V.

Päivät kuluivat; ja Törres teki työtä niin, että makasiini renki Simo

Varhoug sanoi hyvälle ystävälleen Halvor Röidevaagille:

"Siinä on piru tuossa nuoressa miehessä. Tuskin on päänsä sängystä

nostanut, niin on hän kaikkialla. En saa nenääni niistää, niin on hän

jo niskassani. Ja koko rantamakasiinin osasi se peijakas ulkoa jo

kolmantena päivänä, -- joka tynnörin, joka köyden pään, ja olenpa

varma, piru vieköön, että hän tuntee nimeltään joka rotankin."

Samassa huudettiin Simoa ylhäältä päin ja hän kiiruhti tiehensä jättäen

makasiinin oven auki jälkeensä. Alhaalle jäi Halvor Röidevaag

odottamaan; hänellä olisi ollut Simolle jotain sanottavaa.

Etelätuuli puhalteli vuonoa pitkin raskaasti huokaillen; ja syyssade

kasteli lakkaamatta puolipimeää kaupunkia. Halvor Röidevaagilla oli

hyvää aikaa, sillä hän oli venhemies; hän istui venheessään ja katseli

rouva Knudsenin suurta rantamakasiinia ja sitten tarkasteli hän

Brandtin rantamakasiinia; mutta kun hän pisti tulta piippuunsa, vei

tuuli venettä; ja kun hän vihdoinkin sai sen palamaan tuulesta ja

sateesta huolimatta, oli siellä juuri muuan konttoristi sillalla, joka

huusi häntä soutamaan itseään tullikammarille 10 äyristä. --

-- Vaikka Törres oli uneksinut rohkeita unelmia ja kuvaillut voivansa

yhdellä askeleella hypätä koko siihen komeuteen, oli hän alussa ihan

huumautunut tuosta suuresta liikkeestä.

Hän keksi pian, että oli olemassa eräs hiljainen aitaus, jonka herra

Jessen ja neiti Thorsen olivat tehneet keskelle puotia ja jonka yli

hänen ei ollut lupa nousta; mutta hän oli olevinaan niin kuin olisi

ollut aivan luonnollinen asia, että hän piti huonomman osan puotia

itseään varten, kunnes hän olisi oikein perehtynyt kaikkiin asioihin.

Silloin sai hän uudet vaatteensa. Ne olivat maksaneet niin äärettömän

paljon, että hänen ikäänkuin pahan oman tunnon pakoituksesta täytyi

kierrellä rahalaatikon ympärillä, kunnes koko summa oli saatu takaisin.

Mutta jo ensimmäisenä päivänä kun hänellä oli kaupunkilaisvaatteet

yllään, oli mahdotonta ylläpitää tuota näkymätöntä aitausta puodissa.

Ei voinut pistää kenenkään päähän lähettää noin hienoa miestä alas

makasiiniin noutamaan jauhosäkkiä, -- sen huomasi heti herra Jessenkin,

kun hän pilkallisesti tarkasteli uutta pukua ja löysi sen täynnä vikoja

ja poimuja.

Neiti Thorsen ei uskaltanut tunnustaa itselleen mitä hän tunsi; mutta

hän sanoi ystävilleen, että sellaista muutosta ei hän olisi voinut

luulla mahdolliseksi. Oikeissa vaatteissa oli herra Vold oikein

huomattavan, melkein erikoisen näköinen! Hän oli leikkuuttanut tukkansa

ja ajattanut pois tuon tyhmän näköisen untuvaparran, niin että jälellä

oli vaan vaaleat viikset.

Rouva Knudsen itse hämmästyi ja punastui, kun näki hänet ja ihmiset

alkoivat huomata tuota uutta puotilaista, -- niin, herra Jessen teki

vielä senkin huomion, että vieraat ja pikkulapset ehdottomasti

kääntyivät Törresin puoleen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen mies

puodissa.

Itse oli Törres onnellisempi kuin koskaan ennen. Joka kerta kuin hän

kuuli hopearahain helisevän laatikossa ja setelien ratisevan, kun niitä

oiottiin, kävi kuin iloinen virtaus hänen läpitsensä. Hän oli

alituisessa toimessa aamusta iltaan eikä tarvinnut enää kysellä

keneltäkään mitään.

Tämän nuoren miehen vilkkaus elähytti pian muitakin, niitä, jotka

tulivat, ja niitä, jotka menivät, koko liikettä. Ihmisten tuli halu

ostaa tästä puodista, jossa oli niin vilkasta, jossa ostajat aina

olivat hyvällä tuulella ja palvelijat tuiskuna lentivät tiskin ja

hyllyjen väliä.

"Uudet luudat lakasevat parhaiten", sanoi herra Jessen; "mutta ajan

ollen pysyy paras yleisö puodissa kuitenkin siksi, että liikettä on

johtamassa todellisesti sivistynyt henkilö."

Neiti Thorsen nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Törres, joka oli

kuullut huomautuksen -- ja se olikin sen tarkoitus -- laskeutui heti

muutamia asteita.

Ollen köyhä mäkitupalaisen poika tiesi hän hyvin kyllä, missä

säätyrajoitus oli olemassa talonpoikain kesken. Mutta se suuri aukko,

joka eroitti maalaiset kaupunkilaisista, se saattoi hänet epävarmaksi

ja araksi.

Eivät olleet nuo suuret totiset voimat: uskonto ja laki, sen enemmän

kaupunkilaisten puolella kuin muidenkaan; sen verran oli hän jo

nuoruudessaan nähnyt, että niin hyvin käräjäkujeita ja konnankoukkuja

kuin tekopyhyyttä osasivat talonpojat yhtä hyvin kuin herratkin.

Mutta kaikki tuo vilkkaus ja kevytmielisyys, tuo tuhlaavaisuus, joka

ilmaantui esim. suurissa peililaseilla varustetuissa huoneissa,

hienoissa vaatteissa ja kalliissa huveissa, nuo rahat, jotka kulkivat

yhtämittaa kädestä käteen, tuo ilo ja tuo nauru -- niissä oli ero

suuri, ja etenkin oli ero tuossa naurussa.

Törres ei ollut lapsuudessaan kuullut totisten ihmisten nauravan; ei

muistanut äitinsä nauraneen muuta kuin pilkalla, silloinkuin jotain oli

sattunut käymään hullusti. Muuton nauroivat pojat ja tytöt vaan

keskenään, kun olivat syrjässä, -- ja mieluimmin iltahämärissä. Mutta

hymyilyä ja tasaista naurua ilman mitään syytä, niinkuin kaupungissa --

sitä ei hän ollut kotonaan kuullut.

Sentähden näytti hänestä alussa, että kaikki kaupunkilaiset olivat niin

kovin leikillisiä, ja hän laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta häntä

rupesi pian arveluttamaan.

Tapahtui näet, että, kun hän parhaallaan oli kauppaa tekemässä

ja joku sanoi leikillisen sanan ja hän räjähti meluavaan

talonpoikaisnauruunsa, niin nuo hienot naiset ikäänkuin vetäytyivät

takaisin itseensä ja heittivät tiskille levitetyt tavarat sikseen.

Turhaan koetti hän panna liikkeelle kaikki viehätysvoimansa, ne menivät

pois.

Hän tunsi, että tuossa se oli nyt se aukko; ja häntä poltteli, kun hän

kuuli Jessenin käyttävän sanaa: sivistynyt.

Hän alkoi kuulostaa, mitenkä sitten herra Jessen nauraa; se oli meikein

äänetöntä sisällistä; mutta aina hän vaan hymyili ja laski leikkiä ja

sai aina ostajatkin nauramaan.

Neiti Thorsen sanoi vaan "tji -- tji -- tji!" -- kun hän nauroi --

melkein niinkuin kissa, joka aivastaa.

Mutta iltasilla opetteli hän kammarissaan peilin edessä; ja hän itsekin

aivan säikähti, kun löi suunsa oikein selälleen ja näki kaikki leveät

hampaansa ja paksut ikenensä, -- niinkuin _hän_ oli tottunut nauramaan.

Ei ollut kummakaan, jos nuo hienot naiset säikähtävät tällaisia

leukapieliä; ja samassa muisti hän, että kotona maalla tulivat ihmiset

rumiksi, kun nauroivat -- eivät sentään tytöt; mutta oli se sittenkin

paljoa suloisempaa, kun neiti Thorsen pani "tji -- tji -- tji!"

Muutamia päiviä harjoitteli Törres itseään hiljaiseen nauruun

räjähtämättä omaan isoääniseensä; mutta vasten tahtoaankin tuli hän

panneeksi "tji -- tji -- tji!" ja kun se ensi kerran kuultiin puodissa,

syntyi siitä yleinen ilo. Herra Jessen tarkasteli häntä lasiensa läpi;

ja kun myöskin neiti Thorsen alkoi nauraa, kääntyi Törres heistä pois

niin ylenkatseellisesti kuin olisi hän tahtonut jättää heidät oman

onnensa nojaan.

Herra Anton Jessen söi ja asui äitinsä luona, joka oli koulunopettajan

leski. Hän oli tehnyt työtä ja puuhannut yötä päivää pitääkseen pienen

Antoninsa niin hienona ja puhtaana kuin nuken, ja se oli hänelle

onnistunut. Poikasena ne häntä pilkkasivat mammanpojaksi, mutta nyt oli

hän kieltämättä kaikista somin nuori mies puotialalla.

Hänen elämänsä oli tähän saakka kulunut tasaisesti ja ilman vastuksia.

Äiti tasoitti taitonsa mukaan kaikki kivet hänen tieltään; ja kun hän

itse oli mallikelpoisen ahkera ja näppärä, pääsi hän pian rouva

Knudsenin liikkeen ensimmäiseksi mieheksi.

Rouva Jessen oli joutunut hyvin nuorena naimisiin. Ja kun hänen

miehensä oli kalpea, laimeasilmäinen ja pitkätukkainen koulupoika, oli

hän jo ollut kihlattu morsiamensa ja niinpian kuin sulhanen oli

suorittanut jumaluusopillisen tutkintonsa, menivät he naimisiin.

Mutta ennenkun pieni vaimo vielä oli ehtinyt synnyttää ensimäisen

lapsensa, kuoli heikko mies aivan tavalliseen vilustukseen, joka tuota

pikaa hävitti hänen keuhkonsa.

Surullisen lapsivuoteensa aikana kuuli rouva Jessen vanhan tohtorin

sanovan eräälle miesvainajansa sukulaiselle: "Niin", sanoi lääkäri,

"sehän oli hulluutta, että hän meni naimisiin; hän ei olisi sitä

ollenkaan kestänyt, -- se oli oikeastaan se, joka vei miehen hautaan."

Sitä ei rouva Jessen voinut koskaan unohtaa. Itse avioliitostakaan ei

hän ollut suuresti selvillä. Hänen miehensä heikkous, joka yhtäkkiä

tuli häneen ihan kuolettavana uupumuksena, -- juuri kuin näytti siltä,

että he olivat onnensa kukkulalla; hänen yhtäkkiä leimahtava kiihkoisa

rakkautensa, -- vasta myöhemmin ymmärsi hän paremmin tämän kaiken ja

tunsi häpeää, jota ei voinut voittaa.

Niin lyhyen aikaa olivat hänen aistinsa olleet hereillä, että pelon

alainen kainous, vielä arempi kuin tyttönä ollessa, valtasi hänet heti

miehen kuoltua. Hän melkein pelkäsi itseään ja sukupuoltaan ja kun hän

soudatti pikku Antoniaan kätkyessä, ajatteli hän vaan, kuinka hän voisi

suojella häntä.

Ei ollut varoja antaa pojan ruveta lukumieheksi, eikä olisi rouva

Jessen uskaltanutkaan päästää häntä tuossa vaarallisimmassa ijässä

Kristianiaan kevytmielisten ylioppilasten pariin; sentähden jäi hän

kotikaupunkiinsa ja joutui kauppa-alalle. Äiti saa pitää hänet kotonaan

ja hoitaa häntä kädestä pitäen. Hän teki hänet niin avuttomaksi kuin

suinkin ja ajatteli edeltäpäin kaikki hänen pienimmät tarpeensa. Poika

pysyi yhä lapsena, jonka oli mahdoton itse päättää, olisiko hänen

otettava sateenvarjo vai keppi, joka joutui suurimpaan häiriöön, kun

äiti oli pistänyt nenäliinan väärään taskuun ja jolle ei kelvannut muu

ruoka kuin minkä äiti oli valmistanut.

Koulussa ne pitelivät pahanlaisesti tätä mammanpoikaa ja tahrasivat

hänen ujoutensa parhaansa mukaan, niin että hän palasi puhtaan äitinsä

luoksi yhä arempana ja epävarmempana, ja hänen luonteensa, jonka olisi

pitänyt kehittyä, kutistui epäluonnollisuuteen.

Mutta kun hän kasvoi ja sai pienosen mustan viiksen ylähuuleensa, alkoi

hän olla hyvin huvitettu nuorista tytöistä, joita hänelle oli tarjona

viisi joka sormeen, sillä hän oli niin hieno ja siivo.

Hän joutuikin pian noin niinkuin puolikihloihin; hänestä oli se niin

hauskaa; mieluummin kahden -- kolmen kanssa yht'aikaa, ja silloin tunsi

hän itsensä ikäänkuin varmemmaksi. Sillä niinpiankuin hän todenteolla

ajatteli häitä ja noita tuollaisia asioita, tuli hän pahalle tuulelle

ja häpesi; kuinka voisi hän jättää äitinsä ja rauhallisen

makuukammarinsa äidin huoneen vieressä.

Mutta välistä tuli rouva Jessenin korviin, mitä puhuttiin hänen

Antonistaan ja tämän urotöistä puotineitien seurassa; ja silloin tuli

hänelle huutava hätä. Ainoastaan varovaisilla viittauksilla uskalsi hän

tutkia poikaansa ja antaa hänelle neuvoja, ja Anton, joka ne hyvin

ymmärsi, oli mielissään; ja vähitellen alkoi hän kehuskella ja koetti

saada äitinsä siihen luulon, että hän oli oikea velikulta. Hän tekeytyi

hirveän salaperäiseksi, kun meni ulos kävelylle; kysyi ankaralla

naamalla, oliko hänelle tullut kirjeitä; ja jos oli tullut niin meni

hän sitä ulos taas lukemaan ja oli sitten niin ajatuksissaan, ja

huokaili niin, että äidin sydän vapisi.

Tavallisesti kertoi hän äidilleen kaikki, mitä hänelle oli päivän

kuluessa tapahtunut, mutta omalla tavallaan; niin että rouva Jessen ei

aina huomannut todellisuutta yhtäpitäväksi rakkaan Antoninsa

kertomusten kanssa. Niinpä sanoi rouva Jessen muutamia päiviä sen

jälkeen kuin Törres Vold oli esiintynyt uusissa vaatteissaan:

"Ei mutta, kuuleshan Anton! -- kuka se oli se kaunis nuori mies, jonka

näin tänä päivänä puodissa luonasi?"

"Kaunis? -- oliko se sinun mielestäsi todellakin kaunis?"

"Mutta, herra jumala! -- eihän se suinkaan ollut hän -- tuo

maalaispoika?"

"Se se oli!"

"Hän! -- se punatukkainen poikaparka, jonka sinä olet ottanut

suojelukseesi --?"

"Ja jota minä nyt olen siistinyt", sanoi Anton ja nauroi lyhyesti.

"Ei mutta! nyt olen minä ihan hämmästynyt!" -- huudahti äiti; "hänhän

on kaunis nuori mies."

"No ei juuri! - hän näyttää kuitenkin niin kömpelöltä ja raalta."

"Tietysti", myönsi äiti ja kiiruhti peräytymään; eihän hän tietysti

ollut niin kuin hänen Antoninsa; näkihän sen heti eron.

Pitkään aikaan ei ollut herra Jessen huomaavinaan, kuinka Törres

kasvoi. Hän kohteli häntä aina niinkuin käskyläistään. Kuin esim. herra

Jessen, joka oli tunnettu siitä, että hän asettaa esille naisten

koristeita, laitteli niitä suureen pääkadun puoleiseen ikkunaan, antoi

hän Törresin juosta edestakaisin puodissa ja hakea käsiinsä tarvittavia

värejä ja tavaroita; ja kun Törres nurkumatta teki sen, mitä hänellä

teetettiin ja uteliain silmin seurasi joka esinettä ja pani mieleensä

joka tempun, nojasi herra Jessen taapäin ja katseli silmät soikeina,

minkä vaikutuksen tavarat tekisivät ikkunassa. Mutta neiti Thorsenin

sydämmessä alkoi tuntua niin omituiselta. Oli niinkuin olisi se

tahtonut jakautua kahtia.

Tietysti ihaili ja rakasti hän herra Jesseniä ylitse kaiken ja

ikuisesti. Mutta siinä oli nyt ensiksikin se: että hän oli niin

kummallinen ja epätapainen. Yhtenä päivänä voi hän katsella niin

lempeästi ja lämpimästi ja hivellä niin pehmosesti hänen olkapäitään

ohi mennessään; mutta seuraavana päivänä sanoi hän: Neiti Thorsen! --

niin jääkylmästi, ja näkyi aivan tahallaan vetäytyvän pois hänestä.

Ja sitten oli siinä tuo herra Vold. Kun piti olla tuon suuren,

voimakkaan miehen läheisyydessä koko päivä -- ja sitten oli se hänen

oppilaansa, jota hänen piti neuvoa. Yhtämittaa piti heidän pistää

päänsä yhteen, tai täytyi hänen kuiskata hänelle jonkun tavaran hinta

korvaan, kun oli kiire ja puodissa ostajia.

Eikäpä ollut paljon muutenkaan, ettei Törres lähennellyt -- ja jotenkin

rohkeasti hän sen vielä teki. Hän puristi hänen kättään, kun sai siitä

kiinni; ja tapahtui sekin, että hän aivan tarpeettomasti antoi kätensä

hipua häneen, kun he kulkivat toistensa ohitse; -- hän oli totta

tosiaan paljon uskaliaampi kuin tuo herra Jessen, mutta ei läheskään

niin sivistynyt.

Törres puolestaan osoitti tätä hellyyttään osaksi tietämättään, sillä

jo kotonaan oli hän tottunut tyttöjä viehättelemään.

Sitäpaitse oli hän heti huomannut, millainen sanaton suhde oli neidin

ja herra Jessenin välillä, niin ett'ei maksaisi vaivaa pistäytyä

väliin; -- ja sitäpaitse oli hän jo kiinni toisella taholla.

Ensi aikoina, kun hän teki työtä, minkä suinkin jaksoi sekä aivoillaan

että ruumiillaan, oli hän aina iltaisin niin uupunut, että heittäytyi

heti kohta levolle kun oli syönyt ja lukenut rahansa.

Mutta parin kuukauden kuluttua tapahtui eräänä lauvantaina, että tuo

iso Bertha, joka jokapäivä antoi hänelle tuota hyvää ruokaa kyökin

penkillä, huusi hänelle, kun hän oli menossa takaisin puotiin.