IV.

Jo ensi päivänä kuin Törres palveli Cornelius Knudsenilla, varasti hän

rahalaatikosta.

Ensi kerralla ei hän pistänyt taskuunsa enempää kuin 10 äyriä ja se

tapahtui iltapäivällä silloin kuin herra Jessen sytytti kaasua

puodissa.

Koko päivä oli kulunut työhön ja opetuksen saantiin ja useita kertoja

oli hänet lähetetty vaihtamaan setelirahaa laatikosta. Ja siellä oli

hän nähnyt hopearahoja ja toisen toistaan suurempia seteleitä.

Joka kerta kuin hän näki nämä rikkaudet tunsi hän kipua rinnassaan. Ja

kun tuo nuori nainen taikka herra Jessen itse kaivelivat käsineen

kassassa, heittelivät vaihdetut rahat pitkin tiskiä ja nakkasivat nuo

kallisarvoiset setelit noin huolettomasti alas laatikkoon, samalla kuin

he juttelivat ostajien kanssa, -- silloin seisoi Törres kuin kuumilla

kivillä; kuinka helposti voisivat he tulla antamaan liika paljon

takaisin tai kadottamaan rahoista jotain, tai -- ja se oli kaikista

vaikeinta kärsiä: jos herra Jessen ja neiti Thorsen mahdollisesti

ottaisivat jotain itselleen?

Herra Jessen teki koko aamupäivän alituista pilaa tuosta vastatulleesta

talonpoikaispojasta -- suureksi hauskuudeksi neiti Thorsenille ja

juoksupoika Reinertille. Mutta Törres ei ollut siitä tietävinäänkään,

hänen tiedon halunsa ja se nopeus, millä hän käsitti kaikki mitä

hänelle opetettiin, ei antanut pitemmältä aihetta ivaan, ja sitä paitse

oli puodissa kiire.

Kun tuli paljon väkeä, veti herra Jessen pientä kellon nuoraa ja rouva

Knudsen tuli alas konttoorista auttamaan. Törres pysyttelihe heti hänen

läheisyydessään ja vaikka hänen kohteliaisuutensa olikin kömpelöä, oli

se kuitenkin rouvan mieleen. Herra Jessen luuli taas edistävänsä

tarkoituksiaan parhaiten siten että hän käyttäytyi niin kuin olisi

hänen suhteensa rouva Knudseniin jo ollut sellainen, ett'ei hänen

tarvinnut sitä peitellä.

Koko päivän kuluessa koetti Törres olla rouvalle niin suureksi avuksi

kuin hän voi ottaessaan tavaroita hyllyltä ja pannessaan niitä taas

kokoon, jossa työssä rouva häntä mielellään neuvoi.

Talon tapa oli se, että herra Jessen söi ateriansa äitinsä luona; kun

hän tuli takaisin, söi neiti Thorsen rouvan kanssa, ja viimeksi sai

Törres mennä kyökkiin.

Törres, joka käytti jokaista tilaisuutta oppiakseen, kyseli neiti

Thorsenilta, sillaikaa kuin herra Jessen oli poissa, kaikellaisia

asioita; ja neiti Thorsen oli hänelle aina ystävällinen. He olivat näet

heti, hän ja herra Jessen, tulleet selville siitä, että tämä uusi

talonpoikaispoika ei oikein sopinut seisomaan isomman ikkunan tienoilla

pitsien ja hienojen naistavarain keskessä. Hän sopi sitävastoin

erittäin hyvin punnitsemaan kahvia ja sokuria alapäässä puotia, jossa

oli hämärämpää ja likaisempaa. Täällä neiti Thorsen häntä sentähden

enimmäkseen opasteli.

Törres ei väittänyt vastaan; hän oli toimessaan ja hyvällä tuulella. Ja

vaikkakin hänen tapansa koettaa olla mieliksi olikin liika kömpelöä

tälle hienolle kaupunkilaisneitille, niin oli hänen maalta peritty

tapansa olla tyttöjen kanssa niin varma, että neiti Thorsenista oli

hauskaa olla hänen läheisyydessään, kun hän näytteli hänelle hyllyjä ja

laatikoita, opetti hinnat ja neuvoi häntä mittaamaan ja punnitsemaan.

Neiti Thorsen rakasti kaikessa hiljaisuudessa herra Jesseniä, joka

puolestaan kohteli häntä arvokkaan ylimielisesti. Hän näki hyvin kyllä

sen, mistä koko kaupunkikin puhui, kuinka helposti saattaisi tapahtua

että herra Jessen menisi naimisiin lesken kanssa; hän kärsi

hiljaisuudessa mutta toivoi sentään yhä. Hymyily, pieni hyväily

ohimennessä taikka vaan silmäys voivat elähyttää hänen toiveitaan

pitkäksi aikaa ja hän kuristi ja koristi pienen viehättävän vartalonsa

niin herra Jessenin maun mukaisesti kuin suinkin voi sen arvata. Ei

yhdelläkään naisella koko kaupungissa ollut sellaista vartaloa kuin

hänellä, siitä olivat kaikki hänen ystävättärensä samaa mieltä.

Vaikkakin pieni ja lyhyt jäseninen, olivat hänen olkapäänsä ja rintansa

niin kauniisti pyöristetyt ja sen lisäksi oli selkä niin solakka ja

nuoren näköinen, että Törres heti luuli, että tämä oli se nainen, jonka

hän oli kohdannut rautatieasemalta tultuaan. Neiti Thorsenin kasvot

olivat puoti-ilmassa valjenneet, mutta säännöllisen kauniit ne olivat

ja oli hänellä vaalea käherretty otsatukka ja auliit silmät niinkuin

kiiltokuvissa.

Törres ei ollut monta tuntia ollut yhdessä hänen kanssaan, ennenkun hän

halusi omistaa tämän hienon ja heikon leikkikalun.

Mutta kun hänen vuoronsa tuli mennä kyökkiin syömään, kohtasi hän

siellä aivan toisellaisen tytön. Suuri sileätukkainen kyökkipiika

Bertha oli niitä naisia, joita hän paremmin tunsi; ja niinpiankuin he

olivat sanoneet hyvän päivän toisilleen, tiesivät he molemmat, että he

kuuluivat yhteen tässä vieraassa paikassa, -- he olivat kumpainenkin

maalta tulleet samaa tarkoitusta varten: rahaa varten.

Tyttö oli eteläisemmistä pitäjistä kotoisin kuin hän, mutta ei

kuitenkaan niin kaukaa, että he eivät olisi tunteneet toistensa

pappeja; ja syödessään löysivät he yhä useampia yhteisiä tuttavia.

Bertha loisti tyytyväisyydestä ja vesi kiehui silmässä; sillä hän

halusi ulos tästä kyökistä, joka antoi takapihaan päin. Hänen herkkä

sydämmensä, joka kenenkään käsittämättömänä oli saanut sykkiä tässä

vieraassa kylmässä kaupungissa, lensi selkoselälleen tuon pulskan,

suuren pojan edessä, josta vielä haiskahti maalaisilmaa; ja ennenkun

hän oli lopettanut ateriansa, joka hänen mielestään oli vallan mainio,

tiesi Törres että täällä oli hänellä lämmin ja varma turvapaikka,

niinpiankuin hän vaan tahtoi ottaa sen haltuunsa.

Niin oli häneltä ensimmäinen päivä kulunut työn teossa ja

tyytyväisyydessä; ainoa, joka häntä vaivasi, oli rahalaatikko. Hän

pelkäsi, ettei kaikki tulisi rouva Knudsenille, että jotain tippuisi

tielle; sillä jos jotain katoaisi, voisi se kadota hänelle.

Vihdoinkin tuli sinne illan hämärässä pieni tyttö tahtomaan puolta

naulaa kahvia. Törres punnitsi sen heti; neiti Thorsen teki kauppaa

muutamain naisten kanssa, jotka tulivat juuri samassa ja ketterä herra

Jessen juoksi sytyttämään kaasua.

Silloin otti Törres ensimmäisen kymmenäyrisen tytön antamista

pikkurahoista, ja antoi tähteen kilahtaa alas laatikkoon, niinkuin oli

nähnyt herra Jessenin tekevän; sulki sitten laatikon kuulevasti ja

kääntyi siitä pois.

Mutta samassa valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän seisoi siinä lantti

sormien välissä, ja kun yhtäkkiä oli tullut ihan valoisa, ei hän

mitenkään uskaltanut pistää sitä taskuunsa. Ei hän myöskään uskaltanut

mennä puodin pimeään päähän; se voisi näyttää epäiltävältä; sentähden

meni hän vasten tahtoaankin muutamia askelia lähemmä, kasvot

tulipunaisina ja aivan vapisten. Jos joku olisi silloin sanonut hänelle

sanankaan, olisi hän päästänyt lantin lattialle ja tunnustanut. Parin

sekunnin kuluessa oli hän hädästä melkein tiedotonna; mutta ei kukaan

huomannut häntä ja vähitellen tointui hän; hän pisti molemmat kätensä

housun taskuihin, niinkuin oli hänen tapansa.

Samassa olivat naisetkin ostaneet ostettavansa ja kun ei ketään ollut

puodissa, huusi herra Jessen terävästi: "Pois taskuista kädet!"

Törres päästi lantin syvään, turvalliseen housuntaskuunsa; mutta hän

säikähti kuitenkin niin, että hän vapisi eikä tiennyt, minnekä katsoa.

Ne nauroivat -- nuo molemmat muut; ja kun samassa rouva Knudsen

laskeutui alas konttoorista, kysyi herra Jessen:

"Eikö niin -- rouva? että tuon pitää totuttautua seisomasta kädet

taskuissa."

"Sen herra Vold varmaankin on pian itsekin ymmärtävä", vastasi rouva

katsomatta kumpaiseenkaan.

Törres unohti tuossa tuokiossa kokonaan tuon kurjan kymmenen äyriä.

Rouva oli suorastaan ottanut häntä puolustaakseen, vieläpä muuttanut

hänen nimensäkin -- joka ei koskaan olisi pistänyt Törresin itsensä

päähän. Mutta hän huomasi hetipaikalla, kuinka paljoa hienompaa olisi

olla Vold kuin Snörtevold. Kuinka hän oli kiitollinen tuolle rouvalle;

hän kyllä vartioisi rahalaatikkoa hänen puolestaan.

Mutta herra Jesseniltä repesivät silmät suureksi ja hän suvaitsi

alentaa itsensä irvistämään pilkallisesti neiti Thorsenin nähden.

Vielä oli Törresillä yksi liikutuksen hetki tänä pitkänä ja

merkillisenä päivänä. Se oli silloin kuin rouva Knudsen pieni

raharasiansa kainalossaan tuli alas konttoorista hakemaan päivän

kuluessa kokoontuneita rahoja. Mutta kun häh oli nähnyt, miten se

tapahtui, ei hän enää ollenkaan hätäillyt noista kymmenestä äyristään;

ei niitä laskettu eikä niitä kyselty; -- ja mitäpä se olisi

hyödyttänytkään? ajatteli hän. Jo ensi päivästä alkaen oli Törres

selvillä siitä, että laatikosta voitaisiin joka päivä näpistää vähäsen,

kunhan vaan otettiin vähän kerrallaan, ja kun ainoastaan _hän_ otti.

Ja taas katseli hän epäluulolla tuota hienoa herra Jesseniä, joka veti

ylleen uuden kevätpalttoonsa ja sytytti sikarin, lähtiessään ulos

puodista. Hansikkaat oli sillä myös; ne maksoivat yli 2 kruunua, sen

tiesi Törres jo. Ei kuuna päivänä tässä olleet asiat oikein.

Kun kaikki oli valmiina puodissa, joi neiti Thorsen nopeasti teensä

rouvan luona ja kiiruhti kaupungille tapaamaan tuttaviaan.

Törres sitä vastoin söi julmalla ruokahalulla ne makuisat voileivät,

jotka Bertha oli valmistanut hänelle ja kun hän ahmi niitä, istui

toinen vieressä kyökin penkillä ja riemuitsi sydämmensä pohjasta.

Rouvalla oli ollut paljon pään vaivaa, mihin hän sijoittaisi Törresin,

kertoi Bertha; ensin oli hän ajatellut pientä kammarikommakkoa

rantamakasiinissa, jossa hän oli maannut ensi yönsä. Mutta Bertha oli

toimittanut niin, että rouva kannatti sängyn yläsillalle pieneen

huoneesen, jossa Knudsen vainajalla, joka joutohetkinään ahkerasti

nikkaroi, oli ollut jonkunlainen työhuone.

Kun Törres oli aivan voivuksissa väsymyksestä, tahtoi hän heti syötyään

päästä levolle; ja Bertha näytti hänelle tietä tulen kanssa.

Yläsillalle nousivat portaat melkein keskeltä rakennusta ja siitä meni

käytävä huoneen molempiin päätyihin. Tuon vanhanaikuisen avaran

vesikaton alla oli kahden puolen käytävää useita vaatesuojia ja pieniä

yliskammareita ja yhden niistä sai Törres asuakseen. Bertha vei hänet

sinne ja lupasi kantaa pois höyläpenkin sekä siivota roskat nurkista.

Törres oli ylen tyytyväinen: valkonen vuode, tuoli, pöytä ja pesulaitos

-- se oli toki aivan toista kuin luhdilla siellä kotona pimeässä

kolkassa muiden poikien kanssa.

Sytytettyään kynttilän, otti Bertha tavaransa ja meni ovesta ulos.

"Tuolla on minun kammarini", sanoi hän ja osoitti pieniä rappuja

käytävän päässä, jotka veivät rouva Knudsenin huoneisin, ja siinä ihan

vieressä oli Berthan kammarin ovi.

Törres ymmärsi että hänen pitäisi olla kohtelias ja sanoi:

"Eipä ole kaukana." Bertha uhkasi häntä kädellään, hymyillen lempeästi.

"Mutta kukas asuu tuolla?" kysyi Törres ja osoitti toiseen päähän,

josta myöskin näkyi valkonen ovi.

"Sielläkö!" vastasi Bertha pilkallisesti; "siellä asuu vaan neitsyt

Thorsen; vaan se on ulkona suurimman osan yöstä sulhasiensa kanssa."

"Sulhasiensa?"

"Niin --- sinä et vielä tunne näitä kaupungin tyttöjä, mutta ole

varuillasi", ja sen sanottuaan meni hän omalle puolelleen.

Vaikka olikin ihan väsyksissä, otti Törres kuitenkin rahansa esille,

kun oli ensin tarkastanut, ettei ollut ketään käytävässä rakojen läpi

tirkistämässä.

Erityisellä hellyydellä silmäili hän tuota kymmen äyristä, jonka hän

oli ottanut kassasta; ja hän alkoi laskea, kuinka ne voisivat

lisääntyä, kuinka paljon hän uskaltaisi ottaa, mihin voisi sijoittaa

pääomansa, -- mutta nyt oli hän niin peräti väsynyt, että tuskin sai

rahansa piiloon ja vaatteet päältään, kun vaipui sikeään uneen. --