Koko seuraavan viikon hän liikuskeli ulkosalla, kulkien katua ylös ja
toista alas, kävi puodeissa, teattereissa, kondiittoreissa ja seurasi
jokaista naista, jonka ulkomuoto vähimmässäkin määrässä muistutti
tuota tuntematonta. Hän teki tuhannen erehdystä ja oli useasti
julkea. Ja kaikesta oli tuloksena vain se, että hän tuli vakuutetuksi
ponnistustensa tehottomuudesta. Toivottomana jo toisen viikon kuluttua,
alkoi hän kolmannella kysellä itseltään, oliko hän ehkä todellakin
edelleen jonkun keimailijan leikkikaluna, samalla kun leikittelijä itse
kätkeytyi vain nauttimaan hänen neuvottomuudestaan. Juuri silloin hän
sai kirjelapun, joka sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:
"Herra de Préval epäilemättä muistanee, että häntä odotetaan
oopperatanssiaisiin kello yksi torstaina suuren kellon alla."
Kaikki hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon hänen lukiessaan kirjeen.
Kello oli tuskin lyönyt 12 mainittuna päivänä, kun Léon palaen
malttamattomuudesta ja uteliaisuudesta, istuutui sohvalle kellon alle.
Kokonainen tunti oli kulunut, kun vihdoin valkoinen domino liukui
ohitse. Hän antoi merkin, ja hiljentäen askeleitaan, päästääkseen
ne, jotka olivat hänen takanaan, kulkemaan ohitse, pisti hän hyvin
muodostuneen kätensä Léonin käsivarrelle. Léon painoi sitä hellästi
kupeeseensa. Hurmaantuneena hänen jälleen näkemisestään, kuvaili Léon
toivehikkaana ja iloisena kaikki kokemansa kärsimykset, tehottomat
etsiskelynsä, pelkonsa ja malttamattomuutensa. Nainen kuunteli
rauhallisesti, mutta keskeytti hetken kuluttua:
"Silloin on minulla ollut parempi onni kuin sinulla", sanoi hän, "sillä
olen saanut tietää, mitä sinusta halusinkin tietää."
"Minusta!"
"Niin. Kerroit minulle totta totisesti elämäsi olosuhteista, ja minä
tiedän nyt sitäpaitsi, että sinä olet osannut saavuttaa tovereittasi
ystävyyden ja päällystösi kunnioituksen. Edelleen olen kuullut
sanottavan, että olet kunniallinen mies naisiakin kohtaan, ja että
nainen voi rajattomasti luottaa kunniasanaasi."
"Kaikki tuo ei ole muuta kuin velvollisuuteni. — Mutta anna nyt minun
puhua onnestani... Olet ajatuksissasi toiminut kanssani ja ollut niin
kiintynyt kohtalooni, että toivonpa ansaitsevan! kunnioituksesi."
"Niin, epäilemättä, sillä se oli tarpeellista tarkoituksilleni."
"Voi, miten mielelläni tahtoisin tietää nämä tarkoituksesi..."
"Saat ne ehkä piankin tietää..."
"Herkeä jo epäilemästä kuolevaista raukkaa, joka ei mitään korkeampaa
pyydä, kuin saada laskea sydämensä jalkojesi juureen."
"Siihen en suinkaan suostu", vastasi nainen.
Léon vaikeni hetkeksi.
"Mutta lopeta kerrankin tämä julma leikki! Mitä hyödyttää, että tuolla
tavalla osotat minulle toisinaan suosiota ja toisinaan epäsuosiota?
Tänään on viimeiset tanssit, älä koitakkaan paeta, sillä seuraan
jokaista ottamaasi askelta aina siihen saakka, kun saan sinut uudelleen
kohdata, kuulua sinulle sieluineni ja sydämineni ja oppia tuntemaan
rakastettavat tarkoituksesi."
"Ei, ei! Ensin on minun saatava vakuutus kuuliaisuutesi ja
harvapuheisuutesi voimasta, sitte on minun asetettava eräitä ehtoja
sinulle, ja sinun on kunniasanallasi ja nimelläsi taattava, voidakseni
sinuun luottaa, että täytät ne."
"Kunniasanallani ja nimelläni!" huudahti Léon kummastellen moista
varovaisuutta ja sitä, että sellaiseen kuin pikku kohtaukseen
oopperatanssiaisissa pantiin niin suuri merkitys.
Léon katseli häntä tarkasti ja pani merkille, että nainen oli jonkun
verran neuvoton, melkeinpä hämillään; hänen povensa kohoili kiivaasti,
ja olipa hän huomaavinaan kuinka nainen punastui naamionsa takana.
Nainen myöskin puolestaan tarkasteli häntä, mutta epäröiden ja
tutkivasti.
Léon päätti panna hänet lujille ja koettaa saada hänet tekemään
lopullisen päätöksensä ja alkoi senvuoksi puhella tulisesti:
"No niin, hurmaava, mutta arvoituksellinen olento, minä suostun
kaikkeen ja uudistan sen valan, jonka annoin edellisissä tanssiaisissa,
että alistun enkä ilmaise kenellekään ihmiselle mitään; suostun
kaikkiin ehtoihin, joita asetat minulle, jos vaan saan toivoa näkeväni
sinut jälleen, omistaa tämän..."
"Niin, juuri niin", virkkoi nainen hajamielisenä, enemmän vastailevan
omiin mietelmiinsä kuin Léonin äsken tekemiin kysymyksiin.
Léon, jonka mieltä kiinnittivät vain naisen viimeiset sanat, oli ilosta
huumaantuneena.
"Oi, miten olen onnellinen", huudahti hän. "Tule, seuraa minua,
jumaloitava tuntematon, ja anna minun viedä sinut pois tästä
hälisevästä joukosta! Anna minun lopultakin irroittaa tuo sietämätön
naamio, anna minun totella käskyjäsi ja saada sinulle ilmaista sydämeni
tunteet!"
Hellästi tarttuen hänen käsivarteensa koetti hän vetää häntä
mukanaan. Mutta nainen pysähtyi siinä samassa ja hänelle ominaisella
arvokkuudellaan hän sanoi kylmästi ja jyrkästi:
"Käyttäydyttepä todellakin kummallisesti, herra de Préval. Teidän
epähieno käytöksenne ja itserakas puheenne loukkaavat ja haavoittavat
minua. Minä en ole se, joksi minua uskallatte luulla, ja minulla
on oikeus vaatia enemmän hienotunteisuutta ja arvokkaisuutta
esiintymisessänne minua kohtaan. Suon sen kuitenkin teille anteeksi
ja myönnän, että ehkä oma omituinen esiintymiseni on jossain määrässä
johtanut teidät harhaan. Teidän täytyy kuitenkin alistua siihen, mitä
teiltä vaadin; huomen aamulla saatte minusta tietää enemmän sekä
kuulla, mitkä ehtoni ovat; siihen saakka täytyy teidän rohkaista
kärsivällisyyttänne ja tyytyä kohtaloonne."
Tämän sanottuaan yritti hän pujottautua ihmisjoukkoon, mutta Léon
kiiruhti nopeasti hänen jälkeensä ja huudahti kiivaasti:
"Ei, en anna teidän mennä, te ette saa jättää minua tällä tavalla. Te
olette saattanut sydämeni kiihdyksiin ja hurmannut mielikuvitukseni, ja
sitte aijotte minut näin jättää..."
"Viekää minut vaunuihin", sanoi hän käskien.
Léon tarttui hänen ojennettuun käteensä ja alkoi uudelleen kerjätä ja
rukoilla häntä sekä surkutella itseään, mutta saamatta vastausta.
Hänen neekerinsä odotti sisäänkäytävän edessä ja tuntematon astui
nopeasti vaunuun, virkkaen Léonille:
"Luottakaa lupaukseeni ja huomiseen."
"Antakaa minun edes tulla saattamaan!" huudahti hän, asettaen jalkansa
astuimelle.
"Sulje ovi ja aja!" käski hän.
Hänen käskynsä täytettiin heti, ja vielä kerran näki Léon toivonsa ja
sen esineen katoavan.