Kello löi kaksitoista. Kaikkialla koko Parisissa oli eloa ja liikettä.
Kaikki ihmiset olivat ulkona huvittelemassa. Oli nimittäin viimeisen
karnevaaliviikon maanantai.
Léon de Préval, nuori ratsuväen upseeri, oli juuri saapunut
oopperatanssiaisiin. Tuntematta siellä ainoatakaan ihmistä, harhaili
hän aaltoilevan ihmismeren mukana sinne ja tänne, kiinnittämättä
huomiotaan häntä puhutteleviin naisiin. Kurkku täynnä tomua ja
kuumuuden ja mustanaamioisten kulkijain puheensorinan kiusaamana hän
kysyi lopuksi itseltään, mitä huvia tuostakin nyt oli. Sitten hän
vetäytyi vähitellen uloskäytävää kohti siirtyäkseen sieltä pois.
Tällä hetkellä tuli juhlasaliin erään naamioittoman herran saattamina
kaksi naamioittua naista, jotka herättivät huomiota käytöksellään ja
siroilla puvuillaan. Ihastuksen sorinaa kuului heidän ympärillään, ja
joukko nuoria miehiä yhtyi heitä seuraamaan.
Myöskin Léon liittyi toisiin. Joukkue kasvoi yhä suuremmaksi. Muutamat
naamioidut, joilla myöskin oli saattojoukko perässään, tulivat heitä
vastaan ja lisäsivät ahdinkoa, niin että toinen naisista, joka näytti
olevan nuorempi, äkkiä huomasi joutuneensa erilleen seurastaan. Hänen
levottomasti silmäillessään ympärilleen ikäänkuin suojelijaa etsien,
kohdistui hänen katseensa Léoniin, joka oli häntä uteliaana seurannut.
Tarttuen äkisti hänen käteensä, sanoi nainen rukoilevalla äänellä:
"Voi, auta minua täältä pois ja laita niin, että saan selville
ystäväni."
"Käske vain, kaunis naamio! Älä pelkää, vaan seuraa minua ja luota
minuun."
Tukien häntä toisella kädellään, raivasi hän tietä toisella ja onnistui
tällä tavalla viemään hänet kellosalonkiin, jossa pyysi häntä istumaan
ja lepäämään ja tarjoutui hakemaan virvokkeita.
"Ei, ei, jää tänne", pyyteli nainen, "minä olen... Minua hävettää
todellakin näyttäessäni niin pelokkaalta."
"Ja minä, minä siunaan pelkoasi; sillä, kiitos sille, valitsit sinä
minut suojelijaksesi."
"Niin, minä myönnän, että teit minulle palveluksen, ja kiitän myöskin
sinua siitä ja saanen vielä kerran pyytää suojelustasi ja apuasi
voidakseni löytää seuralaiseni."
"Kuinka? Aijotko jo minut jättää? Minusta tuntuu siltä että palkinnoksi
voisit suoda minulle muutaman hetken."
"No olkoon menneeksi", sanoi nainen jälleen iloisesti,
"keskustelkaamme!"
He istuivat ja alkoivat vilkkaasti keskustella.
Vihdoin alkoi rakastettava naamio uudelleen huomautella, että hän
tahtoisi etsiä ystäväänsä.
"Mutta", sanoi Léon, "ketä sitten ovat nämä ystävät? Äiti, sisko tai
ehkä miehesi?"
"Mieheni! Ei, jumalankiitos!"
"Et siis ole naimisissa?"
"En nykyisin."
"Kuinka, jo leski? Surkuttelen sinua!"
"Ja kuka on sanonut, että olen surkuteltava? Ovatko sitte kaikki miehet
hyviä ja helliä puolisoita? Onko heissä ainoatakaan sellaista, joka
ansaitsisi, että häntä kaivattaisiin?"
"Ah, mikä ankara tuomio! Onnellinen, tuhat kertaa onnellinen se, joka
saisi lempeämpiä ja oikeudenmukaisempia tunteita syttymään sydämessäsi!"
"Mieheni! Jumala varjelkoon minua siitä!"
"Ethän aikone ainaisesti epätoivoon saattaa sellaista ihailijajoukkoa,
joka epäilemättä..."
"Minulla ei ole ainoatakaan ihailijaa. Tulen toisesta maanosasta, eikä
minulla ole edes tuttujakaan."
"Ei ketään! Silloin merkitsen itseni ensimmäiseksi sellaiseksi ja olen
aina oleva hartain ja uskollisin..."
"Uskollinen! Jos tuolla tavalla jatkat, niin menen matkaani samalla!"
"Mitä? Uskollisuus..."
"Uskollisuus on ainoastaan ketju, jota ollaan kantavinaan pettääkseen
toista. Minä olen vapaa, täydellisesti vapaa, ja aijon aina olla. Sitä
miestä ei löydy, joka saisi minut luopumaan tästä päätöksestäni."
"Ja minä tunnen, etten enää ole vapaa: ketju on ainoastaan minua
varten; sinä et voi minua estää rakastamasta itseäsi, toivomasta..."
"Oh ei, herrani, minä en tahdo, että minua rakastetaan, vielä vähemmän,
että se minulle sanotaan, ja kaikkein vähimmän, että minkäänlaisia
toiveita haudotaan."
"Mutta, sinä julma, käsittämätön naamio, mitä sitte tahdot? Kuinka on
minun menetteleminen, että voisin ainakin myötätuntosi ansaita?"
"Ei saa olla hullu, ei petturi, eikä liioin saa suurennella tunnetta,
jota tuskin tuntee; eikä edes uskoa, että muutamilla runollisilla
korulauseilla tai teeskennellyllä lempeydellä voi pakottaa järkevän
naisen muuttamaan päätöstään. Täytyy olla hellä, harvapuheinen ja
kärsivällinen sekä odottaa, että minä teen päätökseni... ja silloin
ehkä..."
"Silloin ehkä? Hurmaava naamio, jatka, anna minun tietää kohtaloni...
Minä tottelen. Lupaan sinulle vaiteliaisuutta, alistuvaisuutta,
kärsivällisyyttä, kaikkea..."
Näitä sanoja lausuessaan kiinnitti Léon rakkaudesta ja toivosta
huumaantuneet silmänsä silkkinaamioon, jonka lävitse pari lempeätä,
tummaa ja säteilevää silmää näytti rauhallisesti ja tarkkaavaisesti
tutkivan häntä.
Näyttämättä välittävän siitä hellyydestä, jolla Léon oli puhunut,
jatkoi nainen:
"Tuo nauha epäilemättä on merkkinä siitä, että olet sotapalveluksessa?"
Hämillään moisesta tyyneydestä, ei Léon voinut vastata muuten kuin
myöntävästi nyökäyttämällä.
"Missä rykmentissä?"
"Minä olen kapteeni 6:ssa ratsuväkirykmentissä", vastasi hän hiukan
ärtyisästi.
"Olet lomalla, luullakseni. Onko perheesi täällä kaupungissa?"
"Ei. Perheeni, joka on tunnettu, vaikkakaan ei rikas, asuu eräässä
syrjäisessä maakunnassa. Minä olen komennettu tänne rykmenttini mukana
ja olen, samoin kuin sinäkin, kaunis naamioni, ainoastaan lyhyen aikaa
kaupungissa. Samoin kuin sinulla, ei minullakaan ole tuttuja täällä, ja
samoin kuin sinä, olen minäkin vapaa ja ilman siteitä. Se on kohtalo,
joka minut on tuonut tänne, jotta kadottaisin sydämeni, vapauteni ja
mielenrauhani..."
"Ja kohdataksesi niin julman ja kiittämättömän naisen kuin minä. Se
on niitä tavallisia kauniita korulauseita. No niin. Minä olen enemmän
oikeudenmukainen tätä kohtaloa kohtaan ja alan todellakin kuvitella
mielessäni, että se on tehnyt minulle palveluksen viedessään meidät
yhteen, ja olen saava kiittää sitä siitä ainoasta hyvästä, joka minulta
elämässä puuttuu."
"Jumaloitava tuntematon, vannon jalkojesi juuressa, että Léon de Préval
on kiitollisena ja nöyränä tekevä kaikkensa, ansaitakseen sellaisen
suloisen tunnustuksen!"
"Tunnustuksen!" sanoi hän. "Ah, olenko tehnyt tunnustuksen... Mutta
siitä nyt nähdään, kuinka itserakkaita miehet ovat!"
"Miksei imartelisi itseään hiukan tullessaan jo osalliseksi siitä,
mitä niin suuresti haluaa? Mutta enkö minä sitte voi saada tuntea tätä
viettelevää olentoa, joka huvitteleikse tekemällä pilaa minusta? Enkö
voi saada hieman kohottaa tuota vihattua naamiota, joka kätkee nämä
kasvot..."
"Jotka ovat ehkä sangen kauniit."
"Anna minun ainoastaan silmänräpäyksen ajan katsella niitä ja lukea..."
"Etkö voi kylliksi lukea minun silmistäni?"
"Ne ovat lumoavat, mutta suloinen hymyily niiden ohessa..."
Nainen nousi ylös ja sanoi vakavasti ja melkein kylmästi:
"Ei, sinä et milloinkaan saa nähdä minua, et milloinkaan oppia
tuntemaan minua etkä saamaan selvää minusta."
Léon seisoi sanattomana.
"En milloinkaan ole tavannut omituisempaa oikkua. Ei hyödytä mitään,
että vaivaan teitä kauemmin, rouvani. Ymmärrän, te tahdotte löytää
seurueenne. Koetan etsiä..."
Nainen keskeytti hänet, huolimatta hänen kiivaudestaan.
"Léon de Préval on nimesi, vai kuinka?" sanoi hän tutkien, "kapteeni
6:ssa ratsuväkirykmentissä. Tuletko vielä jonkun aikaa viipymään
kaupungissa?"
"Pah, miksi se tieto teitä miellyttäisi, kun ette tahdo enää minua
nähdä, kun..."
"Mutta mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi, etten tahtoisi sinua
enää kohdata? Niin vähän tarvitaan saadakseen tämän maailman viisaat
ymmälle! Tahdon niin mielelläni tavata sinut jälleen, että..."
"Mutta minne maailmassa sinä olet joutunut?" kuultiin samassa naisäänen
heidän takanaan huudahtavan; "me olemme etsineet sinua ainakin parin
tunnin ajan."
Se oli kauniin naamion seuralainen ja tämän kavaljeeri, ja naiset
kertoivat toisilleen, mitä heille illan kuluessa oli tapahtunut.
"Minä puolestani olen aivan pyörällä päästäni", virkkoi äsken tullut
nainen, "ja ehdotan että menemme tästä pois."
"Kyllä minun puolestani. Ei minullakaan, tietääkseni, ole täällä enää
mitään tekemistä."
"Oh", huudahti Léon, "mutta sallinette ainakin, että saatan teitä
vaunuillenne?"
Nainen tarttui hänen käsivarteensa ja he läksivät toisen parin perässä.
"Armosta", jatkoi Léon, "palatkaamme siihen pieneen hurmaavaan
aineeseen, joka onnettomuudeksi keskeytyi. Oli kysymys siitä, että
kohtaisimme toimemme. Milloin? Missä ja kuinka? Muistakaa vain, että
minä hetken kuluttua olen kadottanut teistä kaiken muun paitsi muistoa;
antakaa minun ainakin hiukan toivoa!"
"Te, herrani, olette siis jo unohtanut kiivaan suuttumuksenne?"
"Älkää sitä mainitko, pyydän teitä, säälistä... Te olette aikeissa
jättää minut... Kuinka voisin...?"
"Mutta voisihan sattua, että minä puolipaaston aikana käyn jälleen
tanssiaisissa..."
"Kolmen viikon kuluttua! Ne olivat kuin kolme vuosisataa minulle."
"Niin, kolmen viikon kuluttua — tai ei koskaan!"
"Tulen kuolemaan ikävästä ja surusta sillä aikaa."
"Se olisi vaikea kepponen suunnitelmilleni!"
"Suunnitelmillenne?"
Oltiin ulkokäytävässä, ja vaunut, joiden väriä tai vaakunaa ei pimeän
tähden voinut erottaa, olivat juuri ajaneet esille; neekeri piteli
vaunun ovea auki.
"Uskallanko toivoa, että omistat ajatuksen tuskalleni?"
"Oh kyllä, ja luulenpa vielä, että minulla tulee olemaan hyvin paljon
askaroimista sinusta..."
Tätä sanoessaan astui hän reippaasti vaunuihin, jotka heti lähtivät
liikkeelle ja olivat hetken kuluttua, kadonneet näkyvistä.
Léon seurasi silmillään vaunuja, jotka veivät pois hänen
valloituksensa, ja kun hän ei tuntenut halua palata tanssiaisiin, lähti
hän kotiinsa, mutta hajamielisenä, lauheana ja uneksien seikkailustaan,
moittien vain itseään siitä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta
lopettaakseen sen.
"Mutta kuka hän oli, tuo lumoava ja kummallinen nainen?" mietti hän
itsekseen. "Hänen ylevä ja arvokas esiintymisensä, käytöksen ylpeys
ja arvokkuus olivat takeina siitä, ettei hän voinut olla mikään
demimonde-nainen. Mutta mitä hän tarkoittaa? Miksi antaa hän minulle
toiveita, riistääkseen ne heti minulta? Hänellä on suunnitelmansa,
hän ottaa selvää olosuhteistani, kohtaus minun kanssani voi koitua
hänelle onneksi... Minä en milloinkaan saa nähdä häntä, enkä
milloinkaan tietää, kuka hän on. Hän on ehkä tahtonut huvitella minun
kustannuksellani. Oi, jospa sen tietäisin, enkö kostaisi! Mutta ketä?
Kuinka? Hän ei ehkä enää tule tanssiaisiin, olen ehkä ainaisesti
kadottanut hänen jälkensä... Se olisi vahinko, sillä hän on hurmaava,
siitä olen varma. Mikä notkeus piilikään hänen komeassa ja solakassa
vartalossaan! Mitkä kauniit silmät ja mikä ilme hänen äänessään! Mikä
elo ja mikä tunne hänen puheessaan! — Kolme viikkoa tulee olemaan
ijäisyys... Olen käyttävä ne saadakseni selon hänestä... Mutta tällä
hetkellä on parasta koittaa nukkua..."
Mutta uni pakeni Léonia, jo aikaisin seuraavana päivänä nousi hän ylös,
alkaakseen tiedustelunsa.