Oli syöty päivällinen; Gustaf Kröger istui nojatuoliinsa vaipuneena ja
luki vähän, ennenkun nukkui; ei kestänytkään kauvan, ennenkun valo
katosi lyhyenä syyspäivänä.
Täti Sofia kutoi sukkaa ja Julia loikoi keinutuolissa lukien
sanomalehteä ja kuunnellen muiden puhetta; mutta itse ei hän virkkanut
mitään.
"Minkätähden sinä potkit vastaan -- Sofia?" kysyi Kröger.
"En minä potki vastaan, mutta minä tahtoisin vaan tietää: millä
aijotaan saada tanssiaiset toimeen?"
"Julian tekee mieli."
"Kaksi talonpoikaisluutnanttia, puolitoista ylioppilasta ja loput
puotipoikia! -- voiko niistä mitään tehdä?"
"Mutta ethän sinä tule hyppimään, Sofia?"
"En -- Jumalan kiitos!"
Hetken perästä sanoi Kröger -- yhäkin nostamatta silmiään kirjasta:
"Minä luulen, että se on siinä, ett'et sinä kärsi nähdä rouva Steineriä
kaikkien hänen ihailijainsa ympäröimänä."
Mutta nyt piti täti Sofian nauraa oikein ylenkatseellinen nauru, --
olipa ne koko ihailijoita -- esimerkiksi maisteri Jansen, joka lisäksi
vielä on nainut.
"Niin, se on nyt kerran niin, etteivät vanhat piiat kärsi --"
"Vanhat piiat! --" sanoi täti Sofia; "tuon sanan on _hän_ tuonut
perheesen, sinä et käyttänyt sitä ennen, Gustaf."
"Niin, mutta ethän sinä voi kieltää, että olet vanha ja -- ja
naimaton?"
"Sitä en kiellä."
"Niin. no," Kröger haukotteli vähän, pani kirjansa pois ja sulki
silmänsä, "muutahan minä en ole sanonutkaan".
Hetken kuluttua hän kuorsasi tasaisessa tahdissa, täti Sofian
sukkapuikot laskeutuivat levolle nekin ja Julia antoi sanomalehden
liukua lattialle; itse hän vaipui unelmiinsa. Sitten kun hän oli
palannut ulkomaanmatkaltaan Dresdenistä ja varsinkin nyt kun hänestä ja
rouva Steineristä oli tullut ystävät, oli kaupunki ja kaikki ihmiset
alkaneet tuntua hänestä niin vierailta. Kaikki naiset -- niinkuin esim.
pankinjohtaja Christensenin rouva ja monet muut, jotka hän tunsi
äitinsä ajoilta, ne katsoivat häntä niin kummallisilla silmillä -- niin
ainakin hänestä näytti.
Ensi päivänä olivat ne kaikki häärineet hänen ympärillään ja kutsuneet
häntä luokseen; ja hän oli kertonut ja aina uudelleen kertonut olostaan
ulkomailla - kaikki, mitä oli kokenut, nähnyt ja syönyt.
Mutta jonkun ajan kuluttua katsoi hänen ystävänsä Jolla Blom
velvollisuudekseen sanoa Julialle, että hän koko kaupungin mielestä oli
naurettava tuon ulkomaan matkansa kanssa, josta hän kertoi kaikkialla
Niitähän oli niin monta muuta, jotka olivat matkustaneet -- esimerkiksi
rouva Christensen, joka oli miehensä kanssa käynyt Pariisissakin, ja
sitäpaitse konsuli With -- hän ainakin oli matkustellut! -- ja hän oli
sanonut, että Dresden on ikävä luola.
"Mutta, hyvä ystävä," väitti Julia vastaan, "nehän kysyivät kaikki ja
tahtoivat tietää --"
"Ja sitäpaitse, eihän kaikilla ole varaa matkustaa," jatkoi Jolla Blom,
jolla oli sydän täynnä, "ja silti ne arvelevat, ett'ei siinä nyt ole
mitään ylpeiltävää -- niin ne sanovat -- ja että on täällä yhtä hyvä
täällä kotonakin, -- koskapahan niin moni muu tulee täällä toimeen."
"Hyvä ystävä! -- enhän minä ole muuta sanonutkaan!"
"Eikä se ole niin erinomaistakaan -- kaikki se, jota löytyy ulkomailla;
sillä esimerkiksi se lihasalaatti, jota opetit rouva Ludvigsenille --"
"Mutta sehän itse pyysi --"
"Anna anteeksi, mutta se oli ihan mahdotonta syödä; sillä minä olin
itse siellä sinä iltana; ja piika, joka sai tähteet, antoi ylen koko
yön."
Sen päivän perästä varoi Julia puolella sanallakaan mainitsemasta
ulkomaata tai muuta semmoista; mutta hän näki hyvin, että se jo oli
myöhäistä; hän oli loukannut heitä kaikkia; ja vielä pahemmiksi
muuttuivat asiat, kun rouva Steiner tuli kaupunkiin ja otti Julian
haltuunsa.
Sillä rouva Steiner "jäätyi kiinni" heti paikalla, niinkuin hän itse
sanoi; ja jos eivät kaikki miehet olisi hakeneet hänen seuraansa, olisi
hänet kokonaan suljettu pois seuraelämästä. Naisista ei saanut muuta
likempää tuttavaa kuin Julia Krögerin, jonka vuoksi hän ottikin hänet
täydellisesti omaan haltuunsa.
Äidin vanha seurapiiri ei kuitenkaan vielä tahtonut jättää Juliaa oman
onnensa nojaan; he kutsuivat häntä luokseen sellaisella innolla, että
Julia huomasi sen yritykseksi pelastaa hänet vaarallisen vaikutuksen
alta.
Ja niin suuttui hän ja yhtyi nuoreen rouvaan; hän puki itsensä komeasti
ja pani toimeen pieniä päivällisiä kevytmielisen isänsä suureksi
iloksi.
Mutta hänellä oli synkätkin hetkensä kun rohkeus alkoi pettää; niinkuin
nytkin, kun hän loikoi ja odotti ystäväänsä. Julialla oli siksi paljon
äitinsä verta suonissaan ja hän tunsi ympäristönsä niin hyvin, ett'ei
yksikään kasvojen piirre tai äänen vivahdus jäänyt huomaamatta. Kaikki
nuo terävät piikit, joihin jokainen oli ikäänkuin käärittynä -- ne
sattuivat häneen; ja hän tunsi, että ainoa pelastus olisi olla yhtä
katkera ja piikkinen muita kohtaan kuin muut olivat häntä.
Pienuudestaan pitäen oli hän häilynyt kahden vaalin välillä. Jos hän
riippui isänsä kaulassa -- iloisena ja vilkkaana, tuntui hänelle pieni
pistos omassatunnossa. Mutta kun hän taas järkevänä ja hiljaisena istui
äidin ystävien keskessä ja kuuli puhelun kulkevan talosta taloon,
surusta suruun, pahasta pahaan, niin silloin hän kärsi, sillä hän
ikävöi päästäkseen ulos.
Äidin kuoleman ja ulkomaan matkan jälkeen oli hän tullut hiukan
varmemmaksi; mutta uusia epäilyksiä iti hänessä hänen suhteestaan rouva
Steineriin.
Miehistä ja yhä vaan miehistä sai hän nyt kuulla puhuttavan. Julian
eteen aukeni kehnouden ja epäpuhtauden kuiluja; vaikkei hän kaikkea
ymmärtänytkään, niin sai hän kuitenkin niin perinpohjaisen opetuksen,
että hän joutui hämmilleen oman isänsäkin tähden.
Sillä hänen ystävänsä oli nauraen sanonut senkin: ettei hänen isänsä
ollut hiuskarvan vertaakaan parempi kuin muutkaan miehet.
Mutta että kukaan voisi sille nauraa! -- ja vielä Lulli, joka oli
kokenut tuon kauhean asian: olla naimisissa sellaisen miehen
kanssa, ja että samanen, joka niin uljaasti oli puhtautta puolustanut
ja niin kalliisti ostanut kokemuksensa miesten pohjattomasta
epäsiveellisyydestä, kuitenkin voi alinomaa liehakoida noiden miesten
ympärillä -- tai ainakin antaa heidän liehakoida itsensä ympärillä!
Eikä sillä, että hän ei olisi puhunut suutaan puhtaaksi; ne kyllä
saivat kuulla kunniansa; hän tunsi heidät pohjaa myöten ja sen kyllä
saivat tietää.
Mutta ne vaan nauroivat ja tulivat yhä uhemmin takaisin. Ne parveilivat
hänen ympärillään, niinkuin olisivat oikein tahtoneet tulla
ruoskituiksi ja saada kuulla kaiken kurjuutensa maailmalle
julistettuna.
Hupaista se oli, se on vaan varma; mutta Julian pää joutui siitä
pyörälle; hän halusi päästä Lullin atelieriin, istuessaan siinä ja
ollessaan pahalla tuulella, kun ei häntä kuulunut tulevaksi.
Sillä rouva Steiner oli muuttanut asuntonsa uudenaikaiseksi
atelieriksi. Ja se vaikutti kaikkiin, joiden oli lupa tulla sinne: nuo
hämärät huoneet, joihin yhtäkkiä tuli heleätä valoa muutamin paikoin;
kaikkialla mattoja ja uutimia ja varjostimia; rohkeita alastomia
piirustuksia; rouvan omat maalaukset, joiden vapaiden värien edessä
kaikkien auktoriteettien täytyi väistyä; nuo tuolit, joissa ei ollut
mahdollista kenenkään istua; matalat divaanit, -- kaikki tämä tuon
kauniin elävän miehen lesken ympärillä teki asiantuntevaan sen
vaikutuksen, että tässä oltiin juuri sillä linjalla, joka erottaa ylen
määrin hienontuneen siitä, joka jo on epäsiveellistä.
Täällä pidettiin pieniä hienon hienoja päivällisiä, joissa tarjottiin
viiniä yllin kyllin, sikareja ja peittelemätöntä puhetta. Mutta
seuraavana päivänä kävi väristys koko kaupungin läpi, niinkuin olisivat
helvetin portit hetkeksi auenneet.
Mutta kaikista enin huvittivat Juliaa nuo pitkät hämyhetket, kun hän ja
rouva Lulli loikoivat divaanilla poltellen paperossia ja likööriä
maistellen; silloin oli Julian oppitunti. -- Soitettiin etehisessä;
mutta Julia ei mennyt avaamaan, vaikka hän oli melkein varma siitä,
että se oli hänen ystävänsä, joka tuli. Hän rakasti ja ihaili Lullia,
mutta hänestä tuntui kuitenkin usein -- niinkuin esim. tänä iltana --
että oli jotain, joka odotti häntä, niinkuin joku tuomio, jonka ohitse
hän ei voinut päästä.
Kun rouva Steiner tuli saliin, joka nyt oli melkein pimeä, heräsivät
vanhukset ja alkoivat vilkkaasti puhella, niinkuin eivät he olisi
nukkuneetkaan, ja Julia nousi hitaasti ystäväänsä tervehtimään.
"Tahdotteko tehdä meille sen kunnian että avaatte meidän
joulutanssiaisemme?" kysyi Kröger häneltä keikaillen.
"Täällä aiotaan siis tanssia? -- mainiota! Sinä et ollut siitä vielä
aivan varma, Julia."
"Julian mielestä on kaupunki tietysti köyhä tanssivista herroista",
sanoi täti Sofia.
"Me saamme ottaa kaikki mukaan sekä kivet että kannot", arveli rouva
Steiner hymyillen.
"Kelpaanko siis minäkin?" kysyi Kröger.
"Josko te kelpaatte?"
"Minä vanha ilkeä ukko?"
"Kunpa meillä vaan olisi enemmän teidän laisianne -- herra Kröger!
mutta sinä et ole oikein tyytyväinen, Julia?"
"Minä olen samaa mieltä kuin täti Sofia --"
"Hyvä ystävä, me otamme koko karjamme ja siihen lisäksi vielä metsän
villit pedotkin; me tutkistelemme tulli-, posti-, telegraafi- ja
koululaitoksen ja käännämme lopulta nurin kaikki kauppapuodit, kutsumme
tuon pienen sievän Jessenin Knudsenilta -- hän voi kyllä mennä mukina."
"On sitä paitse vanha tapa, että Knudsenin väki kutsutaan", sanoi
Kröger.
"Mainiota!" huudahti rouva Steiner, "silloinhan sinä saat ystäväsikin
-- Julia! hänet, tuon punatukkaisen."
"Minä pyydän", sanoi Julia hiukan terävästi, "se olet sinä itse, joka
olet ihastunut!"
"Sinäpähän sen ensiksi keksit."
"Kenestä naiset puhuvat?" kysyi Kröger.
"Tuosta suuresta, uudesta rouva Knudsenilla --"
"Tuosta! tuosta moukasta, hirviöstä! --" huusi Kröger ja hypähti
seisaalleen, "ei, se on tietysti vaan leikkiä, jolla te tahdotte
suututtaa minua.
"Ei ollenkaan, herra Kröger! Julian mielestä hän on aivan erinomainen."
"Nyt sinä keksit kaikki, Lulli!"
"Joudu, Sofia! -- täällä on niin pimeä, ett'en voi nähdä, pitävätkö ne
minua pilkkanaan vai mitä ne" -- sanoi Gustaf Kröger kärtyisesti. Mutta
kun täti Sofia vihdoinkin sai tulen kattolamppuun ja kun rouva Steiner
edelleenkin vakuutti että herra Vold sekä hänen että Julian mielestä
oli pulska poika, niin joutui hän ihan raivoihinsa ja vannoi, ett'ei se
mies saisi koskaan astua jalallaan hänen kynnyksensä yli.
Mutta kun nuori rouva Steiner, joka oli tottunut hänen kiivauteensa,
vaan nauroi, niin tempasi Kröger lakkinsa ja kiiruhti konttooriinsa.
Lampun sytytettyään alkoi täti Sofia sytyttää uunia ja kolisteli siinä
niin kauvan hiililapiota ja tulitankoa, että nuoret naiset eivät
päässeet puhumaan. Rouva Lulli vei Julian mukanaan, he menisivät hänen
luokseen tutkiakseen ketä nyt sitten oikeastaan voisi kutsua noihin
tanssiaisiin.
Mutta kadulla pysähtyivät he rouva Knudsenin suuren ikkunan ääreen,
jossa Törres juuri parhaallaan palveli joitakuita nuoria naisia, jotka
hymyilivät.
"Se ei ole ollenkaan niin hullu tuo", sanoi rouva Steiner. "Se oli
pahasti tehty sinulta, Lulli, että uskottelit isää, että minä -- että
hän --"
"Mutta, hyvä ystävä, totta kai sinä ymmärrät, että isäsi käsitti sen
leikiksi, -- eli olisitko todellakin --?"
"Hyi -- Lulli! tänään olet sinä ilkeä."
Rouva Steiner puristi hänen kätensä kainaloonsa ja vei hänet mukanaan.
-- Illalla tuli yliopettaja Hamre Krögerin luo, hän tuli tavallisesti
pari kertaa viikossa; ja kun he olivat pelanneet shakkia ja juoneet
pari lasia totia, niin istuivat he mielellään vielä myöhään yöhön
jutellen syvämielisistä asioista.
Vaikkakin oli suuren liikkeen omistaja ei Gustaf Kröger kuitenkaan
koskaan oikein kotiutunut tähän pieneen kaupunkiin, ja samoin oli
yliopettaja Hamrekin täällä yksinään. Heistä molemmista levisi
ympäristöön se kylmyys, että he pitivät itseään muita viisaampina.
Koulussa pidettiin yliopettajaa tarkasti silmällä, opettaisiko hän
mitään vaarallista, ja kunnalliseen elämään ei Krögeriä päästetty
osalliseksi. Kun koko kaupunki näin käänsi piikkinsä heitä vastaan,
tulivat he hyvin toimeen toistensa seurassa. Mutta vaikka he alussa
kulkivatkin paljon edellä muista, eivät he itsekään huomanneet, että
pikku kaupunki vuosien kuluessa sai heidätkin haltuunsa, ja että hekin
alkoivat lennellä yhä pienemmissä kierroksissa samojen ajatusten ja
samojen totilasien ympärillä.
Kröger sanoi Hamrelle: "Kuinka pitkälle olet joutunut?" ja sitten
kertoi yliopettaja siitä kirjastaan, joka hänen oli aikomus kirjoittaa
kansakoulusta.
Se tulisi alkamaan näin: Kun sinä astut ulos kadulle, tunnet jalkojesi
alla kivillä lasketun maan; -- kuka on sen tehnyt? -- ja kuka on
maksanut työn?
Tuolla tavalla alettua selitettäisiin sitten lapsille koko
yhteiskuntaelämä, niin että he alhaalta ylös saakka oppisivat tuntemaan
kaikkien laitoksien ja virkakuntien yhteyden ja synnyn; ja että kansa
jo lapsuudestaan pitäen voisi oppia ymmärtämään oman ylivaltansa eikä
eläisi niissä ennakkoluuloissa, että oikeuslaitos, verot, poliisit ja
papit vaan ovat olemassa rikkaiden aseina köyhiä vastaan.
Mutta tämä suuri kirjan keskiosa ei tahtonut oikein valmistua,
jotavastoin tekijä pani suuren arvon loppuosaan missä sanottiin: Ylinnä
kaikista seisoo kuningas niinkuin suuri kultanuppu ilman mitään
edesvastausta.
Taikka sanoi Hamre Krögerille:
"Etkö vielä ole valinnut tonttia?" -- ja sitten puhuivat he siitä
soppakeittolaitoksesta, johon Kröger monen vuoden kuluessa oli varoja
säästänyt.
Hän näet kuvitteli kirkkaaksi poleerattuja kuparikattiloita, joista
kiehuvan kuumaa soppaa ajettaisiin kouluihin kello puoli kaksitoista;
kaikki koululapset söisivät siitä suuren annoksen leivän kanssa, niin
että talvikuukausina tulisivat lämpiminä ja ravittuina köyhiin
koteihinsa; sitten olisi siellä enemmän muille antamista ja sitten
saisivat he vähän herkutella hekin sunnuntaisin ja sitten -- ja sitten
avautui näiden molempien eteen pitkät näköpiirit heidän laatiessaan
suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
Ja kun he vihdoinkin aamupuoleen yötä heittivät hyvästinsä, niin
puristivat he lämpimästi toinen toisensa kättä; he olivat varmat siitä,
että sittenkin tulisivat heidän aatteensa voitolle ja että nuo
"piikkisiat" saisivat väistyä, ja niin nukkuivat he sitten onnellisiin
unelmiinsa.
Mutta seuraavana päivänä välttivät he mieluummin tapaamasta
toisiaan. --