Asiakirja noudettiin illalla, ja seuraavana päivänä saapui uusi
kirjelappu, joka kuitenkin sisälsi ainoastaan seuraavaa:
"Suostutaan, että saa ottaa miekan mukaansa; herra de Prévalin
ei kuitenkaan tarvitse pelätä kunniansa tai henkilökohtaisen
turvallisuutensa puolesta."
Ei koskaan ollut päivä tuntunut hänestä niin pitkältä.
Léon oli jo kahden tunnin ajan pitkillä askeleilla harppaillut edes
takaisin huoneessaan, kun äkkiä ulkopuolelle pysähtyneiden vaunujen
kolina sai hänet säpsähtämään. Hän tarttui miekkaansa, kiiruhti rappuja
alas ja tapasi siellä neekerin, joka, niin pian kun hän oli astunut
vaunuihin, murteellisella ranskankielellä kohteliaasti pyysi saada
sitoa hänen silmänsä.
Léon ei pannut vastaan.
Kun hetken aikaa oli ajettu, pysähtyivät vaunut neekerin antamasta
merkistä. Neekeri auttoi Léonia astumaan ulos vaunuista ja he kulkivat
sitte satakunta askelta kadulla. He astuivat sisälle erääseen taloon
ja kuljettuaan muutamia rappuja myöten, huomasi Léon, että hän käveli
kokonaisen huonerivin kautta, ja lopuksi pääsivät he erääseen saliin,
jonka ilma oli lauhean tuoksun täyttämä. Samaan aikaan irroitettiin
side hänen silmiltään ja kun hän uteliaana katseli ympärilleen, huomasi
hän olevansa puolipimeässä huoneessa, jonka toisessa päässä hän
avoimesta ovesta erotti muhkean kammion, jota valaisi alabasterilampun
himmeä valo.
Neekeri, joka seisoi hänen sivullaan taskulyhty toisessa kädessään,
osotti nyt toisella kammioon ja kuiskasi: "Kunnia ja vaitiolo!" sekä
katosi.
Léon pani miekkansa pois ja kiiruhti eteenpäin... Nainen... Sohvalla
paksu huntu pään ylitse heitettynä ja yksinkertaiseen silkkiseen
aamupukuun puettuna loikoi hänen tuntemattomansa.
Léon heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:
"Miten onnellinen kuolevainen minä olen! Mutta kuinka? Eikö minun
milloinkaan suoda katsella näitä kasvoja? Ota ainakin armosta pois tämä
huntu ja lopeta tuo salaperäisyys!"...
Samalla kohotti hän innokkaasti kätensä, jota ei näytty koetettavankaan
estää... Silloin yhtäkkiä lamppu sammui — — —
Me emme levitä mitään epähienoa valaistusta tapahtumista tässä
pimeässä, sillä niille hän osoittaa kunnioitusta. Emme myöskään riko
vaiteliaisuutta, jolle pantiin niin suuri arvo... Rajoitumme vaan
siihen selitykseen, että hänen rohkeimmatkin toivomuksensa täyttyivät,
eikä hän edes ajatellutkaan rikkoa lupaustaan.
Aika ikäänkuin lensi, ja yö oli jo pitkälle kulunut, kun huoneessa
kuului hiljaista kolinaa, — joku ovi avattiin hiljaa, ja tuntematon
katosi. Léon jäi yksin. Samalla hetkellä näyttäytyi neekeri uudelleen
ja pyysi kunnioittavasti saada asettaa siteen hänen silmilleen ja viedä
hänet ulos.
"Ei", huudahti hän kiivaasti, "minä en mene täältä, ennenkuin
olen saanut katsella tätä jumaloitavaa olentoa... en ennenkuin olen
saanut..."
Naisen ääni keskeytti hänet, ja välittömässä läheisyydessä Léon kuuli
sanat: "Kunnia ja vaitiolo!" Léon syöksyi sille suunnalle, jonne
tuntematon oli kadonnut, tapaamatta kumminkaan muuta kuin seinän; hän
haparoi sitä käsillään ja keksi pienen lukitun oven, jonka raosta
huomasi valoa, joka loittoni ja katosi.
"Julma olento", huudahti hän hillityllä äänellä, "pysähdy hetkeksi,
anna minun sanoa vain yksi ainoa sana..."
"Kunnia ja vaitiolo!" keskeytti neekeri hänet, äänessään varmuus.
"Niin", puhkesi Léon puhumaan, "kunniani pidättää minua, minä olen
luvannut — tyydyn kohtalooni... Mutta toivon, että täytetään myös se
lupaus, joka minulle on annettu, yhtä varmasti kuin minä olen osottanut
pitäväni omani."
Side silmillä seurasi Léon saattajaansa, astui vaunuihin ja oli hetken
kuluttua jälleen kotonaan. Toisinaan antautuen suloisten muistojen
valtaan, toisinaan katkerasti katuen, onnellisena, levottomana ja
ennenkaikkea korviaan myöten rakastuneena, kysyi hän itseltään, eikö
kaikki tämä ollutkin vain unta, torkahti ja jatkoi uneksimistaan.