X.

Krögerin pidot joulun ja uudenvuoden välillä olivat niin vanhat, että

niitä yhäkin vielä kutsuttiin Brandtin joulupidoiksi. Entisinä aikoina

oli kaupunki ollut iloinen ja Brandtin varakkaassa talossa olivat

virkamiehet ja porvarit laulaneet vanhoja lauluja ja pyöritelleet

paljas kaulaisia naisia -- somasti, hauskasti ja ilman turhaa

kainoutta.

Julian äiti oli oikeastaan ollut ainoa tässä suvussa, johon tarttui tuo

raskas uskonnollisuus, mikä viime vuosina oli tunkenut paikkakuntaan;

ja niin kauan kuin hän eli, oli vanhoissa joulupidoissa vallinnut

raskas mieliala.

Mutta nyt tahtoi Gustaf Kröger korvausta tästä ja monesta muusta, ja

viime vuoden pidot olivat olleet suureksi suruksi ja harmiksi kaikille

niille, joita ei oltu sinne kutsuttu. Ilo kesti myöhään yöhön ja se oli

belzebubin juhla kaikille hengellisesti vaivatuille.

Jo valmistukset pitoihin huvittivat Krögeriä. Hän tahtoi yllä pitää

vanhoja traditsiooneja. Mutta niinkauan kuin rouva eli, oli tämä pannut

vastaan kaikkea, mitä toisen teki mieli, ja joka taholla koettanut

vähentä juhlallisuutta. Nyt nautti hän oikein siitä, että sai tehdä

kaikki suuremmoiseksi ja komeaksi hienon illallisen ja vanhojen viinien

kanssa.

Tämä oli yksi niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin Gustaf Kröger

aivan unohti sen, mitä hän muuten alakuloisina hetkinään kutsui

epäonnistuneeksi elämäkseen. Kun tuo vanha, arvokas talo oli täynnä

valoa ja vieraita, kuvaili hän että sekä hän itse kuin myöskin kaikki

muu oli oikella paikallaan; hän kuvaili, että naiset olivat _comme il

faut_ sekä pukuihin että käytökseen nähden, että nuoret herrat olivat

sukkelia, että vanhat herrat korttipöytäin ääressä olivat mainioita

miehiä, jotka virkistivät itseään hienossa seurassa.

Itse kulki hän tässä mainiossa seurassa iloisena isäntänä. Ja nyt, kun

hän oli varma siitä, ettei hän missään, ei sisähuoneissa eikä kyökissä,

kohtaisi vaimonsa hapanta naamaa, niin oli hän niin onnellinen kuin se,

jonka on suotu tehdä kaikki nämä kunnon ihmiset iloisiksi ja

tyytyväisiksi.

Mutta sen hän kernaasti tahtoi, että kaikki kävisi hienosti. Hän ei

rakastanut tänä iltana kuulla ystävänsä yliopettajan huomautuksia.

Eikä hän myöskään ollut huomaavinaan noita kauheita paikkakunnan

synnynnäisiä nuorukaisia, joita täytyi kutsua mukaan saadakseen tanssia

käymään. Kun hän ensi kerran huomasi Törres Voldin, jota hän ei ollut

saanut pois jätetyksi, kääntyi hän hänestä inholla pois; mutta tällä

kertaa harmitti häntä oikeastaan se, että tuo vastenmielinen mies ei

näyttänyt pahemmalta kuin näytti.

Sittenkun hän juhlallisella poloneesilla tuomarin rouvan kanssa oli

alkanut tanssin, ei Kröger enää juuri näyttäytynyt tanssisalissa; se

asia kulki itsestään, kunhan vaan ei soitto lakannut janon tähden tai

liiasta juomisesta, -- tasapainon pito tässä se oli yksi hänen

tehtäviään.

Hän käyskenteli yhtä mittaa ympäri ollen apuna kaikkialla, alkoi

kyökistä, jossa hän joi portviinissä vanhan hehkuvan kyökkipiian

maljan, joka yhtämittaa vakuutti hänelle, että herra oli ainoa koko

kaupungissa ymmärtämään oikeita ruokia. Senjälkeen teki hän kierroksen

kaikissa huoneissa -- kaikkialla huomaten loppuun palaneet kynttilät ja

tyhjät pullot; milloin lähetti hän palvelijan kellariin, milloin

maistoi jonkun kanssa, joka hänen mielestään kaipasi kehoitusta, taikka

kohotti hän lasinsa kortinpelaajain yhteiseksi maljaksi, jotka nousivat

seisaalleen ja maistoivat totiaan.

Niin kuluivat pidot kuin voideltuina ja niin niiden Gustaf Krögerin

mielestä piti kuluakin, että nuo ihmiset, murjottivatpahan kuinka

murjottivatkin jokapäiväisessä elämässään, edes kerran vuodessa

heräisivät huvittelemaan sydämmensä pohjasta ja hyvällä omalla

tunnolla.

Mutta samalla oli hän hyvin tarkka siinä, ett'ei ilo menisi liika

pitkälle. Hänen juhlatuulensa meni samassa pilalle, jos tapahtui jotain

hullua, -- jos esimerkiksi joku nuori mies rohkaistuna isännän

vieraanvaraisuudesta tuli juoneeksi liika paljon ja alkoi meluta tai

tehdä skandaalia tanssisalissa; silloin oli Kröger ihan onneton kunnes

häiritsijä saattiin pois. Hän ei sietänyt sitä, että hänen untaan

häirittiin, tuota unta, että tässä oli valittu seura varmoja,

sivistyneitä ihmisiä, jotka osasivat huvitella perin pohjin -- mutta

maltillisesti.

-- Viime aikain menestys oli antanut Törres Voldille rohkeutta ja

itseluottamusta, jota hyvin olisi voinut luulla varmuudeksikin. Ei hän

kuitenkaan läheskään tuntenut itseään sisällisesti varmaksi, kun hän

muutamien muiden puotilaisten seurassa tuli näihin vanhoihin saleihin,

joista kaupungissa niin suurella kunnioituksella puhuttiin.

Hän ei uskaltanut mennä tanssisaliin, mutta asettui erääsen

sisähuoneista, jossa hän -- yhdessä useiden muiden nuorempien ja yhtä

rohkeiden herrain kanssa rohkasi sieluaan kaikenlaisilla

juomatavaroilla.

Mutta juuri kun hän seisoi sikari suussa piirin keskessä ja puheli

kaupungin pankkiliikkeestä sellaisen miehen varmuudella, jolla jo on

jotain ja jota suuret jo ovat ottaneet suosiakseen -- näkyi hänen

edessään yhtäkkiä savupilven läpi: rouva Steiner -- rinta ja olkapäät

paljaina, hehkuvan valkoisena, posket tanssista punoittaen ja kiiluvin

silmin.

Hänellä oli sileä liivi valkoisesta atlasvaatteesta, vaalean punaiset

ruusut olkapäillä ja korallikäädyt kaulassa; helmat olivat hyvin lyhyet

ja reunustetut samanlaisista ruusuista tehdyillä kukkaiskimpuilla,

kengät olivat silkistä, kannat korkeat ja punaiset. Hän oli pukeutunut

erään sevresporsliinista tehdyn paimentytön mukaan, jonka oli löytänyt

Julian kammarista. Mutta hän oli pistänyt ruusun oksan tukkaan

paimenhatun sijasta.

"Kas tuolla seisoo tuo pitkä ihminen ja savuaa kuin lamppu", huusi

rouva Steiner ja ajoi pois savua esiliinallaan; "Eikö teillä ole

vähääkään omaatuntoa? -- Franseesi alkaa!"

Törres ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kunnes rouva Steiner

kääntyi pois; silloin syöksi hän jälkeen ja toverit jäivät katsomaan

toisiinsa yksimielisellä kateudella.

Herätti yleistä huomiota salissa, että tämä nuori poika, jolta milloin

tahansa voi ostaa 20 äyrin edestä rihmaa, että hänet täällä, missä oli

kaupungin valikoiduin seura, oli huomannut kaupungin ensimmäinen

nainen. Kateus iski alas luutnanttien ja ylioppilasten sydämmiin; mutta

kunnioitusta heräsi tätä herra Voldia kohtaan niissä, joilla oli

vähänkään järkeä ja jotka näkivät vähän tuonnemmaksi. Yksin vanhain

herrainkin pöydässä häntä kortin lyönnin lomalla mainittiin, ja

pankinjohtaja Christensen sanoi niin että kaikki sen kuulivat, että T.

Vold on yksi kaupungin toivorikkaimpia nuoria voimia.

Törresin itsensä mielestä kävi nyt kaikki hyvin. Hän tuli yhtäkkiä

tanssisalin häikäsevään valoon, väkevän punssin vahvistamana, ja

hetkellä jolloin alkujäykkyys jo oli poissa ja mielet enemmän

taipuvaisia huvittelemaan kuin arvostelemaan.

Rouva Steinerin suojelemana tarttui hän hetikohta ujostelematta

tanssiin kiinni ja pyöriskeli hänen kanssaan niin vapaasti kuin

ei hän koskaan olisi koskenut muihin naisiin kuin näihin hienoihin,

puoli-alastomiin olennoihin, jotka lentivät kädestä käteen.

Ei kukaan tiennyt hänen suhteestaan isoon Berthaan eikä noihin muihin;

itseään neiti Thorseniakin alkoi hän hiukan hävetä. Hänen hän oli määrä

kohota paljoa korkeammalle.

Noiden klubbitanssiaisten jälkeen ei hän ollut saanut Julia Krögeriä

mielestään. Jos hän voittaisi tyttären "ukosta" huolimatta! -- silloin

tarttuisi hän Brandtin liikkeesen, rouva Knudsen joutuisi pian

häviölle, Gustaf Krögerin täytyisi taipua, ja hän näki jo nimen T. Vold

suurilla kirjaimilla paistavan molempien kilpailevien kauppapuotien

oven päällä!

Kaikista naisista asetti hän etusijaan rouva Steinerin. Häntä viehitti

tämän kiihoittava kauneus, hänen vaihtelevainen luonteensa: milloin

pysyttelihe hän kaukana niinkuin joku äärettömän hieno ulkomaalainen,

milloin tuli hän luo niinkuin läheisin toveri; ja sitten: että hän,

joka huomasi kaikki miehet ja hallitsi kaikkia naisia, että hän oli

yksi noita erotettuja! hän oli jonkunlainen puolinainen leski, jonka

mies oli elossa ja kummitteli kaikkialla; hän oli ikäänkuin merkitty

raamatun tuomiolla, ja kuitenkin parveilivat kaikki miehet hänen

ympärilleen. Kauan oli Törresille ollut käsittämätöntä, että vaimo

voisi vapaaehtoisesti lähteä miehensä luota, joka omisti talon ja

irtaimen. Mutta kun hän sai tietää, että hänellä oli mieheltään useita

tuhansia vuodessa -- vaikk'ei tehnyt työtä hänelle eikä ollut hänen

vaimonsa, silloin muuttui tämä ihminen hänelle arvoitukseksi, jota

hänen täytyi sokeasti ihailla.

Mutta hän ei kuluttanut aikaansa haaveksimalla kauvemmaksi kuin sinne

missä, lukuun ottaen hyvää onnea ja viisaita laskuja, aina tuntuisi

varma pohja jalkaan. Vetelille vesille ei hänen tehnyt mieli lähteä.

Sen hän kuitenkin heti oivalsi, kuinka suurta hyötyä hänellä tulisi

olemaan rouva Steineristä Julian ystävänä; ja että hän tällä tavalla

tuli näin pitkälle häntä vastaan se oli taas yksi rengas tuossa onnen

kultaköydessä, joka niin lyhyessä ajassa oli hinannut hänet niistä

ahtaista salmista, jotka vievät elämän aavalle ulapalle, missä kaikilla

tahoilla ilmaantuu tuhansia mahdollisuuksia ja missä ei ole muita

rajoja kuin taivas, johon purjehdus kerran on päättyvä.

Niin vankka uskossaan ei Törres Vold ollut koskaan ennen ollut, --

uskossaan itseensä ja onneensa.

Rouva Steiner oli saanut päähänsä, että he tanssisivat franseesinsa

niin, että hän tanssisi Voldin kanssa vastapäätä Juliaa ja luutnantti

Filtveldiä.

Rouva Steiner ajatteli, että kun hän kerran oli "löytänyt" Törresin,

hän samalla myöskin omisti hänet -- niinkuin omisti kaikki muutkin

herrat, jos vaan viitsi. Samaa mieltä oli Juliakin ollut tähän saakka.

Ainoastaan leikin vuoksi rouva Steiner sentähden oli sanonut, että uusi

löytö mahdollisesti voisi antaa aihetta mustasukkaisuuteen heidän

välillään. Mutta jäi siitä kuitenkin jotain kangertamaan Julian

mielessä. Hän oli jo tullut siitä syystä pitämään nuoren miehen puolta,

että isä tuolla liioitetulla tavallaan puhui niin paljon pahaa hänestä.

Ja sitten arveli hän että hänen ystävättärensä kernaasti leikitelköön

luutnanttien ja muiden kanssa, jotka ovat tottuneet keikaileviin

naisiin. Mutta hän ei voinut suvaita, että tuota nuorta, herkkäuskoista

maalaispoikaa pidettäisiin narrina.

Rouva Steiner oli heti tuntenut tuulahduksen tästä mielentilasta, ja se

oli hänen mielestään jotakin uhkarohkeaa, että tuo pikkunen

pikkukaupungin neitinen, jota hän kunnioitti ystävyydellään, että tämä,

-- vaikkei toisekseen Törres Voldkaan! -- ei se toden totta ollut

mikään kadehdittava voitto --

Mietittyään sinne ja tänne oli hän saanut päähänsä että oli hupaista

uskotella tuolle itserakkaalle talonpoikaiskavaljeerille, että neiti

Kröger oli rakastunut häneen ja että hän vaan odotti; -- siten saisi

Juliakin rangaistuksensa ja oppisi olemaan varuillaan tuota naurettavaa

ihailua vastaan; -- hän kyllä pitäisi huolen siitä, että se tulisi

naurettavaksi.

"Te ette ole ollenkaan tanssineet tänä iltana, herra Vold."

"Ei, minun on pitänyt jutella kauppa-asioista useiden kanssa."

"Ja te luulette, että se on tärkeämpää kuin tanssiminen."

Niin, hän luuli, että se oli tärkeämpää -- ja nauroi.

"Te luulette voivanne tulla eteenpäin maailmassa ilman meitä --?" kysyi

rouva ja katsoi ivallisesti Törresin silmiin.

Mutta Törres ei oikein ymmärtänyt ja katseli vaan naista tuolla

vastapäätä, samalla kuin uusi vuoro alkoi.

Kuin he taas pääsivät paikoilleen, sanoi rouva:

"Oletteko nähneet miehen milloinkaan tulevan toimeen ilman naisen

apua?"

Nyt ymmärsi Törres ja vastasi vakavasti:

"Minä olen tuntenut miehen, joka nai suuren talon; mutta hänestä ei

tullut koskaan muuta kuin vanha akka. Se riippuu siitä nähkääs --"

"Oh! -- Te käsitätte kaikki niin raasti", huudahti rouva; "tiedättekö

sitten mitään, joka olisi mahtavampi kuin nainen?"

"Tiedän -- mies, jolla on paljon rahaa", vastasi Törres ja nauroi, niin

että kiiluivat hänen voimakkaat kellanvaaleat talonpoikaishampaansa.

Yhtäkkiä tuntui hän ihan peloittavalta tuo raakavoimainen mies, joka

kulki täällä kuin susi lammasten vaatteissa näiden ajattelemattomien

tyttösien, luutnanttien ja kukkaisten keskessä. Jumala varjelkoon häntä

tästä löydöstä, Julia sai hyvin kernaasti ottaa hänet.

"Te ette ymmärrä naisia", sanoi hän kuivasti.

"Mutta te, rouva, te ymmärrätte miehiä."

Hänen äänessään ja katseessaan oli vilpitöntä ihailua.

"Tahdotteko, että annan teille hyvän neuvon?" kysyi rouva hiukan

lauhtuneena.

"Jos tahdotte alentaa itsenne sitä tekemään."

"Tahdon kyllä alentaa itseni", vastasi hän nauraen; "mutta sanokaa

minulle ensiksi, eivätkö talonpojat ole hirveän hitaita rakkauteen."

"Millä lailla hitaita?"

"Niin, että eivätkö mieti kauan, ennenkun --?"

"Tytötkö?"

"Kumpaisetkin."

"Mitäs ne pojat kauvan miettisivät?" huudahti Törres ja nauroi taas.

Rouva huomasi hänen katseensa, joka himokkaasti näytti ikäänkuin

kiemurtautuvan hänen ympärilleen kiireestä kantapäähän, ja hän ymmärsi,

että tämän miehen kanssa oli vaarallisempaa puhua näistä tällaisista

asioista kuin luutnanttien.

Hän vastasi kuivasti:

"Minä luulin, että avioliitot maalla rakennettaisiin vasta

molemmanpuolisen pitkän miettimisen jälkeen."

"Niin, avioliitot!" vastasi Törres ja laittautui heti totiseksi;

"tarkoititteko sitä?"

"Mutta niin ei käy meidän kesken", sanoi rouva Steiner ja heitti nopean

katseen Julian ja luutnantin puoleen, jotka juuri näkyivät puhelevan

innokkaasti keskenään; "meidän kesken täytyy olla rohkea ja nopea

tuumissaan, osata tehdä kaikki aikanaan! -- -- muuten --"

"Muuten?"

"Muuten tulee joku toinen väliin", vastasi hän ja alotti kuudennen

vuoron.

Törresin silmät eivät eronneet Juliasta, ikäänkuin olisi hän pelännyt,

että joku jo tämän tanssin aikana hänet vie.

Ei jäänyt sen enemmän aikaa keskusteluun. Törres seurasi naistaan

pieneen kammariin, jossa rouva tahtoi levähtää. Törres olisi niin

mielellään tahtonut kysyä; mutta hän seisoi vaan ja änkytti:

"Tahdottekos sitten neuvoa mi-- minua --"

"Onni on aina rohkean puolella", sanoi rouva hymyillen ja meni.

Kello oli jo liki kaksitoista ja tanssi kuumimmillaan, ei mitään

jäykkyyttä mutta ei uupumusta eikä lioitteluakaan. Kaikki huvittelivat

yhdessä; samalla kuin jokaisella oli omat pienet vehkeensä, toiveensa

ja pettymyksensä. Vaarallinen, hurmaava virtaus rakkautta ja viiniä

tulvi edes takaisin salien ja huoneiden läpi.

Törres käyskenteli merkillisessä sisällisessä liikutuksessa ja mielen

kuohussa, haluten kiihkeästi ryhtyä johonkin. Ei koskaan ollut hän

ennen huomannut kuinka kaunis Julia voi olla. Tuo pieni pää oli niin

hienosti pitkän kaulan päässä, hänen kaulansa ja olkapäänsä olivat

paljaat, mutta kaulusta oli reunustettu kalliilla pitseillä, jotka

hänen isänsä oli tuonut ulkomaalta, mutta joita hän ei koskaan saanut

vaimoaan käyttämään.

Sen lisäksi punotti hän tanssista ja oli iloinen, ajattelematta nyt

ollenkaan noita happamia ja piikkisiä -- joita oli sekä täällä nurkissa

että ulkona kaupungissa.

Ainoastaan ensimmäisen franseesin aikana oli Julia ollut hiukan pahalla

tuulella. Sillä ensiksi oli hänen kavaljeerinsa luutnantti Filtveld

koko ajan puhunut hänelle toivottomasta rakkaudestaan rouva Steineriin.

Ja sitten oli hän tanssin kuluessa pitänyt silmällä vastapäätä seisovaa

paria. Oli hävytöntä -- Julian mielestä -- että hänen ystävättärensä

tuolla tavalla keikaili herra Voldin edessä, kun hän kuitenkin vaan

piti häntä narrinaan; siihen oli tämä todellakin toki liika hyvä.

Täti Sofia oli vähäksi aikaa vapautunut monista puuhistaan ja pistäytyi

tanssisaliin katsoakseen nuorisoa: ja hän oli tuntijan silmällä

selittänyt, että herra Vold on ainoa mies koko salissa. Julia ei ollut

aivan samaa mieltä; mutta ei hän ainakaan ollut mikään pilkan esine.

Kun heidän tanssinsa tulisi, olisi hän ihan varmaan suora ja

ystävällinen hänelle; kenties myöskin varoittaisi häntä vähäsen

Lullista.

Franseesin jälkeen ei Törres aikonut tanssia ennen kuin tulisi Julian

valssi. Hän teki sentähden vaan lyhyen kierroksen pankinjohtaja

Christensenin tyttären kanssa, joka kankeana ja happamena antoi

pyörittää itseään, tietäen, hän itse yhtä hyvin kuin kaikki muutkin,

että tämä tanssi oli kaikkien nuorukaisten tanssittava, jos he kerran

tahtoivat kuulua kaupungin "nuorien voimien" joukkoon.

Sen jälkeen kiiruhti hän herrain puolelle -- ajatellen vaan itseään ja

onneaan -- tuota onneaan, joka hänellä jo mielestään oli kädessään.

Olihan rouva Steiner ihan selvästi viitannut, että Julia vaan odottaa

rohkeaa askelta. Sitä ei tarvitse kauan odottaa -- ja sitten! sitten

olisi hän yhdellä hypyllä ohjaksissa!

Eräässä sohvassa istui herra Jessen ja tekeytyi taloon kuuluvaksi.

Törres oli nyt niin korkealla yläilmoissa, että hän huusi hänelle

sivumennen:

"No, Jessen! etkö sinä tanssi?"

Tuo hävyttömyys ei ehtinyt kohota päähän; sillä yliopettaja Hamre, joka

koko illan oli huvitellut tutkimalla nuoria miehiä, istuutui viereen ja

alkoi puhella.

Tuota pikaa oli herra Jessen uskonut ystävälliselle vanhalle herralle,

että hän oli kyllästynyt kaikkeen, -- varsinkin oli elämä opettanut

häntä äärettömästi halveksimaan naista. Tuo oli vanhan herran mielestä

niin peräti luonnollista, vaikkakin surullista. Hän sanoi ottavansa

osaa ja lausui sen toivomuksen, että aika ehkä voisi parantaa; mutta

herra Jessen vastasi uupuneella katseella, että kaikki toivo oli

kuollut. Kun tätä puhelua oli kestänyt hetken aikaa, sanoi yliopettaja

yhtäkkiä:

"Mutta, herra Jessen! Te olette varmaankin lahjakas!"

"Minä? -- En -- kuinka niin?"

"Eikö teillä ole paljon sukulaisia?"

"On -- kyllä", vastasi herra Jessen hämmillään, "minun äitini suku on

hyvin suuri -- alkujaan tanskalainen!"

"Ahaa!" huudahti yliopettaja; "ja eikö suvussa ole yhtään lahjakasta

miestä?"

"Ei -- ei ainakaan sen verran kuin minä tiedän."

"Varsin kummallista", sanoi tuo vanha ystävällinen herra ja katseli

herra Jesseniä hyvin uteliaasti.

"Minun äitini soittaa vähä", sanoi herra Jessen arasti.

"Sitähän minä jo aavistin; mutta nähkääs: kussakin suuremmassa

perheessä on aina joku lahjakas -- maalari tai ainakin kirjailija; eikä

teidän suvussanne ole ainoatakaan?"

"E -- en -- minä luule."

"Sepä on hyvin kummallista", sanoi yliopettaja totisesti; "mutta seis!

jospa te itse olisitte!"

Jessen sähähti aivan kuumaksi.

"Tietysti tietämättänne -- niin! usein käy sillä tavalla --" sanoi

vanha herra ja nousi; "täällä sitä kulkee muiden joukossa aivan

tavallisena ihmisenä lahjoistaan tietämättä, kunnes eräänä kauniina

päivänä --!" hän kosketti salaperäisesti herra Jesseniä otsaan ja lähti

jatkamaan tarkastustaan.

Aivan huumautuneena istui herra Jessen sohvassa ja unhotti tanssin

melun miettiessään tuota uutta ja odottamatonta seikkaa, että hän

mahdollisesti olisi lahjakas. Ja kuta kauemmin hän sitä ajatteli, sitä

todenmukaisemmalta se alkoi tuntua.

Eivätkö ne olleet hänen lahjansa, jotka pyrkivät esille, kun hän aina

tunsi haluavansa johonkin korkeampaan; eivätkö ne juuri olleet niitä

lahjoja, joita ei näkynyt?

Kaiken tuon oli tuo viisas vanha herra huomannut; kun hän nyt vaan itse

voisi päästä selville siitä, mitä ne hänen lahjansa olisivat.

Seuraava, jonka yliopettaja kohtasi, oli Törres Vold; vanha herra

tervehti häntä ystävällisesti; hän tunsi hänet noin puolittain ja

kysyi, oliko hänellä hauska?

"Tuhannet kiitokset -- hyvin hauska!" vastasi Törres ihastuneena, ja

tarttui toisen käteen, joka ei suinkaan ollut tarkoitus. Yliopettaja

meni edelleen ja myönsi, että Kröger oli oikeassa: se ei ole mikään

miellyttävä poika tuo.

Kun Törres tällä tavalla käyskenteli ja odotti tanssiaan Julian kanssa,

jonka hän tunsi tulevan käännekohdaksi elämässään, vahvisti hän itseään

parilla lasilla Krögerin kotona tehtyä kuuluisata joulupunssia. Väkevä

juoma ei noussut hänen päähänsä muutoin kuin että se teki hänet

iloisemmaksi ja karkoitti vähän sitä varovaisuutta, joka hänellä muuten

oli verissä.

Eräs hänen ystävistään esitteli hänet uudelle papille.

"Me olemme saman paikkakuntalaisia -- melkein!" sanoi pappi

ystävällisesti, "minun isäni oli huonemies ja otti nimensä talosta --

Opstadista -- te kai tunnette? --

"En", vastasi Törres lyhyesti; ei nyt ollut aikaa ajatella

Snörtevoldia!

Pappi, joka oli vastatullut ja varovainen, väistyi; mutta Törres

tyhjensi vielä yhden lasin ja kiiruhti tanssisaliin. Valssi oli juuri

alkamassa.