Niinä vuosina, joina Törres Vold rikastui rikastumistaan, vallitsi koko
maassa yleinen velttous. Niinkuin raskasta, pilaantunutta ilmaa
hengittivät ihmiset vielä vanhoja ajatuksia, ja uusia kahlehti vaitiolo
ja teeskentely.
Ei pitkään aikaan ollut papistolla ollut niin suurta valtaa kuin nyt;
kaikkialla olivat mustatakit mukana -- ei ainoastaan kouluissa ja
kodeissa, mutta kaikkialla julkisessakin elämässä; politiikassakin oli
joka puolueella oma pappinsa, ja tekopyhyys tunki joka paikkaan,
ylentäen sitä, mikä oli alhaista, ja kutistaen kokoon sitä, mikä oli
tuoresta ja tervettä.
Tiede mateli hiljalleen eteenpäin varovaisine, pienine tiedonantoineen;
kaikki korkeampi henkinen elämä saatettiin epäluulon alaiseksi;
kirjallisuutta ja taidetta pilkattiin, siksi että ne olivat uusia, ja
kaikki järjestettiin "kansalle" valmiiksi.
Sentähden laimeni elämän ilo, ja ajatusten ja elämän kansanvaltaisuus
maatui maatumistaan. Sillä kun ihmisjärjen ja ihmishengen jalointa
työtä ei pidetty minkään veroisena tyhjänpäiväisen "tunnustuksen"
rinnalla, niin mitäpä hänestä sitten välittääkään, ja niin tapahtui,
että alhaisimmat ja sivistymättömimmät määräsivät koko kansan henkisen
suunnan.
Se oli tuo vanha niin kutsuttu inttelligenssi, joka oli saanut tämän
aikaan. Pappien ja sanomalehtien kautta oli se levittänyt sellaista
ylenkatsetta uudenaikaiseen kulttuuriin ja henkielämään, että se sopi
aivan hyvin yhteen talonpojissa vallitsevan uskonnollisen orjallisuuden
kanssa. Yhteiseksi ei kuitenkaan jäänyt muuta kuin virallinen
uskonnollisuus, jossa kaikkien täytyi olla mukana taikka erota.
Niin oli yhteiskunta avoinna alhaisimmille voimille. Kaikki henkinen
arvo, ulkopuolella "tunnustusta", alennettiin mitättömiin, ja niin ei
ollut kuin rahat jälellä. Ja tätä päämaalia kohti: rahaa taskussa ja
tunnustus kielellä -- pyrittiin sekä ylhäältä että alhaalta päin.
-- Sittenkun Brandtin suurista joulupidoista ja niihin kuuluvasta
skandaalista oli lausuttu lukemattomia eri mielipiteitä, arvosteluja ja
selityksiä, päättyi julkisen moraalin tuomio johtopäätökseen, jota
alussa ei olisi voinut aavistaakaan.
Kaikki ne, jotka olivat kiivastelleet puotipoikaa kohtaan, jotka olivat
surkutelleet neiti Krögeriä ja jotka eivät kylläkseen voineet kiitellä
Gustaf Krögeriä hänen päättäväisestä käytöksestään, -- kaikki ne äänet
vaikenivat vähitellen. Ja kolme kuukautta senjälkeen oli yleinen tuomio
kuin naulattu ja se oli tämä: että oli oikeastaan hyvin naurettavaa,
kun nämä Krögerit tahtoivat pysytelläidä noin ylhäällä; mitäs pahaa
siinä olisi, jos kauppiaan tytär menisi naimisiin kauppapalvelijan
kanssa? olisi tainnut olla paljoa parempi, jos vanha ukko Brandt
aikoinaan olisi valinnut tyttärelleen miehen omalta ammattialaltaan sen
sijaan kuin tuon Krögerin, jonka n.k. sivistys lopussa kuitenkaan ei
ollut muuta kuin että hän oli vapaa-ajattelija ja rakasti elää humussa
ja ylellisyydessä.
Nuori Vold oli herkkäuskoinen kansan lapsi, jota nuo hienoiset olivat
hävyttömästi kohdelleet Se päivä voipi piankin valjeta -- ja oli
semmoista nähty ennenkin -- jolloin neiti Kröger mielelläänkin ottaisi
vastaan tällaisen kosijan.
Pankinjohtaja Christensen hieroi nenäänsä -- niinkuin taputetaan hyvää
metsäkoiraa ja ehdotti pankin osakkaiden kokouksessa että herra T. Vold
valittaisiin johtokuntaan. Ehdotukseen suostuttiin melkein
yksimielisesti.
Tämä vaali hämmästytti Törresiä äärettömästi. Noiden pitojen jälkeen
oli hän tuskin uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin. Hän oli hetikohta
muuttanut rouva Knudsenin luota erääsen lähitaloon. Mutta koko päivän
teki hän työtä tämän liikkeessä uutterammin kuin koskaan ennen. Niin
paljo kuin mahdollista karttoi hän kuitenkin seisomasta tiskin ääressä
-- varsinkin pelkäsi hän naisia.
Simon Varhoug'in täytyi taas valittaa ystävälleen Halvor Röidevaagille,
ettei ollut rauhaa talossa. Sillä nuori Vold täytti kaikki huoneet
sellaisilla kaiken maailman tavaroilla, jotka tulivat ja menivät, että
siitä saattoi tulla ihan hulluksi.
Törres itse, kuinka hän vähitellen taas alkoi sulaa siihen kaavaan,
josta hän oli pudonnut pois rangaistukseksi ylpeydestään ja
itserakkaudestaan. Tuo kiusallinen tunne että hänessä oli kaksi
henkilöä, hävisi, ja hän sai taas takaisin synnynnäisen ja juurtuneen
luottamuksensa rahoihin, -- ainoastaan nehän ne kuitenkin jotain
merkitsivät. Mutta niitä pitäisi olla paljon, paljon enemmän kuin niitä
hänellä oli, ennenkun voisi yrittää aukon yli!
Mutta ensimmäisen lankeemuksensa jälkeen järjesti hän kulkunsa toisella
tavalla. Nopeasti, vielä nopeammin kuin tähän saakka oli kuljettava,
mutta pimeässä. Tosin ei hän uskonut enää, että hän koskaan voisi
päästä kotiutumaan iloisten ja varmojen ihmisten joukossa; mutta niin
korkealle hän nyt ehkä kuitenkin voisi kiivetä että niiltä loppuisi
tanssiminen noilta, yhdeltä niinkuin toiseltakin. Ja silloin tahtoisi
Törres Vold itse alkaa omat tanssiaisensa, -- ja uskaltaisikohan kukaan
silloin nauraa?
Mutta rahaa siihen tarvittaisiin, paljo enemmän rahaa, ja Törres
keräili ja kätki. Kotona uudessa asunnossaan otti hän vastaan lainan
hakijoita taikka niiden asiamiehiä ruokatunneilla ja illalla myöhään.
Sunnuntai oli kuitenkin hänen paras liikepäivänsä. Hänen huoneensa
muuttui oikeaksi konttooriksi; hän uskalsi jo ostaa tulenpitävän
kaapinkin ja alkoi kerätä osakkeita ja pieniä laivan osuuksia, oli
yleisesti tunnettu asia, että Törres Voldilla oli rahoja -- se oli
käsittämätöntä, mutta totta se oli.
Rouva Knudsenilla ei ollut mitään valittamista. Tuo tasainen
järjestetty tapa, millä Törres aina otti osansa, ei näkynyt missään.
Sitäpaitse syntyi lisääntyneestä menekistä, joka oli hänen ansionsa,
enemmän liikettä ja suurempia tuloja. Nyt olivat kirjatkin hänen
hallussaan; ei mikään silmä voinut keksiä sitä, mitä hän tahtoi
peittää.
"Mutta emmekö me nyt", kysyi rouva eräänä päivänä, "voisi koettaa tulla
toimeen ilman kaikkia noita vekseleitä?"
"Ne ovat kauppavekseleitä, rouva!" vastasi Törres tuolla pankkimiehen
äänellä, jota hän aina käytti silloin kuin tahtoi sanoa rouvalle,
ett'ei hän oikein ymmärrä näitä asioita; ja rouvasta tuntui kuin ei hän
koskaan voisi tunkea noihin miesväen salaisimpiin vehkeihin.
"Te tiedätte, että vekselit ovat minun kauhuni", sanoi hän.
"Me voisimme kieltäytyä tunnustamasta G. Krögerin papereita", vastasi
Törres.
"Ei sitä voi, se on vanha sitoumus; minä olen sen avun hänelle velkaa;
ja apuhan on molemmin puolinen."
"Niin", vastasi Törres, "mutta voisihan tapahtua, ett'emme sitä kauemmin
tarvitseisi."
"Me kirjoitamme G. Krögerin papereihin -- niinkuin ennenkin", sanoi
rouva vähän kiivaasti.
"Niinkuin tahdotte -- rouva."
Rouva Knudsen ei ollut mennyt joulupitoihin, sillä hän ei rakastanut
suuria seuroja. Mutta kun skandaali seuraavana päivänä kerrottiin
hänelle, asettui hän heti Törresin puolelle. Hän tiesi tämän sukkelaksi
pojaksi, josta tavattoman lyhyessä ajassa oli tullut taitava kauppias.
Mutta ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että hän oli joutunut tappiolle
niin taitavien naisten käsissä kuin olivat rouva Steiner ja neiti
Kröger.
Sentähden piti hän aivan rauhallisesti Törres Voldin puolta, kun Kröger
seuraavana päivänä tuli tyhjentämään sappeaan. He erosivat kummallisen
kylmäkiskoisesti ja Kröger tunsi, että nyt oli tuo mies tunkeutunut
hänen ja hänen parhaan ystävänsä väliinkin.
Törresille ei rouva virkkanut sanaakaan, eikä ollut tietävinäänkään
koko asiasta.
-- Niin oli hänestä taas tullut kauppias, joka ei ajatellut muuta kuin
asioitaan.
Kun sitä ei voinut välttää, palveli hän naisia tiskintakaa, mutta
vältti katsomasta heitä silmiin -- ei nöyrästi, mutta väjyen. Ei
koskaan nauranut hän enää muiden läsnäollessa; mutta tapahtui joskus,
varsinkin kun hän oli yksin, että hän purskahti lyhyeen nauruun -- vaan
lakkasi samassa ja katseli ympärilleen huoneessa.
Hän oli hyljännyt ystävänsä ja ystävättärensä, ja vietti itse asiassa
aivan yksinäistä elämää, vaikka hän aamusta iltaan liikkui ihmisten
joukossa ja hänen tuttavapiirinsä sitäpaitsi laajeni samassa määrässä
kuin raha-asiat kasvoivat.
Mutta hän tiesi kumminkin, että häntä takana pilkattiin ja koetti
itsekin harjaantua ylenkatsomaan, sekä kartuttamaan salaista voimaansa,
kunnes kerran voisi nousta kauhuksi vihollisilleen.
Sentähden hämmästyi hän ja melkeinpä pelästyikin, kun hän eräänä iltana
luki sanomalehdestä, että hän oli tullut valituksi Christensenin pankin
johtokuntaan. Hän ei ollut uskaltanut lähteä kokoukseen, jossa niin
monta silmää oli katsomassa. Hän tuijotti tuohon vaaliin, eikä voinut
käsittää, oliko se pilkkaa sanomalehdeltä.
Samassa kuuli hän nakutuksen ovellaan. Siinä luulossa, että siellä
taaskin oli joku nöyrä lainan pyytäjä, ei hän viitsinyt heti mennä
avaamaan.
"Hyvää iltaa herra Vold. Suokaa anteeksi että tulin näin myöhään, mutta
olen kuullut että teidät paraiten tapaa tällä ajalla", -- sanoi mies
sisään astuessaan; ja Törres tunsi hänet samaksi papiksi, joka hänelle
esitettiin tanssiaisissa.
Hän joutui kovasti hämilleen; ja muisti ensimmäisen kohtauksensa papin
kanssa, jolloin hänen ylpeytensä ja naurettavaisuutensa oli
korkeimmillaan.
Ja tapansa mukaisesti, kun hän tunsi itsensä enin vaivatuksi, kysyi hän
jyrkästi:
"Mitä te minusta tahdotte?"
"Minä toivotan teitä tervetulleeksi", -- vastasi pappi ja meni edellä
aivan levollisena valaistuun huoneesen -- "tervetulleeksi seurakuntaan,
minun seurakuntaani."
Törres ei ollut ajatellut, että hän muuttaessaan rouva Knudsenin luota,
oli tullut sen kadun yli, joka eroitti molemmat kaupungin seurakunnat
toisistaan. Hän kiitti sentähden jotenkin väliäpitämättömästi,
vakuutettuna siitä, että tällä käynnillä oli joku muu tarkoitus.
"Se on minun tapani" -- jatkoi pappi istuutuen -- "sitä en tee
tunkeutuakseni, vaan tarjotakseni apuani jokaiselle erityiselle
seurakunnan jäsenelle, joka minua tarvitsee."
Törres lausui taaskin jotakin kiitokseksi ja odotti uteliaisuudella
mitä tuleman piti.
"Mutta teitä oli minulla erityinen halu hakea" -- jatkoi pappi
kehoittavasti hymyillen. -- "Olemmehan me molemmat talonpojan poikia,
kotoisin miltei samasta paikasta, ja siten melkeinpä sukua toisillemme,
täällä näiden kaupunkilaisten keskessä."
Törres vastasi vaan -- niin -- tahi -- niinhän se on, -- ja vaikeni
jälleen ollakseen varoillaan. Siten tuli keskustelu heidän välillään
kankeaksi kuin talonpoikain, jotka tahtovat toisiaan tutkia. Vähän ajan
perästä nousi pappi hiukan pettyneenä ylös.
"Niin, toivotan teille hyvää yötä, hyvä herra Vold, minua ilahduttaisi,
jos tiemme useammin yhtyisivät. Me asumme niin lähellä toisiamme;
tiedättehän, että asun..."
Törres tiesi missä pappi asui ja niin erosivat he. Mutta Törres istui
ja tuumi kauvan aikaa, mitä tämä käynti mahtoi tarkoittaa.
Hän oli käynyt niin epäluuloiseksi ja tämä epäluuloisuus ilmaantui niin
hänen käytöksessään, että hän ikäänkuin levitti pelkoa ympäristöönsä.
Ei kukaan yritellyt pilkkamaan häntä, mutta useimmat alkoivat Törres'in
itsensä sitä huomaamatta kohdella häntä suuremmalla kunnioituksella ja
huomaavaisuudella.
Pikku neiti Thorsen oli ollut tulisessa tuskassa tähän aikaan. Kun hän
sai kuulla Törres'in uskottomuudesta Brandtin joulukemuissa, joihin ei
häntä oltu pyydetty, koska naisia löytyi aina yltäkyllin, hän ensiksi
melkein nautti hänen suuresta tappiostaan.
Mutta ajanpitkään ei hän kestänyt nähdä Törres'iä niin muuttuneena kuin
hän etenkin ensi päivinä oli. Tosin oli neiti Thorsen vahvasti
päättänyt antaa Törresin kärsiä uskottomuudestaan, mutta hän tahtoi
kumminkin antaa lepyttää itsensä ja sitten tahtoi hän rohkaista häntä,
vaikkapa kaikki muut hänet hylkäisivätkin.
Mutta illat kuluivat, ja turhaan hänen kuunteleva korvansa odotti noita
tuttuja ääniä, kun Törres tarttui lukkoon, tahi tuli hiiviskellen
yläsiltaa pitkin. Häntä ei enään kuulunut ja muuttipa hän vielä
asuntonsakin virkkamatta sanaakaan neiti Thorsenille. Puodissa taas
näytti hän niin jäykältä, ettei hän uskaltanut katsahtaakaan häneen.
Oikein Törres häntä pelotti. Hänestä oli omituista, että Törres voisi
olla tuollainen -- ikäänkuin satujen sankari, joka yön pimeässä
lähestyi kuin kaunis prinssi prinssessan leiriä, mutta päivän aikana ei
ole muuta kuin ruma musta karhu.
Sitä vastoin oli tuo suuri Bertha jo kauvan aikaa sitten rauhoittunut.
Hän näki, että Törres oli liian korkea ja hieno hänelle. Mutta
sunnuntaisin, vapaina hetkinään, kävi hän Törres'in luona hänen uudessa
asunnossaan ja uskoi säästörahansa hänen huostaansa.
Julia Krögerin ja rouva Steinerin ystävällinen väli ei tullut
rikotuksi.
Se mieliala, johon rouva oli vaipunut jo tanssiaisten aikana, sai yhä
enemmän valtaa, kun juhla oli niin ikävästi loppunut. Hänestä oli nyt
tämä pikkukaupungin seura kerrassaan naurettava, eikä sen tähden
kannattaisi luopua sekä omasta itsestään että taiteesta. --
Yhteen aikaan oli hän tosin selittänyt mieluummin tahtovansa asua meren
saaressa, kuin olla vaarassa kaikkialla kohdata vastenmielistä
miestään. Mutta nyt oli toisin. Ikävöidessään pääkaupunkia ja iloista
elämää taiteilijain ja nuorten eteväin miesten keskuudessa, johonka he
miehensä kanssa olivat niin perehtyneet, tuntui hänestä nyt kerrassaan
ahdasmieliseltä vältellä mahdollista kohtausta miehen kanssa, jonka
kanssa ei hänellä ollut muuta tekemistä, -- kuin että hän ylläpiti
häntä.
Hän tahtoi yhä edelleenkin elää mukana maailmassa. Juuri tuota
harvinaista asemaansa -- että hän oli nainen, joka perusteellisesti
tunsi kaikki miehet, tahtoi hän käyttää hyväkseen. Täällä
pikkukaupungissa oli hän usein huomannut, että miehet kohtelivat häntä
naisena, joka muka oli päättänyt toimensa elämässä, ja että he
ikäänkuin odottivat hänen jäävän siihen seisomaan jonkunlaisena
siveellisyyden riemupatsaana!
Jos hän esimerkiksi olisi pienenä Julia neitinä, joka ei ymmärtänyt
miehiä sen paremmin kuin kissanpoikanen, niin koettelisi hän itseään.
Mutta ei, se ei ollut tarkoitus. Jo oli aika lopettaa tämä
pikkukaupungin elämä.
Hän oli oma herransa ja pani paikalla palvelustyttönsä sullomaan kokoon
vaatteita, mutta atelierinsä ja muut huoneet jätti hän vastaiseksi
koskematta.
Ainoastaan yksi asia teki hänet levottomaksi: jäähyväiset Krögeriltä.
Kirjoittaa kirje ja kadota olisi ollut äärettömän mukavata. Mutta
sitten hänet paikalla sotkettaisiin juhlan skandaaliin, ja siitä tahtoi
hän tykkönään päästä. Julian kömpelö yritys voittaa vielä kömpelömpi
ihailija, oli kaikkeen syynä. Niin taitamattomassa pelissä ei rouva
Steiner tahtonut olla osallisena.
Siksi ilmaantui hän komeana ja iloisena ja mitä viattomimman näköisenä
pari päivää juhlan jälkeen Krögerille. Salongissa tapasi hän ainoastaan
Krögerin, joka vastoin tavallisuutta joutui hämilleen, ja samassa tuli
Sofia täti kyökistä tavalla, joka saattoi rouva Steinerin levottomaksi.
"Pikku Julia on maannut aina tanssijaisista asti", -- sanoi Sofia täti
istuutuen sohvaan.
"Sepä on ikävä; olisin niin mielelläni tahtonut nähdä häntä."
"Julia ei tahdo tavata ketään, ei edes teitäkään; sen on hän suoraan
sanonut."
Gustaf Krögerin täytyi nyt puuttua keskusteluun; hän tiesi että Sofia
tätillä oli paljon sydämmellään.
"Katsokaas, siihen menee pitkä aika, ennenkun suuri talo saadaan
kuntoon jälleen", -- sanoi hän.
"Sehän on luonnollista", -- vastasi rouva Steiner ystävällisesti,
kääntyen hänen puoleensa.
"Talo on totta tosiaan jo kauvan sitten järjestyksessä, kunhan vaan
olisi yhtä helppo saada ihmiset kuntoon", -- vastasi Sofia täti
tuimasti.
"Te näytätte yhtä iloiselta kuin ainakin, rouva Steiner", -- sanoi tuo
kohtelias Kröger.
"Se onkin hauska kyllä, kun täytyy matkustaa."
"Aijotteko matkustaa?"
"Kyllä, matkustan huomena Kristiaaniaan; ... olen saanut kirjeen..."
Hän joutui hämilleen.
"Ainiaaksiko?" -- kysyi Sofia täti niin silmiinpistävällä ilolla,
että Krögerin täytyi kiiruhtaa puhumaan matkasta, matka-ilmasta
ja matkakapineista. Tulipa hän maininneeksi eräitä oivallisia
matkapeitteitäkin, joita hänellä oli puodissaan, vaikk'ei hän ylipäänsä
mielellään puhunut puodistaan salongissaan ja seuraelämässä.
"Käsken heti paikalla lähettämään muutamia teille valittaviksi", --
sanoi hän ja nousi ylös. "En sano vielä jäähyväisiä, sillä tapaammehan
me vielä ennen lähtöänne?"
"Sen varmaan teemme", -- vastasi rouva ja he tunsivat molemmat
helpotuksen.
Rouva Steiner tahtoi nyt niinpian kuin mahdollista päästä Sofia
tätistä, mutta tämä ojensihe ja sanoi aivan suoraan:
"En ole pahoillani siitä, että matkustatte."
"Kas, kas!" vastasi rouva Steiner ja korjasi sormikkaitaan. Hän koitti
hymyillä, mutta ei tuntenut itseänsä oikein varmaksi.
"En luule, että teidän vaikutuksenne Juliaan on ollut hyvä."
"Hänet tahdotaan varmaankin kasvattaa vanhaksipiiaksi?"
"Ei, päinvastoin tulee hän menemään naimisiin, mutta kunnollisesti --
pysyväisesti."
"Olenko minä ehkäissyt teidän tuumanne?" -- kysyi rouva Steiner
vaaleten.
"Te olette opettanut hänelle niin paljon tyhmyyksiä miehistä, ettei hän
enään uskalla luottaa kehenkään."
Rouva Steiner, joka jo oli ovella menossa, sanoi jyrkästi:
"Viimeisen kerran sanon teille, neiti Kröger, että en puhu miehistä
vanhojen piikojen kanssa!"
Mutta nyt ei neiti Kröger enään voinut hillitä itseään, vaan nousi
sohvasta ja sanoi:
"Niin, vanha minä kyllä olen; mutta vanhapiika, sitä en ole enämmän
kuin tekään rouva Steiner!"
He katsoivat hetkisen hämmästyneinä toisiaan. Sofia täti läksi kyökkiin
ja rouva Steiner ulos etehiseen. Hän koetti nauraa, mutta ei voinut.
Seuraavana päivänä matkusti hän.
Julia oli tyytyväinen, että pääsi näkemästä ystävätärtään, jonka
uskottomuutta hän aavisti. Herra Vold, tuo kunnon mies ei olisi koskaan
käyttäytynyt sillä tavalla, ellei joku toinen olisi häntä siihen
yllyttänyt.
Ja se oli Lulli, joka ensin oli omasta puolestaan tahtonut leikitellä
hänen kanssaan, ja sitten kun ei se onnistunut kostoksi pannut toimeen
tuon kauhean kohtauksen.
Eikä hän koskaan voinut unhottaa sitä silmänräpäystä, jolloin Törres
seisoi siinä hyljättynä, ja kun hänen isänsä oli aivan vimmoissaan ja
hän -- hänkin oli Törresin kieltänyt kaikkien hänen vihollisten
kuullen. Hän ei voinut toisin menetellä, sillä eiväthän he olleet
kihloissa; -- mutta kuitenkin. --
Sitten tuli Jolla Blom ilmoittamaan kaikkia, mitä ajateltiin ja
sanottiin kaupungilla. Hän puhui yhteen henkäykseen, jännitetyn
näköisenä, kulmakarvat kohollaan, ettei olisi hypännyt yhdenkään sanan
yli, jotka tulvivat ulos, ikäänkuin olisivat päästetyt painimen alta.
Ja niin otti kaupunki Julia Krögerin suosioonsa. Hän häpesi itse rouva
Steinerin kevytmielistä seuraa. Se ei sopinut hänelle. Ja nuo
huolestuneet ystävät äidin ajoilta saivat taas uutta toivoa pikku
Juliasta.