Pari peninkulmaa järvestä, missä maa hitaasti alkoi nousta tunturia
kohden, olivat nuo pienet talot autioina ja hajallaan; ja alavat suot
levenivät mustina ja rapakoisina hiukan ylempänä olevien kankaiden
välissä, missä lyhyttä kanervaa kasvoi isojen kivien ympärillä.
Tie oli yksi ainoa huolellinen kärrynjälki, joka luikerteli kivien ja
mättäiden lomia, ja se kulki nyt samaa suuntaa kuin oli kulettanut sen
ensimmäisen ajajan hevonen; eikä yhdenkään hevosen -- vielä vähemmin
yhdenkään ajajan päähän ollut pistänyt lähteä viemään rattaita toisille
väylille, ulos tästä huolellisesta kärrynjälestä.
Tietä myöten laskeutui alas isokasvuinen, tanakka talonpoikaispoika,
tukka vaaleanpunanen ja naama kesakoissa. Hän kulki, kasvot, nuo isot
ja untuvapartaiset kasvot käännettyinä luodetta kohti, merta kohti,
kaupunkia kohti, ilta-auringon kultaista ruskoa kohti joka punotti
kanervikossa ja veti pitkän juovan veden rajaan saakka, tulvi leveänä
juovana alavalle länsi rannalle ja kimalteli kaitaisena juovana aina
meren ulapalle, näköpiirin perille saakka.
Auringon kulta heloitti hänen vaaleansinisissä, myhäilevissä
silmissään. Ja hänen mielensä se oli täynnä kultaa sekin. Hän ei muuta
ajatellut, ei muuta nähnyt, hän vaan kulki niinkuin olisi jo porkannut
polviaan myöten kullassa -- kulki pohjoiseen päin, kaupunkiin, tuohon
kaupunkiin, joka oli täynnä kulta kolikoita, kulta kolikoita ja
tyttöjä!
Ja kuitenkaan ei Törres Snörtevold ollut nähnyt paljon oikeata kultaa
eläessään; muutamia kullatuita kehyksiä pappilan salissa, siinä kaikki.
Vaan eilen oli hän saanut kaksi oikeata kultarahaa eläinkauppiaalta,
joka osteli sikoja englantilaisille.
Törres vei kultapalat yksikseen luhtiin, puristi niitä kourassaan,
helisti niitä varovasti rautanaulaan, haisteli ja purasi hiukan toista
laitaan; ja koko yön oli hänellä ne mukanaan vuoteella, hän pani
poskensa alle taikka hieroi niitä vastakkain puoli horroksissa,
kuullakseen olivatko ne siinä molemmat.
Seuraavana päivänä oli hän kuin uudesta syntynyt. Hän tahtoi
hetipaikalla päästä kaupunkiin, ja yksin.
Hän joka aina puheli kaupungista, mutta ei koskaan uskaltanut tulla
mukaan, kun muut menivät markkinoille; hän, joka aina oli säästänyt
rahaa kaupunkimatkan varalle, mutta ei koskaan saanut tarpeeksi, hän
oli nyt kerralla valmis, eikä pidättämisestä puhettakaan. Kaikki
rahansa pistettyinä pienissä kääryissä sinne tänne vaatteihin ruumiin
ympärille astui hän nyt alas tietä pitkin iltapäivän paistaessa ja
läheni rantaa, josta toivoi pääsevänsä venheellä yli rautatieasemalle
toisella puolen veden.
Matkalipun hinnan kaupunkiin tiesi hän; se oli suuri; mutta mahdotonta
oli hänen tässä kiihkossaan lähteä kiertämäänkään ja kulkea puolitoista
päivää jalkasin. Venhekyydin oli hän arvellut maksavan 25 äyriä. Mutta
kun hän joutui niin pitkälle, että näki isot kivet veden rajassa, missä
tiesi venheen olevan, pisti hänen päähänsä, ett'ei sen omistaja Anders
ehkä olekaan saatavissa. Silloin voisi hän ottaa venheen ja soutaa itse
itsensä toiselle puolelle; se ei tulisi mitään maksamaan, sillä tänne
hän ei enää koskaan tule takaisin.
Kotona eivät olleet puhuneet juuri mitään Törresille, kun hän sanoi
lähtevänsä. Hän oli aina yksin eikä suuresti muista välittänyt. Talo
oli aina lapsia täynnä ja vaivaishoidon portaalla. Törres ei ollut
vanhin poika, mutta teki työtä taloon ja hoiti omia asioitaan siinä
sivussa.
Jo ihan nuoresta alkaen oli hänellä ollut tavaton onni sikakaupoissa.
Aina saivat hänen sikansa enimmät porsaat ja jos niitä katosi metsiin,
ei hänen porsaansa olleet koskaan kadonneiden joukossa. Mutta ei hän
kuitenkaan ollut tyytyväinen; hän kulki ja valitti, ett'ei tästä tule
mitään. Ja vaikka hän olisi myynyt kuinka hyvään hintaan tahansa, ei
kukaan voinut huomata, että hänellä oli rahoja. Hiljaa ja murjottaen
oleskeli hän siellä missä muutkin ja kasvoi hitaasti.
Mutta kun hän nyt laskeutui alas viimeistä mäkeä kultaisen auringon
kimaltaessa edessään veden pinnalla, tulvahti tuossa nuoressa
talonpoikaispojassa ennen tuntematon voima. Hänellä ei ollut laukkua
eikä matkasauvaa; mutta hänen piti saada jotakin käteensä ja niin otti
hän kaksi pyöreätä kiveä tiepuolesta -- toisen toiseen käteensä. Niitä
iski hän vastakkain niin kovasti kuin voi ja lauleli: Kultia ja
tyttöjä, ja tyttöjä ja kultia, -- hän lauloi ääneensä ja löi tahtia
jalalla. Vaikkei hän osannutkaan laulaa.
Hänestä oli niinkuin olisi hän musertanut jotain toista, samalla kuin
hän itse kasvoi, kasvoi ohi kahdenkymmenen vuotensa, kasvoi niin
suureksi, että hänen täytyi avata leveähampainen suunsa, -- ikäänkuin
nielläksensä oma ääretön himonsa.
Ja kun hän näki venheen kiven kupeella eikä yhtään ihmistä saapuvilla,
pani hän hyppelemällä viimeisen matkan, nauraen ja riemuten, ja
hyökkäsi venheen kimppuun sysätäkseen sen vesille.
Mutta hänen askeleensa irtonaisilla rantakivillä herättivät miehen
kiven takana, josta pää pisti esille. Se oli Andersin pää, ja hän kysyi
kiivaasti:
"Mitä sinä teet minun venheelläni?"
Törres'in sydänalassa pani pahasti ja pettyneenä irroitti hän kätensä
venheen kokasta; mutta sanoi rauhallisesti, niinkuin oikeata asiaa:
"Voitko soutaa minut yli asemalle -- Anders?"
"En"
"Vai niin? -- mutta minä maksan!"
"Venhe on vuokrattu", vastasi Anders ja sylkäsi, kääntyen rauhallisesti
pois ja piiloutuen kiven taa.
Sieltä kuului muitakin ääniä, ne nauroivat ja puhelivat kiven takana.
Törres seisoi silmänräpäyksen hämillään ja kokosi ajatuksiaan. Ja hänen
verensä olivat sellaisessa menon vauhdissa ja hänen koko mielensä oli
niin täynnä kultaisia unelmia, että hän huusi ääneensä -- tahallaan
sitä varten, että kiven takana olijatkin kuulisivat: "Saat 50 äyriä
kyydistä asemalle".
Mutta sieltä kiven suojasta kajahti tyynille vesille nauru, jonka
vertaista Törres ei vielä eläissään ollut kuullut, sillä se oli
kaupunkilais naurua -- ärsyttävää, herrasmaista ja vapaata. Ja sieltä
huudettiin: "Käy esiin! Käy esiin sinä viidenkymmenen äyrin mies! --
hoi, missä se on se kultalintu?"
Pari iloista punertavaa naamaa pilkisti sieltä häntä nähdäkseen ja kun
Törres vähän muuttautui, sai hän nähdä kolme kaupungin herraa, jotka
kalastus kapineineen olivat asettuneet tuon suuren kiven suojaan.
Heillä oli valkea liina keskellään nurmikolla ja pulloja oli kokonainen
kehä yhdestä toiseen; siellä oli laseja täynnä punaista ja keltaista,
voita lasi astioissa, hienoa kaupunkilais-leipää, avattuja läkki
astioita, paperiin käärittyä kanan paistia, -- Törres näki tuon kaikki
yhdellä ainoalla silmäyksellä käsittämättä muuta kuin että se oli
kaikki tuo äärettömän kallista, ja hän luuhistui kokoon mielen
masennuksesta.
"Tule poika tänne! ja juo lasi janoosi!" huusi heistä vanhin joka oli
paksu ja punapäinen.
Mutta Törres seisoi synkkänä ja vastasi vaan:
"Minun pitäisi päästä veden yli -- minun."
"Mene sitten vaikka helvettiin", huusi tuo paksu ja tyhjensi itse
lasinsa; "tiedä sinä, että venhe on nyt meidän".
"Olisiko siellä vielä sijaa?" kysyi heistä muuan.
"Onhan siellä aina sijaa", vastasi Anders.
"Ei, ei", huusi tuo lihava päättäväisesti, "me emme tahdo mukaan. Minä
en siedä näitä lahosia venheitä -- en ainakaan lastissa."
Ja niinkuin ei Törresiä olisi ollut koko maailmassa, alkoivat he syödä
ja syödessään jutella kaikista niistä huonoista venheistä, joita oli
pakotettu käyttämään vesillä ja virroilla ja joita aina piti soutaa,
menipä sitten kalaan tai tahtoi päästä rannalta toiselle.
Törres peräytyi pysytellen niin, että kivi oli siinä hänen ja noiden
toisten välillä, kunnes löysi syvennyksen rannassa, johon voi kokonaan
piiloutua, kun laskeutui vatsalleen maahan. Tässä hän loikoi kiroillen
ja hiekkaa raapien.
Ne olivat nuo nauraneet hänen suurelle tarjoukselleen ja pakoittaneet
kiertämään maata myöten. Nyt hän ei enää ehtisi iltajunaan, hänen
pitäisi yöpyä vieraihin paikkoihin ja kenties maksaa yösijasta; ja
sitten ei hän enää ehtisi tänä iltana kaupunkiin -- ei saisi nähdä
tuota valaistua, ihmeellistä kaupunkia, johonka oli juoksujalassa
rientänyt.
Jonkun ajan päästä nousivat miehet kiven takaa jaloilleen, täyteläisinä
ja tyytyväisinä, sikarit ja piiput hampaissa höyryten, samalla kun
Anders, joka oli ollut ennenkin herroja kyydissä, keräsi tähteet
vakkaan ja vei ne venheesen. Kun he olivat päässeet vesille, nauraen ja
meluten, ymmärsi Törres heidän puheestaan, että joku oli maininnut
hänet; sillä se lihava, joka oli istuutunut perään, huusi: "me annamme
Andersille yhden kruunun juomarahaa päästäksemme kultalinnusta, niin
voittaa hän kuitenkin 50 äyriä".
Venhe lähti soutamaan pois ja nuo kolme herraa laittoivat siimansa
reilaan, uistellakseen yli mentäessä. Törres jäi yksin rannalle ja
katseli heidän jälkeensä kiukusta hehkuvin silmin.
Sitten hiipi hän kiven luo, jonka juurella oli muutamia korkkeja ja
voihin tahratuita papereita. Hän pui nyrkkiä poistuvalle venheelle ja
joutui hillitsemättömään raivoon ajatellessaan noita ihmisiä --
varsinkin tuota paksua. Hän syöksi olkapäänsä kiven kylkeen, painoi
sitä ja pinnisti maasta jaloillaan. Mutta tuo liikahtamaton möhkäle
jäähdytti hänet. Kiukun kohtaus meni ohitse ja hän katseli venheen
jälkeen, joka nyt oli liukunut vastaisen maan mustaan varjoon; samalla
hän vannoi sydämmessään, että tätä ei tulla unohtamaan.
Sitten lähti hän kärsivällisesti kiertämään rantaa; olihan oikeastaan
50 äyriä säästetty; kun nyt vaan saisi yösijan halvalla.
Mutta nyt ei ollut enää kultaa auringossa eikä mitään typeriä haaveita
Törresin päässä. Hän tunnusteli kaikkia rahakääröjään, luki ne ja laski
yhteen; tähän saakka ei ollut vielä mennyt äyriäkään.