IX.

Törres oli varmasti laskenut saavansa auringon paistetta tuoksi

suureksi päiväkseen; sentähden tuli hän hiukan alakuloiseksi, kun

aamulla varhain haparoi puolipimeän puotinsa läpi ottaakseen luukut

pois ikkunoista: ulkona oli raaka, kylmä ja pilvinen syyssää.

Hän alkoi työskennellä ikkunoissa; mutta kaikki oli muuttunut toiseksi,

kuin eilen illalla iloisen kaasun valaistessa; tuo kylmä harmaa valo,

joka imi pois heleyden kaikista väreistä, vei häneltä rohkeuden.

Hän seisahtui ja alkoi epäillä omaa itseään. Tokkohan tämä mihinkään

kelpaisi? Eiköhän kaikki ollut ihan hullua?

Mutta sitten kuuli hän neiti Thorsenin keveät askeleet ylhäällä

rapuissa. Hän juoksi häntä vastaan tuohon pimeään porstuaan; he

syleilivät toisiaan -- onnellisina kuin vastanaineet ja kaikki epäilys

oli samassa kuin pois puhallettu.

Mutta valoisassa puodissa ujostutti neiti Thorsenia, hän punastui ja

änkytti, kun Törres hyvin totisesti sanoi: "Tahdotteko auttaa minua --

neiti?"

Tämä oli sellaista ilveilyä; he olivat loistavan onnellisia, eikä

kukaan tiennyt siitä mitään.

Tuli sana herra Jesseniltä, ett'ei hän voi tulla vielä tänään; ja nyt

odottivat he jännityksellä rouva Knudsenia.

Hän seisahtui konttoorin ovelle -- aivan huumautuneena. Ensimmäinen

tunne, joka hänet valtasi, oli huoli kaikista noista tavaroista, jotka

olivat hänen ja jotka piti saada myydyiksi ja maksetuiksi.

"Mutta Herra Jumala tätä saippuan paljoutta!" huudahti hän ja seisattui

korkean kirjavan saippuatornin eteen, jonka Törres oli rakentanut

keskelle tiskiä; "meillä on aivan liika paljon saippuata!"

Törres näytti hänelle hymyillen, että torni oli ontto.

"Mutta varastossa!" -- sanoi rouva.

"Ei ole enempää kuin tämä", nauroi Törres.

"Te olette panneet kaikki esille?" -- hän ei ollut koskaan voinut

ajatella, että esillä pidettäisiin muuta kuin pikkunen näyte; "mutta

käykö tämä päinsä?"

Törres otti -- yhäkin hymyillen -- suuren paperirasian hyllyltä, jossa

oli koko rivi samanlaisia rasioita, avasi sen ja näytti rouvalle, että

se oli aivan tyhjä.

"Katsokaa -- rouva! Ihmisiin on saatava se luulo, että Cornelius

Knudsenin puoti on niin täpösen täynnä kaiken maailman mainioita

tavaroita, että ne ihan vuotavat yli omaa yltäkylläisyyttään."

Päivä alkoi ja rouva jäi puotiin. Häntä huvitti nähdä noita

hämmästyneitä kasvoja ja kuulla mitä ihmiset sanoivat, kun tulivat

sisään ja saivat nähdä muutoksen. Kaikki luulivat, että puotia oli

isonnettu, kun siinä katosta lattiaan oli vaan silmään pistäviä värejä

ja valkeita vaatteita.

Ja tuo uusi näytteille pano ikkunoissa, jonka Törres oli keksinyt, veti

väkeä puotiin; niitä lisäytyi vaan päivän kuluessa; mutta vasta

iltapäivällä, kun kaasu oli sytytetty, näyttäytyi puoti uutuutensa koko

komeudessa.

Yläpäässä, missä ennen oli ollut vaan hienompia naisten koristeita, oli

nyt näytteillä villalankoja ja valmiita villavaatteita yli koko tiskin

ja ylhäällä hyllyillä, jotka näyttivät olevan täynnä kaiken karvaista

ja kaiken hienoista villatavaraa.

Mutta suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut alapäässä puotia, joka

ennen oli ollut puolipimeä. Siellä loisti nyt uusia kaasuliekkejä ja

koko osasto oli laesta lattiaan häikäsevän valkonen. Tänne olivat

Törres ja neiti Thorsen koonneet kaikki valkoset tavarat.

Hyllyiltä, jotka olivat täynnä serviettejä, riippui isoissa

laskoksissa leveitä damaskihuiveja aivan lattiaan saakka -- niinkuin

jäävirtoja; teehuiveja suurine kukkineen ja leveine reunuksineen,

rimsuniekkaserviettejä, jotka olivat silkkinauhoilla kiinni

sidotut; tiski oli peitetty hehkuvan valkosilla naisten ja lasten

alusvaatteilla; paitapitsejä, virkkauksia; nenäliinoja, valkeita

paitoja, -- yksi ainoa puhallus oli muuttanut tämän takanurkan mitä

mieluisimmaksi olopaikaksi naisille; ja puodin vanha kahtiajako oli

yhdellä ainoalla iskulla poistettu.

Siitä syntyi kieltämättä hiukan hämmennystä; mutta se oli Törresistä

mieleen; hän tahtoi juuri sitä, että ihmiset vähän aikaa

pyörästelisivät toistensa keskessä, ennenkun löytäisivät sitä, mitä

hakisivat; ja vähitellen tulikin yleisö lämpöseksi ja hyvälle tuulelle,

nuoret tytöt nauroivat ja juttelivat ääneensä, samalla kuin totiset

miehet, joiden piti ostaa totisia tavaroita, seisoivat naisten

ympäröiminä eivätkä oikein näyttäneet tietävän, hyväksyisivätkö vai ei.

Mutta olihan täällä Simon Varhoug -- niinkuin ennenkin; ja näytteitä

kaikesta, mitä halusivat, voivat he löytää edestään tiskiltä, valoisaa

oli täällä myös, niin että kyllähän tämä menetteli; oli vaan vähän

outoa liikkua täällä noiden hienojen naisten keskessä.

Rouva Knudsenin täytyi seisoa rahalaatikon ääressä koko kiireinen päivä

ja ottaa vastaan onnitteluja tuttavilta; ja illalla olivat sekä hän

että hänen palvelijansa aivan uupuneita.

Törres näytti hänelle riemuiten saippuatornin rauniot. "Mutta mitähän

herra Jessen on sanova?" arveli yhtäkkiä rouva Knudsen.

Pieni neiti Thorsen tuli yhtäkkiä totiseksi ja katsahti Törresiin,

mutta tämä vastasi aivan rauhallisesti:

"Minä soisin että Jessen tulisi huomenna, täällä tulee kyllä olemaan

tekemistä."

Kun päivä kului tällä tavalla Cornelius Knudsenin kaupassa, oli seinän

takana, Brandtin suuressa puodissa, hyvin hiljaista ja rauhallista.

Kauppapalvelijat joutivat juoksemaan kadulle tai tekivät he asiata

saadakseen katsoa naapurin uusia laitoksia ja väen tungosta siellä.

Mutta Gustaf Kröger itse ei huomannut mitään, ja kun Julia

päivällispöydässä rupesi kertomaan, että hän ja rouva Steiner olivat

käyneet katsomassa herra Voldin tekemiä muutoksia, katkasi hän puheen

eikä tahtonut kuulla enempää.

Kun hän sitten kuitenkin ruokalevon nukuttuaan laskeusi alas puotiinsa,

hämmästyi hän siitä, että oli näin vähän väkeä.

"Ilkeä ilma tänään; ihmiset pysytteleivät kotonaan", sanoi hän

sivumennen ensimäiselle konttoristilleen.

"Ihmiset kulkevat toista tietä tänään", vastasi tämä.

Kröger otti hattunsa ja meni ulos.

Näytteille pano ikkunoissa oli hänen mielestään kauhean ruma; mutta kun

hän aikoi mennä sisään tervehtimään rouvaa, näki hän lasiovesta, että

puoti oli täynnä väkeä ja että rouva itse oli siellä punakkana ja

tyytyväisenä rahalaatikkonsa ääressä. Hän päästi oven rivan ja meni

kotiinsa jälleen.

Mutta kun hän taas astui suureen ja hyvin järjestettyyn

kauppapuotiinsa, jossa ei ollut yhtä ainoata ihmistä, tuli hänen

mieleensä väkisinkin ajatus siitä, että tässä nyt alkaa kilpailu

elämästä ja kuolemasta; ja hän tiesi kyllä, kenen on syy siihen. --

-- Anton Jessen oli saanut tietää suuresta mullistuksesta puodissa

ystäviltä, jotka olivat käyneet hänen luonaan iltasilla. Hän tuli

sentähden seuraavana aamuna hyvin varustettuna saapuville, aikoi

kohdella tuota uudistusta hyvin ylenkatseellisesti ja oli varma

saavansa rouvan vakuutetuksi siitä, että tuollainen typerä tapa

sirottaa kaikki ympäri puotia, on hienon kauppaliikkeen häviö.

Hänen periaatteensa oli päinvastoin se, että rasiat ja tavarapakat ovat

otettavat alas hyllyltä sellaisella katseella, että myyjä tällä kertaa

tekee erityisen kunnian ostajalle näyttäessään hänelle tavarata, joka

on jotain aivan erikoista. Tuolla tavalla oli hän voittanut monta

voittoa Brandtistakin, jonka tavaroista muuten oli se maine, että ne

ovat mitä hienoimpia.

Hän tuli niin varhain puotiin, että kauppa ei vielä ollut oikein

alkanut; mutta Törresillä ja muilla oli täysi työ järjestäessään

eilisen liikkeen tuottamaa sekasortoa.

Keskelle puotia jäi hän seisomaan hattu päässään, ja katseli

pilkallisesti pitkää tiskiä pitkin: sitten sanoi hän äänenpainolla,

johon oli jo harjoitellut matkalla:

"Pankaa paikoilleen kaikki; -- tiski puhtaaksi!"

Neiti Thorsen oli saanut ikäänkuin lyönnin rintaansa, kun hän tuli

sisään; hra Jessenillä oli vielä suuri vaikutus häneen ja hän seisoi

nyt kalpeana ja liikahtamatta paikaltaan; eivät muutkaan näyttäneet

aikovan totella.

Herra Jessen'in kasvot alkoivat värähdellä ja suupielet vapisivat; hän

nosti pienen hienon keppinsä ilmaan ja löi sillä tiskiin:

"Täällä on siivottava, sanon minä. Kuka täällä käskee -- te vai minä?"

hän katsoi Törresiä suoraan silmiin.

Mutta Vold tekeytyi ihan rauhalliseksi ja hymyili pilkallisesti:

"Minä luulen, ett'ei meistä täällä käske kumpainenkaan."

"Sepähän nähdään!" huusi herra Jessen ja juoksi konttooriin. Puotiin

tuli väkeä ja kauppa kävi; mutta joka kerta kuin kuului ääniä

konttoorista, katsahti neiti Thorsen Voldiin; hän tunsi, että nämä

hetket ratkaisisivat hänen kohtalonsa; mutta ei hän voinut mitään

arvata Voldin kasvoista; hän teki työtä iloisesti ja reippaasti,

niinkuin ei olisi mitään tulossa.

-- Niinpiankun herra Jessen tapasi rouvan, alkoi hän puhua nopeasti ja

kiivaasti, silmät kiihkeinä.

Rouva Knudsen keskeytti hänet:

"Niin, se oli hullusti -- herra Jessen! minä myönnän, että minun olisi

pitänyt puhua teidän kanssanne, ennenkun minä --"

"Ei -- se ei ole kaikista pahinta -- rouva! mutta" --

-- "Mutta" -- jatkoi rouva -- "minä en itsekään aavistanut, että

muutos --"

"En minä nyt puhu muutoksesta, minä tahtoisin puhua ---" sanoi hän

synkästi.

"Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää", sanoi taas rouva, "että se

tähän saakka näkyy menevän" --

"Minä olen puhunut paljon äitini kanssa -- viime aikoina --

tulevaisuudestani --"

Rouva Knudsen koetti vielä torjua sitä, jonka hän tunsi olevan tulossa;

mutta toisen sisällinen mielen kuohu tulvasi nyt yli reunojensa. Herra

Jessen unohti arkuutensa tuntiessaan ainoastaan sen, että kaikki

riippui nyt vaan tästä hetkestä ja että hänen täytyi voittaa. Ja kun

nyt kaikki asianhaarat pakoittivat saavuttamaan häntä, kuvasi hän

vapisevalla kiihkolla, kuinka kaikki hänen unelmansa aina olivat

harhailleet rouvan ympärillään, kuinka hän rakasti häntä, ja kuinka

hänen vanha äitinsä siunaisi sitä päivää, jolloin hän tällä tavalla

tekisi hänen poikansa onnelliseksi.

Rouva Knudsen oli monta kertaa ajatellut, kuinka hänen kävisi, jos hän

vielä tapaisi miehen, joka huumaisi hänet rakkautensa koko kiihkolla;

mutta vaikka tämän sanoissa olikin intohimoa, tunsi rouva kuitenkin --

melkein omaksi ihmeekseen, että hän yhä enemmin kylmeni kuta enemmän

toinen puhui.

Loukattu itserakkaus ja hiukan sairas mielensä antoivat herra Jessenin

sanoille väärän soinnun; se oli kovaa kuohua, se oli palavaa rukousta;

mutta se ei ollut tuo rakastunut mies, -- jonka rouva Knudsen huomasi

melkein mieliharmikseen.

Hän nousi pulpettinsa äärestä, meni sisähuoneen ovelle ja sanoi

kuivasti ja arvokkaasti:

"Herra Jessen! minä kiellän teitä puhumasta minulle tällä tavalla --

muuten täytyy meidän erota."

"Hyvä!" huudahti tämä yhtäkkiä jonkunlaisella naurulla, "erotaan sitten

heti, -- jos te sallitte."

"Olkaamme nyt järkeviä -- herra Jessen!"

Mutta nyt oli Jessen yhtäkkiä muuttunut tuoksi hemmotelluksi lapseksi,

joka kuolemakseenkin tahtoo ajaa kaikki äärimmäiseen huippuunsa; hän

tahtoo olla tuo hyljätty ja pilkattu; hän tahtoo sälyttää selkäänsä

kaikki -- kuta enempi sen parempi; kerran koittaa kai sekin päivä,

jolloin huomataan, mihin Anton Jessenkin kelpaa!

Ja samassa syöksyi hän ulos konttoorista, läpi puodin, tervehtimättä ja

hyvästiä sanomatta, äidin luo, saamaan lohdutusta suruunsa. --

-- Muutaman ajan kuluttua istui pankinjohtaja Christensen johtokunnan

peremmässä huoneessa ja hieroi isoa paksua nenäänsä odottaessaan

erästä, jota hän oli lähettänyt kutsumaan luokseen.

Kun nyt Törres tuli sisään, katsoi Christensen häntä kätensä alta ja

merkitsi mieleensä, että tuo nuori mies oli kalpea ja hänen katseensa

epävarma. Sitten osoitti hän Törresille paikan lähellä omaa

nojatuoliaan; mutta Törres istuutui vähän pelonalaisesti hymyillen

ovensuutuolin äärimmäiselle huipulle.

"Olen usein nähnyt teidän käyvän pankissa -- herra Törres Vold!

varsinkin viime aikoina --"

"Niin, meillähän on useita papereita täällä kulkemassa --"

"Minä en nyt puhu Cornelius Knudsenin papereista", keskeytti

pankinjohtaja kuivasti, "olen seurannut teidän omia sisäänpanojanne

suurella mielihyvällä."

"Ne ovat -- herra pankinjohtaja! -- ne ovat kovin vähäpätöisiä",

vastasi Törres ja vääntelihe tuolillaan.

"Jaa, ei ne ole niinkään vähäisiä summia, joita kauttanne on pantu

pankkiin viimeisten --"

"Mutta ne eivät ole minun rahojani", alkoi Törres innokkaasti ja pyyhki

hikeä otsaltaan.

-- "Viimeisten kuukausien kuluessa", jatkoi pankinjohtaja

rauhallisesti.

"Mutta ne eivät ole minun rahojani -- herra pankinjohtaja!" huudahti

Törres, "minä olen vaan muiden asiamies" --

"Tietysti ne eivät ole teidän rahojanne -- kaikki", sanoi Christensen,

ikäänkuin olisi hän kummastellut tuota intoa, "minähän kyllä ymmärrän,

että nuori mies teidän asemassanne ei ole voinut koota niin paljoa,

vaikka hän olisi kuinkakin -- hm! -- kuinkakin säästäväinen."

Taas hieroi hän nenäänsä, samalla kuin salaa tarkasteli Törresiä

kätensä alta.

Törresin sisuksissa nytkähti; tuo mies tietää kaikki ja minä olen

kokonaan hänen vallassaan.

Oli näet käynyt siten, että hän sittenkun oli tullut ensimmäiseksi

mieheksi puodissa, oli pääomaansa kartuttaakseen sijoittanut koko

joukon pikkusummia Christensenin pankkiin ja keksityille nimille. Hän

valitsi kernaimmin kotipaikkansa Snörtevoldin läheiset talot ja laittoi

omasta päästään etunimiä, joita siellä ei löytynyt. Siten oli hänellä

jo monet vastakirjat pankissa, vaikka hänen omaa nimeään ei näkynyt

missään.

Mutta pankinjohtajan nenä oli kyllä jo haistanut, mistä laatikosta ne

nuo rahat tulivat, se selvisi Törresille samassa, -- hän istui tuolin

äärimmäisellä huipulla -- valmiina juoksemaan tiehensä tai

heittäytymään maahan ja pyytämään armoa, -- hän ei itsekään tiennyt

mitä tekisi.

"Teillä lienee hyvä nimi kotipuolessanne, kun niin monet eri henkilöt

uskovat säästönsä teidän haltuunne", sanoi johtaja hetken

äänettömyyden kuluttua.

Törres ei saanut sanaa suustaan vastaukseksi.

"Se on aina hyvä merkki, kun nuori mies nauttii omaistensa luottamusta.

Minä harrastan hyvin nuorten voimain kehittymistä kaupungissamme."

Ei koskaan elämässään ollut Törres ollut niin epävarma. Leikkiikö se

tuo suuri mies hänen kanssaan ennenkun musertaa? -- eli mitä ihmettä

hän tarkoittaa?

"Minä näen", sanoi pankinjohtaja hymyillen, "että istutte siinä ja

ajattelette, mitä tarkoitusta varten olen kutsunut teidät tänne

yksityiseen huoneeseni -- vai kuinka? -- Te olette epävarma?"

Tätä kidutusta ei Törres voinut kauvemmin kestää; tuo hieno verkko,

johon hän tunsi olevansa kiedottu, suututti häntä, hänen luontoperäinen

uhkamielisyytensä puhkesi esiin ja asettuessaan päättäväisesti tuolin

koko istuimelle, kysäsi hän pankinjohtajalta vasten naamaa:

"Onko teillä ehkä jotain epäilystä?"

"Epäilystä! --" huudahti pankinjohtaja ja hypähti vähän tuolillaan;

"minä en ymmärrä mitä tarkoitatte? -- epäilystä minkä johdosta? -- vai

niin! te ajattelette noita vekseleitä; mutta minä vakuutan teille, minä

uskon, että Cornelius Knudsenin liike on aivan varma, varsinkin kuin se

on yhteydessä G. Krögerin endossementin kanssa; mutta kun olette

ensimmäinen mies leskirouva Knudsenin luona, pitäisi olla teidänkin

etunne saada tuo velka vähenemään; se on suuri kyllä; mutta minulla ei

suinkaan ole mitään pelkoa -- tai epäilystä -- niinkuin te sanoitte."

Puhuessaan oli pankinjohtaja noussut ja mennyt ikkunan luo. Mitään noin

kömpelöä ei hän ollut koskaan tavannut, ja hän sai paljoa huonommat

ajatukset tuosta "nuoresta voimasta". Hänen tapansa oli muutoin se,

että kun hän näki jonkun nuoren miehen edistyvän, tuli hän sille avuksi

neuvoillaan, joista hän sittemmin otti moninkertaisen maksun, mutta

niiden piti toki olla viisaampia kuin tuo tuossa.

Törres taas käytti sitä aikaa kuin tuo toinen katsoi ulos kadulle

kootakseen ajatuksiaan. Hänhän oli ollut ihan perikatonsa partaalla,

yksi sana lisäksi ja hän olisi paljastanut sekä itsensä että

salaisuutensa. Niin hullusti ei kuitenkaan ollut käynyt; tiesipä taikka

aavisti pankinjohtaja kuinka paljon tahansa, ei hän ainakaan tahtonut

häntä tilille siitä, mistä hän oli saanut nuo rahansa. Ja kaikkeen

muuhun oli Törres kyllä valmis vastaamaan.

"Ei -- katsokaas! miksi olen teidät kutsuttanut tänne", alkoi nyt

pankinjohtaja uudelleen ystävällisellä äänellä, "minä näet -- niinkuin

jo sanoin -- harrastan nuorien voimien edistymistä kaupungissamme; ja

kun teillä jo on niin suuri luottamus omaistenne kesken, niin saatte

varmaankin tulevaisuudessa yhä enemmän varoja käytettäväksenne."

"Minä toivon sen -- herra pankinjohtaja."

"Ja sentähden tahtoisin tarjota teille apuani ja neuvojani."

"Minä en voi kyllin kiittää --"

"Ei, ei -- minä hyvin mielelläni autan eteenpäin nuoria voimia", sanoi

pankinjohtaja, istuutui taas nojatuoliin ja selitti herra Voldille,

kuinka säästöön pano kyllä saattaa olla hyvä keino vanhoille

piioille, mutta että nuorten voimain, jotka tahtovat vaikuttaa

kaupungin kohottamiseen, tulisi panna pääomansa myöskin kaupungin

kauppayrityksiin, laivoihin, teollisuuslaitoksiin ynnä muihin

semmoisiin.

Nyt oli Törres kokonaan mukana ja huokasi helpoituksesta. Hän tunsi

hyvin kyllä pankinjohtajan vanhan kepposen: houkutella kokemattomia

ystäviä ostamaan epäedullisia laivain osuuksia ja arveluttavia

osakkeita. Hän oli valmistunut olemaan varuillaan tämän vaarallisen

miehen houkutuksia vastaan, joka nähtävästi oli arvannut noiden

keksittyjen nimien oikean laidan ja aavisti hänen salaisuutensa; mutta

hän pitäisi kyllä varansa.

Sentähden oli hän olevinaan hyvin halukas ja taipuvainen ja kiitti

lupauksesta saada rahansa hyvin sijoitetuiksi; mutta hän ei tarttunut

mihinkään varmaan tarjoukseen, kun hän yhäkin väitti ettei hänellä

itsellään ole mitään pääomaa; mutta jos hän saisi rahoja käsiinsä, ei

hän suinkaan olisi jättävä käyttämättä pankinjohtajan ystävällistä

avuntarjousta. Sillä puheella erosivat he toisistaan tällä kertaa.

Pankinjohtaja istui hetkisen ja mietti. Hän oli huomannut, kuinka

viekkaasti tuo nuori mies sijoitti rahansa, mistä hän oli ne saanut,

sitä ei Christensen'in tarvinnut kauvan tuumia; olihan hän itsekin

kohonnut tyhjästä. Sentähden oli hän hämmästynyt Törresin kömpelyyttä,

jota oli ollut melkein mahdoton olla ymmärtämättä. Tuo "nuori voima"

voisi mahdollisesti tulla rikkaaksi; mutta ei hän koskaan tulisi

kohoamaan niille kukkuloille, joilla pankinjohtaja oli ja hallitsi.

Mutta Törres Voldille oli tämä kohtaus tärkeä tapaus, joka kohotti

hänet yhdellä kertaa monta askelta entistään ylemmäksi. Että hänet oli

kutsuttu yksityiseen keskusteluun kaupungin ensimmäisen rahamiehen

kanssa, se oli äärettömän suuri kunnia hänenlaiselleen puotipojalle; ja

se vahvisti ensiksikin hänen asemansa Knudsenilla.

Hän oli kyllä herra Jessenin yhtäkkiä erottua tullut liikkeen

johtajaksi, kun ei ollut muitakaan saatavana. Mutta rouva ei ollut

ollenkaan varma, että hän täysin kykenisi tähän tehtäväänsä. Siihen

tuli lisäksi, että Gustaf Krögerillä aina oli jotain pahaa sanottavaa

Törresistä.

Ainoastaan harvoin pistäytyi Kröger enää hänen konttoorissaan; ja kun

hän viimeisen kerran oli siellä, oli hän ilmoittanut, että Jessen oli

otettu Brandtille, -- hän ei ollut voinut tehdä muuten -- sanoi Kröger,

näinä aikoina, kun kaikki näkyy muuttuvan kilpailuksi.

Sen rouva Knudsen kyllä näki, että Törres Vold oli mainio myymään, ja

tavarain vaihto lisääntyikin suuresti syksypuoleen; mutta käsittäisikö

hän noita kirjoja? ja kaikkia noita vekseleitä, joita rouva ei koskaan

ymmärtänyt muuten kuin että hän aina epäili, olisiko tehtävä niin

taikka näin? ja silloin ei hän tullut avutta toimeen.

Mutta keskustelu pankinjohtajan ja Törresin välillä, niinkuin tämä sen

kertoi, rauhoitti häntä suuresti. Tuo suuri mieshän oli neuvotellut

hänen kauppapalvelijansa kanssa niinkuin nuoremman liikemiehen kanssa,

jonka mielipiteille hän pani arvoa.

Myöskin muut ihmiset alkoivat jonkunlaisella uteliaisuudella katsella

nuorta Voldia. Ne, jotka tunsivat hänet, ja jotka tähän saakka olivat

pitäneet häntä vaan tavallisen näppäränä talonpoikaispoikana, ne

rupesivat nyt arvelemaan, eikö hänessä kuitenkin olisi jotain

merkillistä, koska suuri pankinjohtajakin oli suvainnut hänet huomata.

Ja vähitellen alkoi tuo nuori mies syrjäisessä asemassaan tulla

tunnetuksi; hänen nimeään mainittiin, ja niin kuin aavistuksena

keräytyi tämän uuden nimen ympärille jotain siitä kunnioituksesta, joka

kasvaa ihailuksi, ja päättyy nöyrimpään palvelukseen, kun tuollainen

n.s. omatekoinen mies nousee tyhjästä ja yhtäkkiä näyttää nuo kaksi

tyhjää kättä, joilla hän tietenkin oli aloittanut, täynnä

käsittämättömällä tavalla hankittua kultaa.

Kaikki tämä taas puolestaan vaikutti vapauttavasti Törres Voldin tähän

saakka vähäiseen toimintaan. Nyt ei hänen enää tarvinnut niin

huolellisesti salata rahojaan kuin ennen ja sijoittaa niitä

epävarmoihin yrityksiin; hän voi laajentaa lainausliikettään ja turvata

asemansa joka taholta, kun hän aina esiintyi muiden asiamiehenä.

Sillä kadottaa rahoja, sitä hän ei voinut, s.o. hän tuli aivan

sairaaksi siitä. Oli tapahtunut pari kertaa, että hän ei voinut saada

takaisin omiaan; ja silloin tuli hän aivan epätoivoihinsa, ei käynyt

syönti eikä saanut unta silmiinsä. Vasta sitten kun hän oli aivan varma

siitä, ettei hän enää saisi penniäkään velkamieheltään, rauhoittui hän

jotakuinkin; mutta hän pani tappiot tarkasti mieleensä ja laski niitä

usein päässään yhteen pitääkseen varovaisuuttaan valveilla.

Kun nyt jotkut -- ja niitä oli merkillisen monta -- tarvitsivat pari

sataa kruunua, niin voi Törres Vold epäluuloa herättämättä hankkia

rahat kolmen kuukauden vekseliä vastaan, samalla kuin molemmin puolin

oletettiin, että nämä rahat oli hän saanut hoitaakseen joltain kaukana

asuvalta tuttavalta.

Silloin tällöin saattoivat kuitenkin jotkut toverit, joiden kesken

tällaiset salaisuudet eivät olleet niin salaisia, totipöydän ääressä

viitata rouva Knudsenin rahalaatikkoon.

Mutta Törres nauroi itse muiden mukana; hän tiesi, ettei täällä ollut

ketään, joka todenteolla olisi uskaltanut heittää ensimmäisen kiven.

Mutta muualla ei kuulunut minkäänlaista epäilystä; ja jos joku

ymmärtämätön perheen emäntä kysyikin mieheltään: "Mutta mistä ihmeestä

saa tuollainen puotipoika rahoja?" -- niin vastattiin viranomaisella

äänellä:

"Nuori T. Vold on tavattoman teräväpäinen, pankinjohtajakin suosii

häntä."

-- Sitäpaitse ei Törres ollut yhtenäkään päivänä laiminlyönyt

kastelemasta kättään rahalaatikossa. Hän ymmärsi, että kaikista

varminta on ottaa aina ja yhtä tasaisesti; ja kun hän eroitti pois oman

osansa, otti hän aina lukuun sen päivän menekin ja mukautui sen mukaan.

Mutta tuon suuren voiton jälkeen ei hän ainoastaan ottanut omaa osaansa

mutta pidätti myöskin sen määrän, minkä hän laski herra Jessenin

entiseksi osaksi ja siten syntynyt summa lisääntyneen kaupan aikana,

jonka hän luki omaksi ansiokseen, ei ollut niinkään pieni.

Hän työskenteli innokkaammin kuin koskaan ennen ja melkein

huumautuneena omasta onnestaan kaikilla tahoilla. Kaikki, mitä hän oli

uneksinut, hän saavutti; hänellä ei ollut enää juuri mitään aikomuksia,

sillä kaikki kävi niin nopeasti; hänen rahansa kasvoivat joka päivä ja

hän oli ihastuksissaan sievästä leikkikalustaan. Myöskin neiti Thorsen,

joka loisti onnesta, veti väkeä puotiin; täytyi lisätä palvelusväkeä ja

tilata uusia tavaroita.

Kilpailu Voldin ja Knudsenin välillä huvitti pian koko pitäjää; ja

naiset väittelivät missä vaan tulivat yhteen, näistä kahdesta

liikkeestä.

Tuosta kömpelöstä talonpoikaispojasta, joka oli tullut kaupunkiin kaksi

vuotta sitten, ei nyt ollut muuta jälellä kuin leveä ja voimakas

vartalo ja leveä maalaismurre. Elämä oli nyt auki hänen edessään,

kaupunki oli jo kuin puoleksi valloitettu ja kaikki se menestys, joka

hänellä oli ollut, huimasi hänen päätään; eikä hän uskonut enää

oleviksi niitä aukkoja, jotka erottavat ihmiset toisistaan.

Törres Vold antoi tänä syksynä ehdottaa itsensä klubbinkin jäseneksi ja

tulikin valituksi Gustaf Krögerin suureksi harmiksi.

Pelotti häntä kuitenkin hiukan, kun hän ilmaantui ensimmäisiin klubbin

toimeen panemiin tanssiaisiin. Hän oli kyllä käynyt tanssikoulun ja

kunnostanut itsensä loppiaisissa. Mutta naisia oli siellä vaan neiti

Thorsen ja hänen laisiaan.

Mutta täällä esitettiin hänet yhtäkkiä vanhalle piispanrouva

Hagerupille, jonka hän tähän saakka oli nähnyt ajavan omassa vaunussaan

hienoihin turkiksiin käärittynä; ja toinen emännistä oli itse kuuro,

tuomarin rouva, jonka irtohampaisiin piti olla tottunut jos mieli pysyä

totisena. Siellä oli pormestari ja sotakomisarius univormussaan;

luutnantit tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja ylioppilaat

painoivat vaaleat päänsä yhteen kuiskaillen pilkallisesti!

Törres alkoi taas uskoa aukkoja oleviksi; mutta hän liikkui taitavasti

juuri rajalla, pysyttelihe alussa aivan syrjässä ja tanssi ainoastaan

niiden kanssa, joita muut eivät tanssittaneet. Vanhat naiset antoivat

hänestä sen arvolauseen, että oli hän aika somannäköinen

talonpoikaispojaksi.

"Herra Vold -- rouva Steiner" -- eräs isännistä esitti heidät

toisilleen.

"Minä olen päättämällä päättänyt, että minun täytyy saada tutustua

teihin", sanoi rouva ja tarjosi Törresille kätensä.

Törres ei voinut muuta kuin hymyillä ja kumartaa.

"Tule tänne -- Julia! -- salli minun esitellä, minä olen tunkeutunut

herra Voldin tuttavuuteen."

Julia Kröger lähestyi -- kauniimpana kuin miksi hän luuli hänen voivan

tulla -- punottavana ja ystävällinen hymyily noilla vähän kuivahkoilla

kasvoilla. Jolla Blomkin yhtyi seuraan; ja Törres oli yhtäkkiä

kaupungin hienoimpien naisten keskessä: Tulla Arentzin, Dalia Within,

Assen ja Brassen ja Trutta Maribon sekä Dada ja Didi Brunin; rouva

Steiner esitteli hänet heille kaikille; nimittäen häntä:

"Minun löytöni -- herra Vold!"

Soitettiin franseesiin ja herrat juoksivat noutamaan naisiaan.

"Onko teillä naista, herra Vold? -- Eikö? -- Mainiota! Kas tässä,

Julia! Korvaukseksi onnettomasta luutnantistasi" ja tuossa tuokiossa sai

rouva Steiner heidät käsikäteen, samalla kuin hän itse asettui

vastapäätä oman kavaljeerinsa luutnantti Filtvadtin kanssa. Tämän

eroittamaton ystävä ja sotatoveri luutnantti Toftema oli juuri määrätty

saattamaan sotakomisariusta kotiansa, joka aina oli nuorimman

luutnantin tehtävä.

Kun he seisoivat paikoillaan, sanoi Törres hyvin hämillään: "Suokaa

anteeksi -- neiti Kröger! -- minulla ei olisi koskaan ollut rohkeutta

tulla teitä pyytämään".

"Olenko minä sitten niin peloittava teidän mielestänne?" vastasi Julia.

"Ei, mutta minä olen semmoinen kömpelö", sanoi Törres.

"Senpähän saamme nähdä", vastasi hän hymyillen ja tanssi alkoi.

"Sehän menee hyvin", sanoi Julia ystävällisesti; hän ei voinut sietää

sitä, että hänen ystävättärensä kohteli herra Voldia noin

ylenkatseellisesti -- niinkuin hän nytkin teki tuolla pilkkaa

luutnanttinsa kanssa.

"Hän on varmaankin kaunis teidänkin mielestänne?" kysäsi Julia hetken

kuluttua.

"Kuka?" kysyi Törres varovaisesti ja käänsi silmänsä toisaanne.

"Minä luulin, että te tarkastelitte ystävääni -- rouva Steineriä.

Kaikki herrathan ovat häneen rakastuneita", sanoi Julia lyhyesti.

Mutta Törres oli liika viisas mennäksensä ansaan; hän vastasi

huolettomasti:

"Niin no -- jokaisella on oma makunsa! -- olen minä nähnyt muitakin

yhtä kauniita naisia."

Julia ihaili itse ystävätärtään, niin ett'ei hän sietänyt -- niin, hän

melkein vaati, että kaikki herrat olisivat ihastuneet nuoreen rouvaan.

Kuitenkaan ei hänellä ollut nyt mitään sitä vastaan, että tämä nuori,

pulska poika, jota Lulli noin olkansa takaisesti kutsui löydökseen, ei

ollut sen enempää hurmautunut.

Tanssin kuluessa antautui hän sentähden vilkkaampaan keskusteluun, sai

hänet puhumaan ja kertomaan ja kun he erosivat, olivat he jo hyviä

ystäviä.

"Sinä näyt tahtovan viedä minulta minun keksintöni -- mutta varo

itseäsi!" uhkasi Lulli hymyillen.

-- Mutta Törres meni yöllä kotiinsa aivan huumautuneena, ei siitä, mitä

oli juonut, vaan siitä, mitä oli kokenut. Rouva Steiner oli hänen

mielestään ihmeolento; loistavampaa naista ei hän olisi voinut

ajatella.

Mutta hänellä oli järkeä tarpeeksi, ettei kuitenkaan pyrkisi noin

korkealla. Julia Krögerkin oli jo huimaavalla huipulla. Kaikki oli

tähän saakka onnistunut hänelle; hyvää apua sai hän kaikkialta; ehkä

hän tällä tavalla saisi kostetuksi Krögerille.