VIII.

Jok'ainoa aamu oli neiti Thorsen tervehtinyt herra Jesseniä hänen

tullessaan puotiin katseella, joka -- vaikkakaan herra Jessen ei usein

siitä suuresti välittänyt -- kuitenkin vakuutti häntä siitä, että hän

niin hyvin täällä kuin kotonaankin äidin luona oli hemmoteltu suosikki.

Mutta seuraavana päivänä, kun Törres yöllä oli ollut hänen luonaan,

sanoi neiti Thorsen: hyvää huomenta! katsahtamatta Jesseniin kun tämä

tuli puotiin.

Ja samassa silmänräpäyksessä näytti hänestä että salainen liiton kipinä

lensi noiden kahden toisen välillä; se oli ainoastaan pikainen värähdys

Törresin kasvoissa, kun tämä seisoi puodin pimeämmässä osassa ja teki

kauppaa muutamien maalaisten kanssa.

Ja kuta enemmän päivä kului, sitä varmemmin tunsi herra Jessen, että

tässä oli jotain kätkettynä. Ei koskaan ollut hän ollut puoleksikaan

niin ystävällinen kuin nyt. Mutta kun hän ennen yhdellä ainoalla silmän

luonnilla tai käden hivelyllä oli saanut hänet punastumaan ja onnesta

loistamaan, niin ei se näyttänyt tänä päivänä ollenkaan häntä

ymmärtävän.

Lopuksi -- vähää ennen kuin kaasu sytytettiin iltapäivällä -- uskalsi

hän melkein epätoivoissaan neiti Thorsenin kylmyydestä mennä pidemmälle

kuin koskaan ennen, ja aikoi suudella häntä takaapäin poskelle.

Mutta silloin kääntyi neiti Thorsen päin ja sanoi loukatun

neitseellisyytensä ankaralla äänellä: "Mutta herra Jessen! -- oletteko

te tullut hulluksi?"

Jessen'in polvinivelet vapisivat ja hän tunsi kylmiä hikipisaroita

silmäinsä alla. Eilen, toispäivänä ja kaikkina muina päivinä oli

hänellä ollut tyttö hallussaan -- ja nyt se oli yhtäkkiä pujahtanut

tiehensä. Mutta juuri se, että hän sisällisesti oli vakuutettu siitä,

että hänellä ei ennen olisi ollut rohkeutta ottamaan häntä, se

vuodatti hänen suruunsa sietämätöntä katkeruutta, jonka kivut häntä

sanomattomasti kirvelivät, sillaikaa kuin tuo suuri viekas talonpojan

tallukka siinä iloitsi ja riemuitsi.

Ja neiti Thorsen, joka ei voinut selittää hänen rohkeuttaan tänä

päivänä, oli pahasti hämillään. Jos se olisi tapahtunut eilen, olisi

hänen sydämmensä ollut kokonaan herra Jessenin oma; mutta tänäpäivänä

oli todistettava herra Törres Voldille, että hän oli puhunut totta

sanoessaan ett'ei hänen ja herra Jessenin välillä ollut mitään salaista

liittoa.

-- Kun hänen poikansa illalla tuli kotiin hajamielisenä ja

hermostuneena ja teki hämäriä viittauksia, ei rouva Jessen enää voinut

pidättäytyä sanomasta:

"Sinun pitäisi varoa itseäsi, Anton! se saattaa tulla sinulle liika

rasittavaksi -- tuo naisseura."

"Mitä tarkoitat?" kysyi hän, saattaakseen hänet hämmilleen.

Hän sekautuikin aivan, eikä saanut sanotuksi muuta kuin että häneltä

kului siinä aikaa niin paljon.

"Oh -- jos ei siinä muuta kuluisi kuin aikaa", vastasi poika uupuneella

äänellä ja kosketti kädellään takaraivoaan.

"Onko sinulla nyt taaskin pää kipeä, Anton?"

"Ei kuin vähän veltto -- äiti! vähän veltto."

Rouva Jessenin huulet vapisivat, kun hän kokosi kaikki rohkeutensa:

"Sinä -- olet kai sinä vaan -- varovainen, Anton?"

"Hm -- äiti -- sinä kyllä tiedät: nuori mies -- minun asemassani --"

hän kiersi pienet viiksensä ylös ilmaan ja hyräili jotain, jonka oli

tarkoitus kuulua hyvin kevytmieliseltä.

Tuo vahvisti häntä koko lailla tänä päivänä kärsityn nöyryytyksen

jälkeen, että hän oli saanut äitinsä näin pelästymään; ja vähitellen

kun oli syönyt hyvää ruokaa ja juonut lasin hienoa konjakkia, jota hän

äidin mielestä välttämättömästi tarvitsi, kasvoi hän taas omissa

silmissään niin korkealle, että neiti Thorsen oikeastaan oli liika

halpa hänelle.

Hän meni huoneesensa ja otti kasvot ankaroina hänen kuvansa

albumistaan, jossa se oli ollut heti äidin kuvan vieressä ja muutti sen

kauvaksi loppulehdille ostettujen näyttelijättärien ja alastomien

naiskuvien joukkoon.

Mutta tuolle tyhjälle paikalle asetti hän rouva Knudsenin, ja kun hän

hetken aikaa oli katsellut tämän hienoja, totisia piirteitä ja tuota

mustaa tukkaa, niin häntä melkein hävetti, että tuolla pienellä

pörriäisellä neiti Thorsenilla oli koskaan ollut hänelle mitään

merkitystä.

Mutta äiti lepäsi kauvan valveillaan ja hautoi huoliaan Antonista, joka

siis kaikista huolimatta oli joutunut tuohon suureen vaaraan. Ja kun

hän ajatteli poikansa kauheata elämää, niin tuli hän ajatelleeksi,

etteiköhän sittenkin olisi parasta, että hän menisi naimisiin, vaikka

olikin niin nuori.

Ennen oli hän aina pannut vastaan, kun joku viittaili Antonin suhteesta

rouva Knudseniin. Mutta nyt alkoi se näyttää hänestä pelastukselta.

Rouva Knudsen oli ollut ennen naimisissa -- ja vielä vanhan miehen

kanssa; hän kyllä ymmärtäisi, ja hänen kanssaan voisi äiti puhua;

molemmat he yhdessä pitäisivät huolta hänen Antonistaan ja tekisivät

hänet onnelliseksi.

Mutta seuraava päivä oli vielä vaikeampi herra Jessenille. Sillä

tänäkin yönä oli Törres hiipinyt neiti Thorsenin luo, joka kyllä oli

aikonut lukita oven, mutta joku oli ottanut avaimen pois ja häntä

hävetti mennä sitä kyselemään.

Hän oli muuten ollut yhtä rauhallinen ja tottelevainen kuin eilenkin,

mutta leikillisempi, niin että neiti Thorsenin oli pitänyt nauraakin

pari kertaa, vaikka pelkäsi kovasti.

Hän tulee -- oli hän sanonut -- pyytämään anteeksi ilkeää epäluuloaan,

ja tuo oli kauniisti tehty.

Ja sentähden oli heidän välillään tänäpäivänä tuollainen rauhallinen

sopu, joka kiusasi herra Jesseniä enemmän kuin avonaisin pilkka. Hän

poistui konttoriin ja alkoi työskennellä kirjain kanssa; mutta hän oli

niin hajamielisen näköinen, että rouva Knudsen hyvin osanottavaisesti

ja ystävällisesti kysyi, oliko hän sairas.

Nykyisessä mielentilassaan liikutti tämä ystävällisyys häntä niin, että

hän katsoi rouva Knudsenia lämpimästi silmiin; ja rouva Knudsen

punastui.

Ei ollut muuten ensi kerta kuin hänen ensimmäinen puotilaisensa uskalsi

katsoa häntä tuolla tavalla; eikä hän siitä ehkä nytkään olisi sen

enempää välittänyt. Mutta sittenkun hän oli tullut leskeksi, niin

viittaili koko maailma tähän asiaan -- Kröger myöskin. Jos olisi saanut

elää rauhassa, ei hänen mieleensä kenties olisi johtunutkaan mennä

uusiin naimisiin. Vanha Cornelius Knudsen oli ottanut hänet silloin

kuin hän oli hänellä puotinaisena; oli helpoitus, kun hän kuoli, ja

häneen jäi siitä jonkunlainen vastenmielisyys miehiä kohtaan.

Mutta nyt ne suhisivat lakkaamatta hänen korvissaan, aina oli hänellä

nämä miehet kintereillään, ensiksi herra Jessen lämpimine silmineen,

sitten Gustaf Krögerin avosydäminen leikinteko --, ja kaikki tuo

saattoi hänet epävarmaksi, niinkuin olisi se ollut jotain ihan

välttämätöntä.

Mennessään sisähuoneisinsa, joihin vei ovi konttoorista, sanoi hän niin

kylmästi kuin suinkin voi:

"Jos ette ole oikein terve, herra Jessen, voitte aivan hyvin olla

kotonanne pari päivää."

Jessen kiitti ja aikoi sanoa enemmän; mutta rouva sulki oven jälkeensä.

Niinpiankuin Törres sai kuulla, että herra Jessen oli sairas, alkoivat

kaikki hänen aikomuksensa kuohua hänen aivoissaan.

Jo kauvan oli hänestä tuntunut että kauppa ei käynyt niin reippaasti

kuin olisi pitänyt. Hän huomasi, että hyvät ostajat eivät useinkaan

joutaneet viipymään niin kauvan, että hyllyiltä ja laatikoista olisi

ehditty saada esille kaikkia mitä oli olemassa noista pyydetyistä

tavaroista. Ja päinvastoin tapahtui usein, että jotkut hienot naiset

parhaina kaupankäyntitunteina edeltä puolen päivän vedättivät alas

tiskille loppumattomat pakat kankaita, joita vaan sitten katselivat.

Sen lisäksi oli Cornelius Knudsenin tavaravarasto vanhastaan niin

moninainen, että siinä olisi pitänyt olla ostamista puolta suuremmalle

yleisölle. Mutta nyt oli niin kuin olisi yksi tavaralaji ollut toisensa

jaloissa eikä yksikään oikein viihtynyt.

Tuo pitkä vanhanaikuinen puoti, johon mahtui kaikellaista tavaraa

paperikukkaisista aina tervaan ja suolaan saakka, ei ollut sen paremmin

järjestetty kuin että hienommat tavarat olivat suuressa katuikkunassa;

jota vastoin karkeammat löytyivät rantamakasiinien puoleisesta päästä.

Törres oli usein miettinyt, mikä olisi viisaampaa, sekö että

luovuttaisiin muutamista tavaroista ja pidettäisiin vaan erityisiä

kaupaksi? vaiko että yhdestä puodista tehtäisiin kaksi?

Lopuksi oli hän tullut siihen päätökseen, ettei kumpaakaan tarvittaisi.

Koko konsti on siinä, että samallaiset tavarat kootaan samaan paikkaan

ja että jos mahdollista kaikki asetetaan esille, niin että yleisö heti

saa sen käsityksen, että täältä voi saada mitä tahansa.

Ja tuo vanha järjestys, että hienot tavarat olivat yhdessä päässä ja

karkeat toisessa -- se olisi välttämättä muutettava. Se oli hullua se,

että naiset valtasivat valoisan ikkunan, josta he ikäänkuin peloittivat

pois huonomman väen ja palveluspiiat, jotka eivät aina voineet olla

niin hyvin puettuina juostessaan ostamaan jotakin kiireellistä.

Ostajat olisivat sekoitettavat. Heihin olisi saatava se että tässä

sattuvat kaikki tiet yhteen ja että täällä voivat kaikki toisiaan

tavata. Kaikki pitäisi olla avonaisesti näytteillä, niin että ostajat

viipyisivät kauvan puodissa ja täyttäisivät sen aamusta iltaan.

Näitä aatteitaan esitteli Törres rouva Knudsenille, kun oli ruualla

hänen kanssaan, -- niin pitkälle oli hän jo edistynyt. Hän tuli nyt yhä

vilkkaammaksi, puhui sujuvasti ja sattuvasti, niin että rouva kuunteli

häntä hämmästyksellä. Tämä talonpoikaispoika ei ollut ainoastaan

näppärä ja väkevä; hänellä oli myöskin ajatuksia ja se kuului

järkevältä, mitä hän sanoi.

"Minun haluttaisi hyvin puhua Gustaf Krögerille tästä", sanoi hän.

"Krögerillekö, rouva?" huudahti Törres pelästyen.

"Miksei?"

"Meidän pahimmalle kilpailijallemme!"

"Tässä ei ole koskaan ollut kysymystä mistään kilpailusta meidän

välillämme", vastasi rouva Knudsen.

Törres hymyili kierosti: "Kröger sanoisi tietysti että se on typerätä

kaikki tyyni, ja sitten hän tekisi sen itse."

Rouva Knudsen näki tuon ilkeän piirteen hänen kasvoissaan ja ajatteli

Krögerin varoitusta; mutta kun Törres pyysi saadakseen hiukan järjestää

puotia herra Jessenin poissa ollessa, niin ei hän voinut kieltää;

ikäänkuin ei oikein uskaltanut.

Tulisella kiireellä selitti Törres neiti Thorsenille, mitä hän aikoi

tehdä; hän kumartui aivan lähelle häntä ja neiti Thorsen katsoi häntä

silmiin uskollisesti ja ihaillen; nyt oli hänen sydämmensä taas ehyt,

se oli Törresin, kokonaan Törresin, hän olisi voinut ehdottaa, että

sytytettäisiin puoti tuleen ja neiti Thorsenista olisi se ollut niin

mainio keksintö, että hän itse olisi sitä varten raapaissut tulta

tikkuun.

Sitten ajoi Törres makasiinirengin ja juoksupojan liikkeelle, he saivat

vielä vaiteliaan Halvor Röidevaaginkin avukseen, ja itse tarttui hän

tähän käsiksi heränneen intonsa koko voimalla. Koko iltapäivä jo

laiteltiin, vaikka ihmisiä tuli ja meni; mutta vasta illalla, kun puoti

oli suljettu ja luukut ikkunain edessä, alkoi muutos näyttäytyä mitä

kauneimpana epäjärjestyksenä.

Makasiinirenki Simon Varhoug mutisi hikoillessaan: piru sitä riivaa

tuota. Sillä kaikki vanhat laarit ja suolatynnörit, jotka olivat olleet

puodissa siitä alkaen kuin se avattiin, ne olivat nyt lyötävät irti ja

muutettavat rantamakasiiniin. Ja tuolla makasiinissa, missä Simon oli

tottunut nuuskimaan pienen lyhdyn kanssa, sinne tuli nyt mies kaasu

laitoksesta ja laittoi kaksi liekkiä, jotka valaisivat niin että

makasiini näytti oikealta puodilta.

Halvor Röidevaag olisi myöskin sanonut jotain, mutta hän oli niin

hämmästyksissään ett'ei muuta kuin pudisteli päätään.

Kuta kauvemmaksi ilta kului sitä rohkeammaksi tuli Törres ja keksi aina

jotain uutta. Kaikista karkeammista makasiini-tavaroista keräsi hän

näytteitä ja suuret köysirullat, jotka haisivat tervalle, muutatti

hän makasiiniin. Sitävastoin laittoi hän kokonaisen koristeen

verkkorihmoista, koukuista, nauloista, tupakista ja pulloihin pannuista

jyvä-, suola-, kahvi- ja hernenäytteistä. Kaikki hänelle kelpasi ja

kaikkea osasi hän käyttää. Hän ei pitänyt mitään lukua väreistä ja

suhteista; hänen ainoa tarkoituksensa oli saada kaikki niin runsaasti

esille, että silmä kaikkialla näki mitä erilaisimpia tavaroita, mutta

että samankaltaiset tavarat kuitenkin olisivat jotakuinkin koolla.

Vasta kun kello oli yli puoliyön, saivat apumiehet mennä; alapää puotia

oli jo puhdistettu; ja neiti Thorsen ja Törres alkoivat nyt järjestää

kaikkea hänen suunnitelmansa mukaan.

Rouva Knudsen oli mennyt tyytymätönnä levolle; hän toivoi vaan, että

herra Jessen tulisi huomenna ja panisi taas kaikki paikoilleen.

Oli tullut kaksi vaimoa puhdistamaan puotia kaikista niistä papereista

ja roskista, joita sinne oli kokoontunut, sekä pölyyttämään ja pesemään

lattiata.

"Mutta tiski!" huudahti yhtäkkiä neiti Thorsen ja löi kätensä yhteen.

Koko tuo pitkä, kiiltävä tiski oli ihan täynnä kaiken maailman

tavaroita. Siellä oli pinottain hamevaatteita, silkkiä, flanellia,

harsoja, saippuata, korutavaroita -- kaikki siinä tilassa jossa ne oli

hyllyltä nostettu.

"Ne saavat olla niinkuin ne ovat -- kaikki tyyni!" sanoi Törres

nauraen.

Ensi kerran katsahti neiti Thorsen häntä epäillen.

"Niin -- tietysti täytyy niitä vähän järjestää, jos ette ole ihan

uuvuksissa?"

Ei hän ollut ollenkaan uuvuksissa ja hän tarttui hetipaikalla työhön

käsiksi pienillä näppärillä käsillään. Mutta silloin otti Törres hänen

valkosen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille. Tyttö

tarttui häntä kalvosiin ja katsoi säikähtyneenä pesuvaimojen puoleen;

mutta kun ne eivät voineet mitään nähdä, päästi hän hänet ja jatkoi

työtään pää kumarassa.

Törresin tarkoitus oli, että tiskikin olisi suuri näyttely ja järjestys

oli etupäässä siinä, että vaatteet levitettäisiin niin, että ne

näkyisivät edullisissa poimuissa ja laskoksissa; ja kun he nyt

vihdoinkin olivat saaneet tämän valmiiksi, sanoi Törres hänelle

kiitokset tästä päivästä ja että hän kyllä itse järjestäisi ikkunat.

Törres seurasi häntä pimeään porstuaan rappujen edessä, johon puotiväki

ripusti vaatteensa; täällä tarttui hän häneen kiinni, nosti hänet ylös

lattiasta ja kuiskasi: saanko tulla tänä iltana?

Toinen ei vastannut mitään; Törres kysyi uudelleen; mutta ei sittenkään

sanonut hän mitään, pujahti vaan hiljaa ja vikkelästi ylös rappusista.

Hän oli niin onnellinen ja samalla tuntui kummallinen ahdistus.