"Minä uskallan mitä tahansa", vastasi hän.
"Katsokaas, hyvä herra Vold, niinkuin te nyt hyökkäätte eteenpäin, niin
voitte turmella kaikki. Meidän laisten ihmisten kesken ei rynnätä --"
"Mutta tehän neuvoitte juuri tarttumaan kiinni, ja sen vakuutan minä
teille --"
"Niin kyllä -- katsokaas, mutta --" hän oli itsekin vähän hämillään;
mutta sitten selvisi hän; "niin nähkääs, meidän kesken on tavallista,
että ensin otetaan selko -- otetaan selko perheen suostumuksesta."
Tuo oli aivan Voldin käsitysten mukaista, että ensin kysytään
vanhemmilta; hän sanoi sentähden hiukan huolestuneena:
"Te arvelette, että minä ensin kysyisin ukolta?"
"Minä en luule, että hän pitäisi siitä", sanoi rouva Steiner; asia meni
jo hänenkin mielestään liika pitkälle, ja hän kohosi mennäkseen.
"Elkää luulko, että minä pelkään", huusi Törres; "odottakaa vähän, niin
minä näytän!"
Hän hypähti ylös; tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin ja
Juliasta oli hän varma; sillä lailla voi käyttäytyä ainoastaan se, joka
oli suostuvainen. Iloisena ja onnellisena meni hän tapaamaan tulevaa
appiukkoaan.
Rouva Steiner olisi tahtonut pidättää häntä, tästä tuli liika hullua,
mutta hän karkasi käsistä, ja sitäpaitse -- mitä voi hän siihen, jos
tämä itserakas ihminen tekee tyhmyyksiä; kaikki ihmisethän ovat
hemmotelleet häntä ja saaneet hänet luulemaan itsestään; mutta sehän
nyt olisi pitänyt huomata, että suuri narri hän on.
Mutta kuinka oli oikeastaan Julian laita? Jokohan se hanhenpoika
kuvaili voittaneensa voiton, joka oli jonkin arvoinen?
Ja yhtäkkiä tuli hän keskellä tanssin hyörinää alakuloiseksi tämä
kaunis rouva; hän näki suuren eron entisyytensä ja nykyisyytensä
välillä: ennen pääkaupungin hienoimpia naisia ja loistava ympäristö,
nyt taisteli hän pienen pikkukaupungin neitosen kanssa maalta tulleesta
puotipojasta -- hän puristi nenäliinan kouraansa, viittasi luutnantit
Filtvedin ja Tuftemon luokseen, toisen toiselle kupeelleen ja lähti
etsimään Juliata ollakseen samalla varoillaan sitä vastaan, mitä oli
tulossa.
Sillä välin etsi Törres uupumatta appiukkoaan kaikista huoneista. Hän
oli humaltunut omasta menestyksestään. Ja sentähden oli hänellä vaan
tämä yksi ajatus: He saavat vielä nähdä! -- he saavat vielä nähdä --
jok'ikinen.
Hän oli kuin toinen ihminen, joka ei ollut enää tuo varovainen
talonpoika ja tuli vaan valosia kuvia mieleen: pankinjohtaja, toisten
kasvava kunnioitus, rahat, Julia ja hänen ystävällisyytensä -- he
saavat vielä nähdä! -- kunnes hän yhtäkkiä näki isännän juttelemassa
konsuli Within ja muutamien muiden herrain kanssa konttorin ovella.
Hän säpsähti ehdottomasti nähdessään nyt tuon miehen, jota hän niin
omituisella tavalla oli alkanut vihata jo ensi näkemästä; mutta hän
lähestyi kuitenkin tarttuakseen sopivaan tilaisuuteen ja puhellakseen
Krögerin kanssa konttorissa, jonka ovi oli sattumalta auki ilman
vaihtoa varten.
Konsuli Withiä kutsuttiin korttipöytään, ryhmä hajosi ja isäntä meni
konttoriin noutamaan sikareja.
Törres meni mukana. Konttorissa ei ollut valkeaa; ikkuna oli auki
merelle päin; siellä oli viileää ja hiljaista, tanssin melu kuului vaan
kaukaa.
Kylmän jären puuskahdus huhtasi kiihoittunutta nuorta miestä ja hän
aikoi jo peräytyä, kun Kröger keksi hänet takanaan ja käännähti:
"Kuka helvetti --! -- Huh! tekö siinä?"
Nyt ei enää voinut peräytyä; Törres kokosi voimansa:
"Te tulette varmaankin hämmästymään, herra Kröger", alkoi hän hiukan
epävarmasti; "minulla olisi hyvin tärkeä asia teille ilmoitettavana --
pyydettävänä --"
"Asiat huomiseksi!" sanoi Kröger ja hujautti kädellään; hän seisoi
tuolilla korkean kaapin luona ja haki sikarejaan.
"Minä en oikeastaan asioista; se on yksityistä -- aivan yksityistä!" --
sanoi Törres rohkeammin.
"Hm!" antoi Kröger vastaukseksi ja astui vaivaloisesti alas tuolilta.
Törres hikoili; mutta hän ei ollut se mies, joka antautuisi:
"Minä tahtoisin puhua kanssanne, herra Kröger! koska hyvä tapa vaatii,
että pyydetään vanhempain suostumus."
"Häh" sanoi Kröger ja ajatteli: "se on päissään -- tuo sika!"
"Teidän tyttärenne suostumus minulla jo melkein on!"
"Tietysti, tietysti", sanoi Kröger ja koetti päästä niin pian kuin
mahdollista tuon humalaisen miehen ohitse.
"Ei, ei, elkää menkö! Nyt teidän täytyy kuunnella minua!" sanoi Törres
terävästi ja piti häntä kiinni nutun liepeestä: "minä olen melkein
kihloissa teidän tyttärenne Julian kanssa."
Gustaf Kröger vaan murahti jotain ja tuijotti peloissaan tuohon
mieheen. Valo ovesta sattui suoraan Törresin kasvoihin. Ne eivät olleet
humalaisen miehen kasvot nuo; niissä oli sellainen kiinteä lujuus,
sellainen järkähtämättömän tahdon ilmaus, että tuo miesparka ei osannut
muuta kuin riuhtaista itsensä irti ja juosta, juosta ulos huutaen:
"Julia! -- missä on Julia!" -- kortinlyöjäin suureksi kummastukseksi.
Ja seuraavassa huoneessa tapasi hän tyttärensä rouva Steinerin ja
useiden muiden seurassa.
"Tuolla on isä! -- me tulemme lähetystönä pyytämään sinua tanssimaan
kotiljongia, -- mutta isä! mikä sinua vaivaa?"
Hän ei voinut vastata, mutta tarttui häntä kalvoseen ja veti mukanaan.
Törres Vold seisoi konttorin avonaisessa ovessa; hänen vaalea päänsä ja
hänen kasvonsa, jotka olivat nyt vieläkin vaaleammat, ja tuo suuri
valkea avorinta näkyivät tavallista selvemmin pimeää huonetta vastaan
hänen takanaan. Kaikkien silmät olivat häneen päin kääntyneet, samassa
kun Kröger hengästyneenä huusi: "Vastaa -- Julia! onko totta että olet
kihloissa tämän -- tämän --"
"Ei! mutta isä! --" huusi Julia sävähtäen tulipunaiseksi.
"Oletko vai et?" hän oli aivan raivoissaan.
"En, en! tässä on erehdys! Miksi teit tämän -- isä!" Julia heittäytyi
hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun.
Siinä hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului pieni huudahdus rouva
Steinerin suusta, ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen herrojen taa,
sillä hän oli nähnyt Törres Voldin käsien puristautuvan nyrkkiin ja
hänen koko ruumiinsa värähtävän. Mutta muut näkivät vaan sen, että hän
yhtäkkiä syöksyi tiehensä, kalman kalpeana, läpi huoneiden -- kaikki
väistyivät -- ulos -- pois -- ja ei minuuttiakaan kulunut, kun hän jo
oli kadulla.
Kröger vei Julian mukanaan pimeään konttoriin ja sulki oven; mutta
skandaali levisi miehestä mieheen niinkuin läpitunkeva haju, jonka
kaikki saivat sisäänsä, kolmessa -- neljässä henkäyksessä.
Herra Jessen heräsi unelmistaan ja alkoi koota pilkan ja naurun tulisia
hiiliä kaatuneen kilpailijansa pään ympärille. Luutnantit riemuitsivat
ja pian näyttäytyi, että kaikki herrat olivat vihoissaan tälle
talonpoikaiskeikarille; jota vastoin naiset ensimmäkseen ajattelivat
Juliaa, joka oli saanut ansaitun rangaistuksensa keikailustaan tuon
tomppelin edessä, joka ei mitään ymmärtänyt.
Ja kun ensi hämmästys oli mennyt ohitse, ja musiikki taas pääsi
soimaan, alkoi kotiljonki reippaasti niinkuin maalaisjuhla, joka puhkee
uuteen eloon, sittenkun ukkosen pilvi on poistunut.
Gustaf Kröger näyttäytyi taas pian vierailleen. Vaikka häntä oikeastaan
suututti ja hävetti oma kömpelyytensä, ei hän kuitenkaan antanut juhlan
mennä myttyyn.
Vanhat herrat pelasivat taas korttia savuun kiedottuina; nuoret salissa
huvittelivat niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja Kröger piti
huolta siitä, että ruuvan ja juoman tarjoominen kävi loistolla loppuun
saakka. Sitä ei kuitenkaan saatu peitetyksi, että juhla oli saanut
kolahduksen, josta se ei voinut tointua.
Julia makasi vuoteellaan ja itki; rouva Steiner hävisi hyvästiä
heittämättä, ja yksi ja toinen vanhemmista naisvieraista poistui
vastahakoisten tyttäriensä kanssa; mieliala laimeni, ja pidot
päättyivät itsestään -- aikaisemmin kuin tavallista.
Kun pankinjohtaja Christensen tuli kadulle, seisattui hän hetkeksi
avonaiselle paikalle Brandtin edustalla, käännähti ja katasti noihin
valaistuihin ikkunoihin, samalla kun hän miettiväisen näköisenä
hieroskeli isoa nenäänsä. Jo kauan oli hänestä tuntunut että Brandtin
liike hajahti vähän oudolle; siihen lisäksi nämä suuret, ylpeät pidot,
jotka päättyivät loukkauksella erästä kaupungin nuorta voimaa kohtaan!
-- pikku neiti Julia saisi ehkä vielä maksaa kipurahat tästä
illasta! --
-- Törres Vold loikoi vuotellaan ja tuijoitti silmät auki mustaan
pimeään.
Tuo hetkellinen raivon kohtaus, jolloin hänen korvissaan suhisi ja se
ajatus iski hänen aivojensa läpi, että hän ajaa puhtaaksi koko huoneen
ja panee pirstoiksi kaikki, -- se oli vaan salama, joka hävisi pimeään;
mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei muistanut eikä tiennyt,
kuinka hän oli tullut kotiinsa ja vuoteelleen.
Mutta kun hän nyt peitteensä alle kyyristyneenä tuijotti eteensä,
näyttäytyi se hänelle uudelleen kaikkityyni ja hän tunsi kuin kauhua
jotain -- niinkuin hänelle olisi tapahtunut jotain kamalata ja
salaperäistä; hän oli koko ajan ollut kuin toinen mies, hän oli
kulkenut ulkopuolella itseään -- tuota oikeata Törres Voldia --
narrina, koko kaupungin narrina.
Hän tutki itseään, oliko hän päissään. Mutta ei mikään pyörinnyt hänen
silmissään; kaikki oli selvää, selvempää kuin koskaan ennen. Se oli
paljon pahempaa: hän oli hullu; hän vapisi vuoteellaan ja kuulosti
henkeään vetämättä, tulivatko ne hänen jälessään; hän oli varmaankin
menettänyt järkensä.
Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että hän, joka oli niin
tarkkasilmäinen, koko illan oli vaeltanut ihmisten seurassa, jotka
ilmeisesti pitivät häntä narrinaan? Nehän eivät olleetkaan hymyilleet
hänelle, mutta ne olivat nauraneet häntä vasten naamaa -- kaikki tyyni!
Herrat, jotka antoivat hänen puhua pankkiasioista! -- ja naiset! -- hän
porasi päänsä tyynyyn ja tunsi, ett'ei hän enää koskaan uskaltaisi
näyttäytyä ihmisten ilmoissa.
Hän oli ja pysyi moukkana, joka ei osaa avata suutaan puhumatta heti
paikalla tyhmyyksiä ja raakuuksia; sana sanaltaan muistui hänen
mieleensä, mitä hän oli sanonut tanssiaisissa -- kunnes hän näki
itsensä seisomassa hienon Gustaf Krögerin edessä ja sanomassa, että hän
oli kihloissa -- hän valitti tuskasta eikä tahtonut enää muistella;
mutta se tuli uudelleen ja aina uudelleen takaisin, yhtämittaa joutui
hän tuohon puolipimeään konttooriin, josta hänet oli ajettu ulos kuin
hullu koira.
Hän oli tyhmyydessään luottanut vähiin rahoihinsa ja unohtanut aukon,
joka oli välillä; nyt loikoi hän kuilun pohjalla voimatta koskaan enää
kohota. Ei koskaan voisi hän saavuttaa sitä maailmaa, jossa oli
valoisaa ja hienoa, jossa ei kukaan ollut raaka eikä tyhmä, jossa
uskalsi olla iloinen, ja jossa oli naisia, joita kannatti omistaa.
Neiti Thorsenkin oli liika hieno hänen laiselleen; ei, Bertha -- tuo
paksu Bertha oli juuri omansa semmoiselle pölkylle kuin hän. Ei koskaan
pääse hän perille; jos hän ei olisi itse pudonnut, olisi pankinjohtaja
piankin musertanut hänet; hänellä on vaan vihamiehiä.
Näin vaipui ja vaipui hän yhä syvemmällä itseensä, omaan luontonsa,
tuli varovaiseksi talonpoikaispojaksi, joka kyllä selviäisi pulasta;
mutta jonka päähän ei pistäisi ruveta kulkemaan tyhjässä ilmassa.
Ja yhtäkkiä näki hän edessään vanhan lapsuutensa kuvan Jaakopista, joka
putosi portailta ja loukkasi kylkensä.
Niin oli hänkin pudonnut; mutta paljoa pahemmin. Ja tyhjässä ilmassa
oli hänkin tahtonut kulkea -- yhtä hullusti kuin Jaakoppikin, niin,
vielä hullummin.
Mutta tämä vertailu soi hänelle kuitenkin jotain rauhaa; se vei hänet
unelmien ja mielikuvituksien maailmasta järkevien laskujen vakavalle
pohjalle, joka ei petä.
Hänen lankeemuksensa oli luonnollinen; ei yksikään ihminen -- ei edes
tuo suuri patriarkkakaan voi kävellä tyhjän päällä. Sentähden olkoon
tämä päivä niinkuin Jaakopinkin uni, varoitus ja merkki, joka,
vaikkakin oli ollut kiusallinen kärsiä, voi antaa hyviä toiveita
tulevaisuudesta. Ja näihin mietteihinsä hän vihdoinkin nukkui.