Se kaupunki, mihin hän tuli seuraavana aamuna, oli niin suuri, että
Törres jäi seisomaan sanatonna ja huumautuneena, astuessaan ulos
asemahuoneesta.
Sellaista korkeiden ja kalliiden huoneiden paljoutta ei hän ollut
osannut aavistaakaan, vaikka olikin kuullut niistä puhuttavan ja niitä
mielessään kuvitellut.
Välittämättä muutamista poikasista, jotka kysyivät olisiko hänellä
mitään kantamista -- eihän hänellä ollut mitään, lähti hän tunkeutumaan
kaupunkiin, osoittamatta ainoallakaan kasvojen liikkeellä, kuinka
mahtavasti tämä häneen vaikutti.
Mutta yhtäkkiä tuli häntä vastaan jotain aivan erinomaista. Se oli
nuori, hieno nainen -- kurottu ja keikistetty, jalassa hienokärkiset
kengät ja suuri hattu poikittain päässä. Ennenkun itsekään tiesi,
sivalsi hän lakin päästään niinkuin papin edessä, ja nainen punastui,
vaikka ei voinutkaan olla tyytyväisenä hymyilemättä.
Ei hän hänen kauneuttaan, -- sillä Törres oli tuskin nähnyt hänen
kasvonsa, eikä myöskään puvun kalleutta, mutta se somuus! -- että
nainen voi näyttää noin somalta, se oli hänen mielestään
yliluonnollisen mestarillista. Törres oli nähnyt naisia ennenkin --
sekä vaatteissa että ilman; mutta moista ei hän ollut koskaan
aavistanut. Ja joka kerta kuin hän tuli naista vastaan, niin vavahti
hän ja jäi tuijottamaan jälkeen; mutta ei kukaan ollut sellainen kuin
tuo ensimmäinen, eikä hän enää ottanut lakkia päästään.
Puolille päivin oli Törres jo sen verran tutustunut kaupunkiin, että
hän tiesi, missä ihmiset eniten oleskelivat. Pienet ja ahtaat kadut hän
pian hylkäsi; mutta pääkadut, missä huoneet olivat kivestä -- ja
äärettömän suuret ikkunat yhdestä ainoasta lasista, joka oli niin
läpikuultavaa kuin kirkas ilma, ja joissa kuitenkin oli niin hyvä
katsella kuvaansa -- niitä myöten kuljeskeli hän tuntikausia.
Kaupungin komeimman puodin nimi oli Brandt; se oli naisten puoti, johon
kuului koetushuoneet ja ompeluhuone. Mutta vanhalta muistilta myytiin
siellä myöskin kahvia, teetä ja sikareita, joita oli näytteillä
erityisessä uutimilla verhotussa ikkunassa.
Kaupungin vilkas-liikkeisin katu levisi juuri Brandtin puodin
edustalla, jossa paitse kolmea ikkunaa oli vielä lasiovikin. Tässä
käyskenteli Törres koko päivän edestakaisin ja tutkiskeli. Hän koetteli
arvata tavarain hintaa; mutta harvoihin tavaroihin olivat hinnat
merkityt eikä niitäkään ymmärtänyt.
Brandtin lähin naapuri oli Cornelius Knudsen, jonka talo oli seinäkkäin
Brandtin kanssa, mutta Knudsenilla oli vaan yksi ikkuna pää-kadulle,
muu osa tätä laajaa rakennusta antoi ahtaalle sivukadulle ja päättyi
alhaalla meren rannassa rantamakasiineihin ja tavaratontteihin.
Tätä liikettä johti Cornelius Knudsenin nuori leski, jota vastoin
Brandtin suurta ja rikasta kauppahuonetta hoiti vanhan Brandtin
vävypoika Gustaf Kröger.
Cornelius Knudsenin yhdessä katu-ikkunassa oli kaikkea sitä mitä oli
Brandtillakin ja hiukan vielä lisääkin. Törres näki heti, ettei mikään
täällä ollut niin kallista ja hienoa; mutta sitten oli tällä puodilla
kolme jotenkin pölyistä sivukadulle antavaa ikkunaa, jotka olivat
täynnä tavaroita, tervasta aina laivaköysiin saakka.
Näitä kahta naapuria tarkasteli Törres koko päivän, kunnes huomasi,
että hänellä oli ankara nälkä. Eräästä leipurista osti hän nisuleivän
ja siirappikakun ja nautti nämä ensimmäisinä kaupunkimaistiaisinaan.
Voimistuneena ja hyvällä tuulella jatkoi hän kulkuaan, hän tahtoi
hetipaikalla ansaita jotakin; mutta mistäpäin hän alkaisi? kultasepän
ja kellosepän ikkunat vetävät häntä vahvasti puoleensa. Täällä oli
kulta puhdasta ja hohtavaa.
Mutta kun hän siinä seisoi, katseli sisään ja näki siellä työmiehen,
joka lasi silmän edessä perkkaili kellon sisustaa ja väänteli pienen
pieniä pyöriä ja karoja, niin käsitti hän samassa ett'ei tämä ollut
häntä varten; tuo työ, se ei ollut suinkaan kullan arvoista, vaikka
ikkunat olivat täynnä kultakaluja.
Istua yhdessä kohden, olla vaiti ja tehdä työtä aamusta iltaan, -- ei
-- niin tyhmä en minä ole, ajatteli Törres ja naurahti itsekseen. Yhtä
hyvin olisin voinut jäädä kotiin maata muokkaamaan.
Nyt selvisi hänessä se päätös, että missä oli sakeimassa väkeä --
siellä tahtoo hänkin olla; eikä hän huoli äkäytyä työn ääreen tuolla
tavalla; sinne hän tahtoo mennä missä myydään, missä rahat nousevat
lihavista kukkaroista, ja pyyhkäistä ne laatikkoon niin että kilahtaa.
Oli hänestä kuitenkin liika hienoa pääkaduilla -- vielä; hän loittoni
sentähden laitakaupunkiin päin ja kun näki vanhanpuoleisen miehen
yksinään rihkamapuodissaan, astui hän sisään ja kysäsi ilman pitempiä
mutkia, olisiko täällä paikkaa tämän näköiselle pojalle?
"Ei", vastasi mies ja katsahti ylös sanomalehdestään. Mutta kun Törres
näyttämättä vähintäkään pettyneen näköiseltä aikoi mennä, alkoi
kauppamies tiedustella:
"Taidat olla maalta? -- vastikään tullut kaupunkiin? Oletko väkevä?"
"Kyllä kai -- senpähän näkisi", vastasi Törres vältellen; hän oli
kuitenkin jo katsellut ympärilleen, ja ymmärsi, että väkevän pojan
tehtävä tällaisessa kaupassa olisi silli- ja tervatynnörien
vieritteleminen alhaalla rantamakasiinissa; ja siihen ei hänen tehnyt
mielensä.
Kauppias sitävastoin alkoi mieltyä poikaan.
"Minulla ei kyllä ihan paikalla ole pojan tarvista", sanoi hän.
"Niin, mutta minun olisi tarvis päästä paikalla", sanoi Törres.
"Ohoh", -- huudahti vanha mies -- "niin ne aina ajattelevat ne
talonpojat, että kussa tulevat kaupunkiin, niin on puurokuppi voisilmän
kanssa jo odottamassa."
Mutta Törres naurahti: "Tottahan täällä lie toki työtä tekevälle näin
suuressa kylässä."
Tuo varmuus vaikutti toiseen; tuossa pojassa on jotain, jota ei ole
jokaisessa.
"Sinä -- sinä voisit koitella' -- alkoi hän.
"Paljoko maksetaan puoti pojalle palkkaa?"
"Palkkaako! -- Saat olla aluksi tyytyväinen huoneesen, ruokaan ja
vähään vaatteita", arveli vanhus.
Törres astui ovea kohden, josta samassa tuli pari tyttöä kauppaa
tekemään.
"Niin no, saadaanhan sitten huomenna puhella", sanoi kauppias, jonka
täytyi mennä vastatulleita palvelemaan, "mutta lupaa minulle, että
tulet huomenna takaisin", huusi hän vielä kerran, sillä hänen oli
alkanut tehdä mieli poikaa.
"Kyllä, kyllä", vastasi Törres, mutta kun hän astui ulos hämärästä
rihkamapuodista, päätti hän, että tänne ei hän enää koskaan astu
jalallaan.
Nyt tahtoi hän mennä suoraan -- joko Brandt'ille taikka Knudsenille;
hän oli jo huomannut hyvinkin kelpaavansa pikkukauppiaalle ja vähempää
kuin ruokaa ja asuntoa eivät suinkaan nämäkään voisi hänelle tarjota;
kunhan vaan pääsisi ovesta sisään; kyllä hän sitten aina siitä
selviäisi.
Tuossa tuokiossa oli hän takaisin keskikaupungilla, mutta kun hän tuli
Brandtin nurkkaan, oli kaikki muuttunut. Kaasu oli sytytetty ja
suurista ikkunoista tuli valovirta, jollaista Törres ei koskaan ollut
voinut ajatella mahdolliseksi edes taivaassakaan. Valkosten, loistavain
ja keveiden puotitavarain välistä näki hän muutamia onnellisia
olennoita, jotka käyskentelivät puoti pöytien takana tai kiiveskelivät
portaita myöten ottamaan hyllyiltä tavaroita -- aivan niinkuin enkelit
Jaakopin unessa.
Katsahtamatta Cornelius Knudsenin ikkunaan, joka ei vielä ollut
valaistu, astui hän urhoollisesti, vaikkakin tykyttävin sydämmin.
suoraan tuohon kimmeltävään puotiin.
Hän kysäsi "kauppamiestä itseään", ja eräs nainen, joka parhaallaan
palveli ostajia, avasi hänelle puoti pöydän sulun; nähtävästi luultiin
häntä joksikin lähetiksi. Törres meni osoitettua tietä -- hurmautuneena
kaikesta minkä näki, hajusta ja valosta tässä maailmassa, josta hän
aina oli uneksinut.
Konttoorin ovi oli auki. Törres astui sisään. Paksu mies luki hattu
päässä jotain kirjettä kaasulampun alla. Törres rykäsi ja kysyi eikö
täällä tarvittaisi poikaa?
Vihastuneena pyörähti mies ympäri: mutta kun hän näki Törresin, levitti
hän käsiään ja huudahti:
"Sitä on pirun poika! -- tuleeko se nyt tännekin tuo!"
Törres kiiruhti samassa ulos ovesta; se oli tuo eilinen paksu -- hänen
vihamiehensä; ja ulos puodista kiiruhti hän eikä saanut henkeään
vedetyksi, ennenkun oli kapealla kadulla Cornelius Knudsenin ikkunain
alla, jossa oli yksinäistä ja pimeää.
Nyt oli hänen rohkeutensa melkein lopussa ja päivä oli myöskin kohta
lopussa. Ei millään muotoa olisi hän tahtonut lähteä hakemaan yösijaa
rahan edestä kalliissa kaupungissa. Hänen täytyi keinolla millä hyvänsä
saada jotain tointa vaikka kuinkakin vähäpätöistä.
Olisiko palata rihkamakauppiaan luo?
Pari kertaa käveli hän edestakaisin kadulla, ja ajatteli tuota paksua
miestä, joka siis oli se rikas Brandt; kauvan tulisi kestämään,
ennenkun saisi sellaiselle miehelle kostetuksi, ja sillä välin katsoa
tuijotti hän Knudsenin ikkunoihin.
Yhtäkkiä rohkasi hän mielensä, nousi rappusia ja astui sisään.
Knudsenin pitkässä puodissa ei ollut niin valoisaa eikä myöskään niin
paljon väkeä kun Brandtilla. Törres aikoi uskoa asiansa pienelle,
suloiselle naiselle, joka istui puotipöydän takana; mutta samassa tuli
sieltä esille pieni, soma mies, joka varmaankin oli talon isäntä. Hän
oli puettu ruudukkaisiin ja juovikkaisiin vaatteihin, kaulus oli
korkea, parta musta ja hieno tukka silitettynä alas otsalle.
Törres tarkasteli häntä kunnioituksella ja uudisti ulkomuistista
sanottavansa, että eikö täällä tarvittaisi poikaa.
"Minkälaista poikaa?" kysyi tuo hieno herra.
"Puoti poikaa" -- vastasi Törres.
"Näyttää pikemmin makasiinirengiltä", sanoi tuo hieno herra häntä
kierrellessään ja katsellessaan. Tuo pieni nainen oli kovalla
naurutuulella.
Mutta Törres tarkasteli samalla aikaa puotia ja kaikkia tavaroita;
mitenhän paljon siinä oli rahaa kiinni tuossa?
Hieno herra jatkoi yhä tarkastustaan -- etupäässä naisia huvittaakseen.
"Mikä on nimenne?" -- kysyi hän nostaen lasit nenälleen.
"Törres Snörtevold."
Nuorta naista huvitti se niin että hänen täytyi paeta nurkkaan,
peittämään nauruaan.
"Kauniisti kaikuva nimi", sanoi hieno herra, "ja millä alalla tahdotte
te mieluimmin työskennellä?"
Sitä ei Törres oikein ymmärtänyt; mutta hän vastasi kuitenkin: "Minä
tahdon myydä."
"Myydä -- vai niin, siinähän sitä juuri taitoa tarvitaankin", sanoi
hieno herra puoli ääneen. "Te voitte odottaa täällä hetkisen."
Herra Anton Jessen oli kauppahuoneen ensimmäinen mies ja johti sitä
ikäänkuin leskirouva Knudsenin puolesta; kaupungissa kuiskattiinkin
että niistä noista varmaankin tulee pari. Hän kiipesi nyt ylös niitä
rappuja, jotka veivät kontooriin, missä rouva Knudsen itse istui
pulpettinsa ääressä nyt niinkuin oli istunut miesvainajansakin aikana.
Hra Jessen pyysi häntä tulemaan alas puotiin ja tarkastamaan muutamaa
nuorta miestä, jonka kuului tekevän mieli puotipojaksi.
Rouva Knudsen tuli alas ja vaikka oli muuta tekevinään, tarkasteli hän
koko ajan salaa Törresiä. Tämä töllisteli yhä ympärilleen ja oli aivan
haihduksissa omiin tuumiinsa aavistamatta kuka tuo nainen oli joka
kulki hänen ohitsensa; ja rouvasta näytti että se on tuo tavallinen
typerä maalaispoika. Ei se oikeastaan ollut hänen mieleensä ja hän meni
sanomaan sitä herra Jessenille.
Mutta kun hän toisen kerran meni ohi, tuli Törres häntä katsastaneeksi
ja ymmärsi heti, että tässä on tärkeä henkilö, jolle täytyy tupata
kättä.
Rouva Knudsen hymyili vasten tahtoaankin; ja tuli ojentaneeksi kätensä,
kun he olivat näin likellä toisiaan. Törres, joka ei ollut koskaan
koetellut muuta kuin kovia työmiehen kouria, ihastui tuosta pehmosesta
kätösestä niin, että hän kohotti sen ylös sitä tarkastaakseen. "Ei
mutta tuollaistapa minä en ole ennen nähnyt milloinkaan", huudahti hän
ihmetellen, ja katsoi häntä suoraan silmään.
Rouva Knudsen punastui ja veti kätensä pois; mutta hän ei voinut
suuttua tähän hyväluontoiseen talonpoikaispoikaan.
"Luuletteko, että hän kelpaa mihinkään -- herra Jessen?"
"Voineehan tuota johonkin koulita."
"Ainakin on se hyvänluontoinen poika", arveli rouva.
"Voipipa olla" -- sanoi hra Jessen hymyillen.
Ja niin otettiin Törres toistaiseksi puotirengiksi -- olemaan apuna
puodissa tai makasiineissa -- miten milloinkin parhaiten soveltui.