sen toimenpiteen,

että lapsi aina löytäisi isänsä, ei siis kokonaan oltu lakattu

huolehtimasta viimeksimainitun elämästä ja kohtalosta, ja tämä ajatus

juurtui hänessä ja tuotti hänelle lohdutusta.

Uusi huoli odotti häntä kuitenkin. Hänen rykmenttinsä sai

määräyksen muuttaa erääseen pieneen kaupunkiin pohjois-Ranskassa

linnaväeksi sinne, ja Léon, jonka oli pakko seurata mukana, tuli

taas alakuloiseksi. Jättämällä Parisin kadotti hän kaikki jäljet

tuntemattomastaan, ja itse hän ehkä joutuisi unohduksiin syrjäisessä

maakunnassa. Sanansaattaja, jota hän niin innokkaasti odotti, ei ehkä

löytäisikään häntä. Hänen täytyi kuitenkin lähteä. Ja tuo lähtö ja

ajatus oleskelusta pikkukaupungissa ilman seuraelämää, ilman muuta

lohdutusta kuin yksinäiset kävelyt, eivät suinkaan saaneet Léonia

iloisemmaksi.

Hänen pakopaikassaan kärsiessään kaipauksen kovia tuskia ja

malttamattomana laskiessaan kuukausia, jotka kuluisivat ennen

ennustettua tiedonantoa, antautui hänen tuntemattomansa, hänkin asuen

syrjäisellä seudulla, koko tulisen sielunsa vilkkaudella luomiensa

suloisten toiveiden valtaan. Kaikella oli uutuuden viehätys häneen, ja

kaikki hurmasi häntä, nyt hänen uudessa, riippumattomassa asemassaan.

Syntyneenä Martiniquella ja kasvatettuna orjakansan keskuudessa, ei

nuori Elinor kuudentoista vuoden ikäisenä ollut milloinkaan tuntenut

muuta pakkoa kuin vanhempainsa säälittelevän tahdon. Ja yhteiskunnan

ankarat, mutta hyödylliset lait olivat hänelle täydellisesti vieraat.

Hänen kauneutensa, joka alkoi herättää huomiota, antoi kumminkin tähän

aikaan saaren rikkaimmalle uutisasukkaalle, herra de Roselis'elle halun

omistaa hänet.

Hän oli neljänkymmenen vuotias ja kaunismuotoinen, mutta hänen

luonteensa oli yhtä inhottava kuin halveksittavakin. Ensiksi

tilanhoitajana, sittemmin sen omistajana, ei hän milloinkaan ollut

jättänyt sitä, ja tottuneena hallitsemaan rajattomalla mahdilla, oli

hänessä syntynyt kaikki ne viat, joita sellainen asema melkein aina

tuo mukanaan. Luulevaisena, väkivaltaisena, periaatteettomana ja

epäsiveellisenä ei hänellä, kun turhamielisyytensä oli saanut hetkisen

tyydytyksen, onnistuessaan voittamaan siirtokunnan kauneimman tytön,

kohta senjälkeen ollut naiseensa muuta tunnetta kuin halpamainen

mustasukkaisuus, jota hän antoi tämän tuntea koko itsevaltiaan aistinsa

voimalla.

Neekerien ympäröimänä, joita hän ei saanut edes käskeä, ja joista useat

olivat hänen kilpailijoitaan, sai Elinor kärsiä mitä häpeällisintä

kohtelua; hänen tunteellinen ja ylpeä luontonsa kärsi siitä kovasti, ja

hän suuntasi siten kaikkia miehiä kohtaan sen vihan ja halveksunnan,

minkä ainoastaan yksi heistä, se, jolle hän oli antautunut, ansaitsi.

Hänen vanhempansa kuolivat surusta, että olivat uhranneet ainoan

tyttärensä. Ja hänen miehensä, kaikkien nautintojen perinpohjaisesti

kuluttamana, hankkiutui muuttamaan Ranskaan, kun kuolema tempasi hänet

keskellä juomingeita.

Kaunis Elinor de Rosalis huomasi silloin olevansa kahdenkymmenenviiden

vuotias, rikkain ja riippumattomin leski koko siirtokunnassa.

Halveksien maata, joka ei ollut antanut hänelle muuta kuin surua,

päätti hän täyttää puolisonsa aikeet ja mennä Ranskaan. Kun rouva

de Gernance, hänen lapsuudenystävänsä, jonka avioliitto oli ollut

onnellisempi, oli päättänyt muuttaa omaisuutensa ja perheensä samaan

maahan, vuokrasivat he laivan. Ja uudistettuaan vanhempiensa haudalla

valansa, ettei koskaan laskisi kohtaloaan miehen käsiin, astui rouva de

Rosalis laivaan tuhannen tuumaa ja toivomusta mielessään.

Onnettoman liittonsa ensimäisinä vuosina oli rouva de Rosalis'ta

vaivannut kaiho sen johdosta, ettei hän ollut äiti, ja ainoastaan pelko

nähdä lapsen perivän paheet, joiden takia hän oli niin paljon kärsinyt,

oli jossain määrin lohduttanut häntä.

Ensimäisen vapaudenilon kestäessä tämä kaipaus muistui hänen mieleensä

enemmän kuin koskaan ennen; ilman perhettä, ilman mitään, mikä häntä

pidättäisi, ja hankkeissa menemään vieraaseen maahan, jossa hän ei

tuntenut yhtään ihmistä, tuntui hänestä siltä, että täydellinen onni ei

ollut riippumattomuus, vaan että tarvittiin jotain muutakin saattamaan

elämän elämisen arvoiseksi. Hänen ystävänsä lasten läheisyys, jotka

yhtämittaa ympäröivät häntä matkalla, palautti lakkaamatta hänen

ajatuksensa tähän, ja leikkiessään heidän kanssaan ja ottaessaan

vastaan heidän hyväilyjänsä, sai hän ensimäisen ajatuksen siihen

tuumaan, jonka olemme nähneet hänen panevan toimeen. Pitkän merimatkan

suoma toimettomuus antoi hänelle hyvän tilaisuuden miettimään, kuinka

hän toimisi välttääkseen sen mahdolliset vaikeudet. Mitä enemmän hän

harkitsi asiaa, sitä helpommin hän sen hyväksyi, ja maihin noustessa

Bordeaux'ssa antautui hän yksinomaan sille ajatukselle.

Lyhyen oleskelun jälkeen mainitussa kaupungissa seurasi hän rouva de

Gernance'a Parisiin, jossa he viettivät talven. Olemme nähneet, miten

ajattelemattomasti ja menestyksellisesti hän järjesti kevytmielisen

suunnitelmansa, ja kuinka hänen onnentähtensä Léon de Préval'issa antoi

hänen löytää sellaisen kunnian- ja luonteenlujuuden, että hän vapautui

kaikesta vaarasta.

Lähinnä viimeisiä tanssiaisia oli hän antanut uskolliselle

neekerilleen, ainoalle jolle oli uskonut luottamuksensa, toimeksi

vuokrata pienen huoneuston jossain etukaupungissa ja antanut sen

sisustaa itselleen. Salainen vieteri, jonka avulla mielensä mukaan voi

sammuttaa lampun, salaovet, jotka antoivat hänelle tilaisuuden paeta,

kaikki tuo oli, joskaan itse asiassa ei viisaan, ainakin hyvin harkitun

suunnitelman tulosta.

Asuen samassa hotellissa kuin matkatoverinsakin, täytyi hänen tehdä

heidät tietämättömiksi. Hän ilmoitti heille edeltäkäsin että hän aikoi

matkustaa puolipaaston jälkeisenä päivänä. Huolimatta ystäväinsä

vastaväitteistä, sanoi hän määrättynä päivänä hyvästit heille ja

matkustikin, seurassaan ainoastaan neekerinsä, mutta mennäkseen

ainoastaan uuteen asuntoonsa. Kun hän oli toisten palvelijoiden antanut

matkustaa muutamia tunteja aikaisemmin, kävi kaikki toivomusten mukaan.

Sellaisella huolella valmistetun kohtauksen jälkeen viipyi hän vielä

jonkun aikaa asunnossaan. Sieltä lähetti hän Léonille sen kirjeen,

joka teki tämän niin onnettomaksi. Parin päivän kuluttua matkusti hän

Tours'iin.

Hänen ensimäinen toimenpiteensä siellä oli antaa levittää tietoa, että

hänen miehensä, joka oli ollut sairas jo laivaan mentäessä, oli kuollut

matkalla, ja hänen surupukunsa todisti samaa. Ennen pitkää antoi hän

myöskin uskotella, että hänellä oli toivo saada myöhäisempi pantti

avioliitostaan; muutamien kuukausien kuluttua selvisi kaikille että

niin tapahtuikin. Loppupuolella syksyä antoi rouva de Rosalis elämän

tytölle, jota hoidettiin linnassa.

Millä ihastuksella hän painoikaan rinnalleen lastaan, joka muodosti

hänen elämänsä ilon ja muistutti hänelle hänen hellimpiä tunteitaan!

"Sinä olet rakastava minua", sanoi hän. "Niin, sinä tulet osottamaan

kiitollisuuttasi hoidostani ja hellyydestäni; olen elävä ainoastaan

sinulle enkä tarvitse pelätä, että tulet hyljätyksi ja häväistyksi

luottamukseni tähden. On siis vihdoinkin olento, johon olen maailmassa

kiintynyt, jonka viattomat hyväilyt ja lapsellinen ilo tulee, kuten

toivon, olemaan kylliksi, tunteakseni itseni onnelliseksi."

On hyvin selvää, että keskellä iloa hänen ajatuksensa kulkivat sen

luokse, jota hänen oli siitä kiittäminen. Hän ajatteli, kuinka

onnelliseksi Léon itsensä tuntisi, jos hän näkisi tämän lapsen. Siten

hän muisti lupauksensa ilmoittaa hänelle syntymisen päivänmäärän.

Neekeri lähetettiin Parisiin hankkimaan Léonille luvattua sormusta.

Edelleen sai hän tehtäväkseen sotaministeriössä kuulustella, missä

kaupungissa Léonin rykmentti oli, ja välittömästi toimittaa hänelle

tämä tiedonanto. Hänen pitäisi viedä se hänelle personallisesti ja

ennenkaikkea silmänräpäyksessä kiiruhtaa pois, jättämättä herra de

Préval'ille aikaa pysäyttää häntä tai tehdä kysymyksiä. Neekeri

toimitti tehtävänsä yhtä tarkasti kuin viisaastikin.