Ivan Petrovitshin huone; se on samalla hänen makuukamarinsa sekä talon
konttorihuone. Ikkunan ääressä suuri pöytä, sillä tilikirjoja ja
kaikenlaisia papereita; pulpetti, kaappeja ja vaaka. Pienempi pöytä
Astrovia varten; sillä piirustustarpeita ja värejä; vieressä
pahvikotelo. Häkissä kottarainen. Seinällä Afrikan kartta, jota ei
täällä nähtävästi kukaan tarvitse. Hyvin suuri, vahakankaalla
päällystetty leposohva. Vasemmalla ovi, joka vie kamariin; oikealla ovi
etukamariin; oikeanpuolisen oven edessä matto, jott'eivät talonpojat
likaisi lattiata. -- Syysilta. -- Hiljaista.
(Telegin ja Marina istuvat vastakkain ja kerivät sukkalankaa).
TELEGIN. Kerikää nopeammin, Marina Timofejevna, tuossa paikassa tullaan
meitä kutsumaan jäähyväisille. Ne jo käskivät valjastamaan hevosia.
MARINA (Koettaa keriä kiireemmin). Vielä on vähän jälellä.
TELEGIN. Ne matkustavat Harkoviin. Aikovat asettua sinne.
MARINA. Se onkin parempi.
TELEGIN. Säikähtivät... Helena Andrejevna sanoo, ettei hän tahdo viipyä
enää tuntiakaan täällä, ja hän kiirehtii miestänsä "lähtekäämme,
lähtekäämme... muuttakaamme Harkoviin, hankkikaamme siellä asunto ja
palatkaamme sitten hakemaan tavaroita täältä..." He vievät vain vähän
tavaroita mukanaan. Nähkääs, Marina Timofejevna, kohtalo ei sallinut
heidän elää täällä. Ei sallinut... Niin oli ennakolta määrätty.
MARINA. Niin onkin parempi. Eilen nostivat semmoisen melun ja tappelun
-- kerrassaan häpeä!
TELEGIN. Niin, se oli aihe, joka olisi ansainnut Aivasovskin
siveltimen.
MARINA. Sitä en olisi suonut näkeväni. (Paussi). Tästä lähtien alamme
elää niinkuin ennenkin, vanhaan tapaan. Aamulla teetä ennen kello
kahdeksaa, ensimäisellä tunnilla päivällinen, iltasella -- istumme
syömään illallista; kaikki menee menojaan niinkuin muualla
maailmassa... kristilliseen tapaan. (Huoaten). Siitä onkin jo kauan,
kun minä viimeksi sain kotitekoista makaroonilientä syntiseen suuhuni.
TELEGIN. Niin, siitä on jo aikoja, kuu meillä keitettiin
makaroonilientä. (Paussi). On jo aikoja... Tänä aamuna, Marina
Timofejevna, kun kuljen kylän läpi, niin kauppias huutaa minulle
jälestä: "Hoi, sinä, armoleivän syöjä!" Ja se koski minuun niin
katkerasti!
MARINA. Älä pane semmoista mieleesi, vaariseni, Kaikkihan me olemme
Jumalan edessä armoleivan syöjiä. Niin sinä, niin Sonja, niin Ivan
Petrovitsh -- ei kukaan istu huoletonna, vaan kaikki me näemme vaivaa!
Kaikki, kaikki... Mutta missä on Sonja?
TELEGIN. Puutarhassa. Hän kävelee yhä tohtorin kanssa, etsii Ivan
Petrovitshia. He pelkäävät, ettei hän vain olisi tehnyt itsellensä
mitään pahaa.
MARINA. Missä on hänen pistolettinsa?
TELEGIN (Kuiskaten). Minä kätkin sen kellariin!
MARINA (Hymähtäen). Kaikkeakin!
(Pihalta saapuvat Voinitski ja Astrov).
VOINITSKI. Jätä minut. (Marinalle ja Teleginille). Menkää pois täältä,
jättäkää minut yksin edes tunniksi! Minä en kärsi holhousta!
TELEGIN. Heti paikalla, Vanja.
(Poistuu varpaisillaan).
MARINA. Hanhi taas kaakattaa!
(Kerää langat ja menee).
VOINITSKI. Jätä minut!
ASTROV. Suurimmalla mielihyvällä, minun olisi jo aikaa sitten pitänyt
lähteä täältä, mutta, sanon sen vielä kerran, minä en matkusta,
ennenkuin sinä annat takaisin sen, mitä olet minulta ottanut...
VOINITSKI. En ole ottanut sinulta mitään.
ASTROV. Puhun vakavasti -- älä viivyttele. Minun olisi pitänyt lähteä
jo aikaa sitten.
VOINITSKI. En ole ottanut sinulta niin mitään.
(Molemmat istuvat.)
ASTROV. Niinkö? No odota vielä hetkinen, mutta anna sitten anteeksi,
jos täytyy käyttää väkivaltaa. Me sidomme sinut köysiin ja panemme
tarkastuksen toimeen. Sanon tämän aivan vakavasti.
VOINITSKI. Kuten haluttaa. (Paussi). Näytellä semmoista pöllön osaa:
ampua kaksi kertaa eikä saada kertaakaan sattumaan! Sitä en anna
koskaan itselleni anteeksi!
ASTROV. Jos tulee halu ampua, niin voithan paukauttaa omaan otsaasi.
VOINITSKI (Kohauttaen olkapäitään). Kummallista. Olen tehnyt
murhayrityksen, mutta minua ei vangita eikä vedetä oikeuteen.
Nähtävästi pidetään minua mielipuolena. (Nauraen ilkeästi). Minä --
mielipuoli, mutta mielipuolia eivät ole ne, jotka eivät kätke
lahjattomuuttaan, tyhmyyttään, taivaaseen huutavaa sydämettömyyttään
professorin, tuon oppineen velhon naamarin taakse. Eivätkä ole
mielipuolia nekään, jotka menevät naimisiin vanhojen ukkorahjusten
kanssa ja sitten pettävät heitä kaikkien nähden. Minä näin omin silmin,
kuinka sinä syleilit Helenaa.
ASTROV. Niinpä kyllä, syleilinpä niinkin, ja tuossa on sinulle.
(Näyttää pitkää nenää).
VOINITSKI (Vilkaisten ovelle). Ei, mielipuoli on se maa, joka vielä
kantaa teitä pinnallansa.
ASTROV. Hm, tyhmyyksiä.
VOINITSKI. Entä sitten, minä olen mielipuoli, syyntakeeton, ja minulla
on lupa lasketella tyhmyyksiä.
ASTROV. Vanha juttu. Sinä et ole mielipuoli, vaan yksinkertaisesti
narri. Linnunpelätti. Ennen aikaan pidin jokaista narria sairaana,
epänormaalisena, mutta nyt olen sitä mieltä, että ihmisen normaalinen
tila on -- olla narri. Sinä olet täysin normaalinen.
VOINITSKI (Kätkee kasvot käsiinsä). Hyi! Jospa tietäisit, kuinka minua
iljettää! Tätä häpeäntuntoa ei voi verrata mihinkään tuskaan.
(Inhoten). Sietämätöntä! (Painuu pöytää vasten). Mitä minun on tehtävä?
Mitä minun on tehtävä?
ASTROV. Ei mitään.
VOINITSKI. Anna minulle jotakin! Oi Jumalani... Minulla on ikää 47
vuotta; jos otaksuisin eläväni 60 vuotiseksi, niin minulla on vielä
edessä kolmetoista vuotta. Pitkä aika! Miten elän nuo kolmetoista
vuotta? Mitä teen, miten saan ne kulumaan? Oo, käsitäthän... (Pusertaa
suonenvedon tapaisesti Astrovin kättä) käsitäthän, jospa voisi elää
elämänsä loppuajan uuteen tapaan. Jospa voisi nukkua kirkkaaseen,
hiljaiseen aamuun asti ja tuntea, että elämä alkaa uudestaan, että
kaikki entisyys on unohdettu ja haihtunut niinkuin savu (Itkee). Alkaa
uutta elämää... Kuiskaa minulle, miten alkaa... mistä alkaa...
ASTROV (Inhoten). No, ole nyt! Mitä uutta elämää tässä vielä! Meidän
asemamme, sinun ja minun, on toivoton.
VOINITSKI. Niinkö?
ASTROV. Olen siitä vakuutettu.
VOINITSKI. Anna minulle jotakin... (Osoittaa sydäntään). Täällä
polttaa.
ASTROV (Huutaa vihaisesti). Lakkaa jo! (Leppyen). Ne, jotka elävät
sata, pari sataa vuotta meidän jälkeemme ja jotka halveksivat meitä
siitä syystä, että olemme kuluttaneet elämämme niin tyhmästi ja
järjettömästi, -- ne kenties keksivät keinon, miten voidaan olla
onnellisia, mutta me... Meillä, sinulla ja minulla, on yksi ainoa
toivo. Se toivo, että kun me lepäämme haudassamme, niin meitä katsomaan
tulevat haamut, kenties ystävällisetkin. (Huoaten). Niin, veljeni. Koko
piirikunnassa oli ainoastaan kaksi kunnollista, intelligenttiä ihmistä:
minä ja sinä. Mutta kymmenkunnassa vuodessa tämä poroporvarillinen,
inhoittava elämä on vienyt meidät alaspäin; se on mädänneillä
höyryillään myrkyttänyt veremme, ja me olemme muuttuneet samanlaisiksi
tolvanoiksi kuin kaikki muutkin. (Vilkkaasti). Mutta sinä älä ärsytä
minua kuitenkaan. Anna pois, mitä olet ottanut minulta.
VOINITSKI. En ole ottanut sinulta niin mitään.
ASTROV. Sinä olet ottanut matka-apteekistani morfiinipullon. (Paussi).
Kuule, jos mielesi tekee kaikin mokomin päättää päiväsi, niin mene
metsään ja ammu siellä luoti otsaasi. Mutta anna pois morfiini, muuten
ruvetaan puhumaan ja arvelemaan, että minä olen antanut sen sinulle...
Minulle on kyllin siinäkin, että minua tullaan hakemaan sinun
ruumistasi avaamaan... Luuletko sen olevan hauskaa?
(Sonja tulee).
VOINITSKI. Jätä minut.
ASTROV (Sonjalle). Sofia Aleksandrovna, enonne on ottanut apteekistani
morfiinipullon eikä anna sitä takaisin. Sanokaa hänelle, että se on...
tyhmää, mieletöntä. Niin, eikä minulla ole aikaa. Täytyy lähteä.
SONJA. Eno Vanja, oletko ottanut morfiinia?
(Paussi).
ASTROV. Hän on ottanut. Olen siitä vakuutettu.
SONJA. Anna pois. Miksi peloittelet meitä? (Hellästi). Anna pois, eno
Vanja! Minä olen kenties yhtä onneton kuin sinä, kuitenkaan en
heittäydy epätoivoon. Minä kestän ja kestän edelleenkin, kunnes päiväni
itsestään päättyvät... Kestä sinäkin. (Paussi). Anna pois! (Suutelee
hänen käsiänsä). Rakas kunnon eno kulta, anna takaisin! (Itkee). Sinä
olet hyvä, säälit meitä ja annat takaisin. Koeta kestää, eno!
Koetathan!
VOINITSKI (Ottaa pöytälaatikosta pienen pullon ja ojentaa sen
Astroville). He tuoss' on! (Sonjalle). Mutta täytyy pian päästä työhön,
pian tehdä jotakin, muuten en voi... en voi...
SONJA. Niin, niin, työhön. Kun vain olemme saattaneet omaisemme
matkalle, niin istumme heti työhön... (Hermostuneesti selailee
papereita pöydältä). Meillä on kaikki laiminlyöty.
ASTROV (Panee pullon apteekkilaukkuunsa ja vetää nahkahihnat kiinni).
Nyt matkaan.
HELENA ANDREJEVNA (Tulee). Ivan Petrovitsh, tekö täällä? Me matkustamme
tuossa tuokiossa. Menkää Aleksanderin luokse, hän haluaa puhua teille
jotakin.
SONJA. Mene, eno Vanja. (Ottaa Voinitskia käsivarresta) Menkäämme.
Sinun täytyy tehdä sovinto isän kanssa. Se on välttämätöntä.
(Sonja ja Voinitski menevät).
HELENA ANDREJEVNA. Minä lähden. (Ojentaa kätensä Astroville). Hyvästi.
ASTROV. Joko nyt?
HELENA ANDREJEVNA. Hevoset ovat jo valjaissa.
ASTROV. Hyvästi.
HELENA ANDREJEVNA. Tänään te lupasitte minulle lähtevänne täältä pois.
ASTROV. Kyllä muistan. Heti lähden. (Paussi). Pelästyittekö? (Ottaa
häntä kädestä). Olikohan se todella niin hirveätä?
HELENA ANDREJEVNA. Oli.
ASTROV. Muussa tapauksessa olisitte jäänyt! Niinkö? Ja huomeniin
metsänvartijan talossa...
HELENA ANDREJEVNA. Ei... Se oli jo ennen päätetty... Ja senvuoksi minä
katson teihin niin rohkeasti, kun matka kerran on päätetty... Yhtä
seikkaa teiltä pyydän: ajatelkaa minusta paremmin. Tahtoisin, että
kunnioittaisitte minua.
ASTROV. He! (Tyytymätön liike). Jääkää, pyydän teitä. Tunnustakaa,
teillä ei ole mitään tekemistä tässä maailmassa, elämällänne ei ole
minkäänlaista tarkoitusta, teillä ei ole mitään, mihin kiinnittäisitte
huomionne, ja ennemmin tahi myöhemmin te kuitenkin tulette tuntemaan,
että se on välttämätöntä. Senvuoksi olisi parempi, ettei se tapahtuisi
Harkovissa eikä jossakin Kurskissa, vaan täällä luonnon helmassa.... Se
olisi ainakin runollista, ja syksykin on niin kaunis... Täällä on
kruunun metsäpalsta, puoleksi rappeutunut hovi Turgenjevin tyyliin...
HELENA ANDREJEVNA. Miten lystikäs te olette... Minä olen teihin
suutuksissani, mutta kuitenkin... muistelen teitä mielihyvällä. Te
olette hauska, originelli mies. Me emme tapaa enää koskaan, ja
senvuoksi -- miksi salata sitä? Minä olin teihin vähän ihastunut. No,
puristakaamme toinen toisemme kättä ja erotkaamme ystävinä. Älkää
muistelko minua vihaten.
ASTROV (On puristanut kättä). Niin, matkustakaa... (Mietteissään).
Tuntuu kuin te olisitte hyvä ja henkevä ihminen, mutta kuin koko teidän
olemuksessanne olisi jotakin kummallista. Kun tulitte tänne miehenne
kanssa, niin kaikkien, jotka olivat täällä työssä ja jotka täällä
hääsivät ja korjasivat minkä mitäkin, kaikkien niiden täytyi jättää
työnsä ja pitää koko kesä huolta miehenne jalankolotuksesta ja teistä.
Molemmat te -- hän ja te -- tartutitte meihin kaikkiin laiskuutenne.
Minä ihastuin teihin, en tehnyt mitään kokonaiseen kuukauteen, samaan
aikaan väki sairasteli, ja minun metsissäni ja vesakoissani paimensivat
talonpojat karjojansa... Niin te ja teidän miehenne tuotte sekasortoa
kaikkialle, mihin vain tulette... Minä tietysti lasken vain leikkiä,
mutta kaikki on... kummallista, ja olen vakuutettu, että jos te
jäisitte tänne, niin hävitys olisi suunnattoman suuri. Minäkin olisin
mennyt perikatoon, eikä se teillekään olisi ollut... terveellistä.
Matkustakaa siis. _Finita la comedia!_
HELENA ANDREJEVNA (Ottaa hänen pöydältään lyijykynän ja piiloittaa sen
sukkelasti). Tämän kynän otan itselleni muistoksi.
ASTROV. Miten kummallista... Olimme tuttuja ja yht'äkkiä, ties miksi...
emme enää näe koskaan toisiamme. Niin on tämän maailman meno... Mutta
nyt kun täällä ei ole ketään, kun eno Vanja ei ole vielä tullut
ruusuvihkoaan tuomaan, sallikaa minun... suudella teitä... Näkemiin
asti... Niinhän? (Suutelee häntä poskelle). No niin... hyvä on.
HELENA ANDREJEVNA. Toivon teille kaikkea hyvää. (Katsahtaen
ympärilleen). Käyköön kuinka tahansa, niin kuitenkin kerran elämässä!
(Syleilee häntä kiihkeästi, ja molemmat heti äkkiä kimpoavat erilleen
toisistaan). Täytyy lähteä.
ASTROV. Lähtekää pian. Jos hevoset ovat valjaissa, niin matkustakaa
pois.
HELENA ANDREJEVNA. Tänne tulee ihmisiä, luulen.
(Molemmat kuulustavat).