Vierashuone Serebrjakovin talossa. Kolme ovea: oikealla, vasemmalla ja
keskellä. -- Päivä.
VOINITSKI, SONJA (istuvat) ja HELENA ANDREJEVNA (kävelee näyttämöllä,
jotakin miettien).
VOINITSKI. Herra professori on suvainnut kutsua meidät kaikki tänään
koolle tähän vierashuoneeseen kello yksi päivällä (Katsoo kelloa).
Neljännestä vailla yksi. Hän tahtoo ilmoittaa jotakin maailmalle.
HELENA ANDREJEVNA. Luultavasti jonkun tärkeän asian.
VOINITSKI. Hänellä ei ole mitään asioita. Hän kirjoittaa loruja,
haukkuu muita ja on mustasukkainen, siinä kaikki.
SONJA (Nuhtelevalla äänellä). Eno!
VOINITSKI. No, no, anteeksi. (Viittaa Helena Andrejevnaan). Ihailkaa:
hän tulee horjuen laiskuudesta. Viehättävää! hyvin viehättävää!
HELENA ANDREJEVNA. Kaiken päivää te vain surisette ja murisette. Eikö
se jo ala tympäistä! (Tuskallisesti). Minä kuolen ikävään, enkä tiedä,
mitä minun on tehtävä.
SONJA (Kohauttaen olkapäitään). Vähänkö on työtä? Jos vain tahtoisit
tehdä.
HELENA ANDREJEVNA. Esimerkiksi?
SONJA. Hoida taloutta, opeta muita, paranna sairaita. Onko se vähän?
Kun sinua ja isää ei vielä ollut täällä, niin me eno Vanjan kanssa
kävimme itse torilla jauhoja kaupalla.
HELENA ANDREJEVNA. Minä en osaa. Eikä se ole hauskaa. Ainoastaan
ihanteellisten romaanien sankarit opettavat lapsia ja hoitavat sairaita
talonpoikia, mutta mitenkä minä yht'äkkiä, noin vaan, ottaisin ja
menisin heitä lääkitsemään tai opettamaan?
SONJA. Minäpä en ymmärrä, miks'et halua mennä ja opettaa. Odotahan,
kyllä siihen totut. (Syleilee häntä). Älä ole huolissasi, rakkaani.
(Nauraa). Sinä ikävöit etkä voi löytää sijojasi, mutta ikävä ja
toimettomuus on tarttuvaa. Katso eno Vanjaa: hän ei tee mitään, kulkee
vain kuin varjo perästäsi, ja minä jätän työni ja juoksen luoksesi
juttelemaan. Olen tullut laiskaksi, en viitsi! Tohtori Mihail Lvovitsh
kävi meillä ennen aikaan hyvin harvoin, kerran kuukaudessa, ja vaikea
oli saada häntä taipumaan, mutta nyt hän käy täällä joka päivä, ja on
jättänyt metsänsä ja lääkärintoimensa sikseen. Sinä olet aika noita,
ihan varmaan.
VOINITSKI. Mitä? Kalvaako ikävä? (Vilkkaasti). No, rakkaani,
ihanaiseni, olkaa viisas! Suonissanne virtailee vedenneidon verta,
ruvetkaakin kiehtovaksi keijukaiseksi! Ottakaa itsellenne vapaus edes
kerran elämässänne, rakastukaa pian johonkin vetehiseen korvianne
myöten -- ja huiskis päistikkaa pyörteeseen, jotta herra professori ja
me kaikki emme ehdi muuta kuin lyödä yhteen käsiämme hämmästyksestä!
HELENA ANDREJEVNA (Suutuksissaan). Jättäkää minut rauhaan! Te olette
sydämetön!
(Tahtoo mennä pois).
VOINITSKI (Ei laske häntä). No, no, lintuseni, suokaa anteeksi... Minun
on syy. (Suutelee kättä). Sovitaan pois.
HELENA ANDREJEVNA. Ei enkelilläkään riittäisi kärsivällisyyttä, tietkää
se.
VOINITSKI. Sovinnon ja rauhan merkiksi tuon teille heti vihkon ruusuja;
valmistin sen jo aamulla teitä varten... Syysruusuja -- kauniita,
murheellisia ruusuja...
(Menee).
SONJA. Syysruusuja -- kauniita, murheellisia ruusuja.
(Molemmat katsovat ikkunasta).
HELENA ANDREJEVNA. On jo syyskuu käsissä. Mitenkähän pääsemme täällä
yli talven! (Paussi). Missä on tohtori?
SONJA. Kamarissa eno Vanjan luona. Kirjoittaa jotakin. Olen iloissani,
kun eno Vanja meni pois, minun pitää välttämättä puhua sinun kanssasi.
HELENA ANDREJEVNA. Mistä sitten?
SONJA. Mistäkö?
(Painaa päänsä hänen rinnoilleen).
HELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän... (Silittää hänen hiuksiansa). Minä
ymmärrän.
SONJA. Minä olen ruma.
HELENA ANDREJEVNA. Sinulla on kauniit hiukset.
SONJA. Ei, ei! (Katsahtaa taakseen, nähdäkseen kuvansa peilistä). Ei!
Kun nainen ei ole kaunis, niin hänelle sanotaan: "teillä on erittäin
kauniit silmät, teillä on erittäin kauniit hiukset"... Olen rakastanut
häntä jo kuusi vuotta ja rakastan enemmän kuin omaa äitiäni; joka hetki
kuulen hänen äänensä, tunnen hänen kätensä puristuksen; ja katson oveen
ja odotan, ja minusta yhä tuntuu kuin astuisi hän tuossa tuokiossa
sisään. Nyt ymmärrät, miksi minä yhä käyn luonasi saadakseni puhua
hänestä. Nykyisin hän oleskelee täällä joka päivä, mutta hän ei katso
minuun, ei ole näkevinäänkään... Se on semmoista kitumista! Minulla ei
ole toivoa, ei vähintäkään! (Epätoivoissaan). O, Jumalani, anna minulle
voimia... Olen rukoillut kaiken yötä... Usein menen hänen luokseen,
juttelen hänen kanssaan, katson häntä silmiin... Minulla ei ole enää
ylpeyttä eikä voimia hallita itseäni... En voinut pidättää itseäni ja
eilen tunnustin eno Vanjalle, että rakastan... Ja kaikki palvelijat,
tietävät, että minä rakastan häntä. Kaikki tietävät sen.
HELENA ANDREJEVNA. Entä hän itse?
SONJA. Hän ei tiedä. Hän ei huomaa minua!
HELENA ANDREJEVNA (Epäröiden). Hän on omituinen ihminen...
Tiedätkö mitä? Anna minun puhua hänen kanssaan... Varovasti,
viittauksilla... (Paussi). Todellakin, kuinka kauan sinun täytyy
elää epätietoisuudessa... Anna minun toimia!
(Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).
Mainiota. Rakastaako hän vai ei -- se on helppo saada selville. Ole
rauhassa, kyyhkyseni, älä tuskaile, -- minä kuulustelen häneltä asiaa
varovaisesti, eikä hän huomaa mitään. Meidän on vaan tarvis tietää,
rakastaako hän vai ei? (Paussi). Ellei, niin hän ei saa enää tulla
käymään täällä. Niinhän?
(Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).
Sinulle on helpompi, kun et näe häntä. Emme lykkää asiata tuonnemmaksi,
vaan tiedustelemme häneltä nyt heti. Hän lupasi näyttää minulle
joitakin piirustuksia... Mene sanomaan, että tahdon nähdä häntä.
SONJA (Hyvin levottomana). Kerrothan sitten minulle kaikki suoraan?
HELENA ANDREJEVNA. Tietysti kerron. Mielestäni ei totuus, olkoonpa
millainen taliansa, ole niin hirveä kuin epätietoisuus. Luota minuun,
kyyhkyseni!
SONJA. Kyllä, kyllä... Minä sanon, että sinä tahdot nähdä hänen
piirustuksiaan... (Menee ja seisahtuu oven luona). Ei, epätietoisuus on
parempi... On edes toivoa...
HELENA ANDREJEVNA. Mitä sinä sanot?
SONJA. En mitään.
(Menee).
HELENA ANDREJEVNA (Yksin). Ei ole mitään pahempaa, kuin se kun tietää
toisen salaisuuden eikä voi auttaa (Miettien). Hän ei rakasta Sonjaa --
se on selvää, mutta miksei hän ottaisi Sonjaa vaimokseen? Hän ei ole
tosin mikään kaunotar, mutta hänen ikäiselleen maalaistohtorille olisi
Sonja kyllin kaunis. Hän on viisas nainen, ja niin hyvä ja puhdas...
Ei, ei se ole sitä, ei... (Paussi). Minä ymmärrän tuota tyttö parkaa.
Keskellä epätoivoista ikävää, kun ympärillä ei liiku ihmisiä, vaan
tuommoisia harmaita tahroja, kun ei kuule muuta kuin tyhmyyksiä eikä
tiedä mistään muusta kuin syömisestä, juomisesta ja makaamisesta,
saapuu hän joskus, aivan erilaisena kuin muut, kauniina, hauskana,
viehättävänä, ikäänkuin keskellä synkkää yötä nousisi kirkas kuu...
Antautua ihailemaan semmoista miestä, unohtaa itsensä... Luulenpa, että
minäkin olen häneen vähän ihastunut. Minulla on ikävä ilman häntä ja
hymyilen, kun nyt ajattelen häntä... Eno Vanja sanoo, että suonissani
muka virtaa vedenneidon verta. "Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran
elämässänne"... Entäpä sitten? Kenties, niin pitäisikin... Tahtoisin
lentää kuin vapaa ilmanlintu pois teidän kaikkien luota, näkemästä
unisia kasvojanne, kuulemasta keskustelujanne, ja unohtaa, että teitä
onkaan maailmassa... Mutta minä olen pelkurimainen ja arka... Omatunto
soimaa minua ankarasti. Hän käy täällä joka päivä, minä arvaan, miksi
hän niin tekee, ja tunnen jo itseni syylliseksi, valmiiksi lankeamaan
Sonjan eteen polvilleni, pyytämään anteeksi, itkemään.
ASTROV (Tulee kartogrammi kädessä). Hyvää päivää! (Puristaa kättä). Te
tahdoitte nähdä maalauksiani?
HELENA ANDREJEVNA. Eilen lupasitte näyttää minulle töitänne... Onko
teillä aikaa?
ASTROV. On tietysti (Levittää kartogrammin pikkupöydälle ja kiinnittää
sen siihen nauloilla). Missä olette syntynyt?
HELENA ANDREJEVNA (Auttaen häntä). Pietarissa.
ASTROV. Missä oppilaitoksessa kävitte?
HELENA ANDREJEVNA. Konservatoriossa.
ASTROV. Siinä tapauksessa ei tämä teitä varmaankaan huvita.
HELENA ANDREJEVNA. Miksi ei? En tosin tunne maaseutua, mutta olen
lukenut paljon.
ASTROV. Tässä talossa on minulla oma pöytä... Ivan Petrovitshin
kamarissa. Kun olen oikein väsynyt. melkein tylsistynyt, silloin
nakkaan kaikki syrjään ja juoksen tänne ja huvittelen tämän ääressä
tunnin tai pari... Ivan Petrovitsh ja Sofia Aleksandrovna laskevat
tilejä helmilaudalla, minä istun heidän vieressään oman pöytäni ääressä
ja maalaan -- ja on niin lämmintä ja rauhallista, ja sirkka sirisee.
Mutta sitä huvia en suo itselleni usein, kerran kuukaudessa...
(Osoittaen kartogrammia). Katsokaa nyt tähän. Siinä on kuvattuna meidän
piirikuntamme, semmoisena kuin se oli 50 vuotta sitten. Tumman- ja
heleänvihreä väri osoittaa metsiä; puolet koko maa-alasta oli metsien
peittämää. Missä vihreälle pohjalle on piirretty punainen verkko,
siellä tavataan hirviä ja metsävuohia... Näytän teille siitä sekä
kasviston että eläimistön. Tässä järvessä on elänyt joutsenia, hanhia,
sorsia, ja niinkuin vanhat kertovat, siinä oli lintuja kaikenlaisia
niin suunnattomat joukot, ettei voinut taivasta nähdä: niitä parveili
kuin pilviä. Paitsi kirkonkyliä ja maakyliä näette siellä täällä
hajallaan muutamia uudistaloryhmiä, karjakartanoita, raskolnikkojen
erakkomajoja, vesimyllyjä... Sarvikarjaa ja hevosia oli runsaasti. Se
näkyy vaaleansinisestä väristä. Esimerkiksi tässä kihlakunnassa oli
vaaleansinistä väriä paksulta; niillä tienoin oli kokonaisia
hevoslaumoja ja joka talolle kuului kolme hevosta. (Paussi).
Katsokaamme sitten alemmaksi. Se näyttää, millaista oli 25 vuotta
sitten. Silloin oli metsänä ainoastaan kolmasosa koko maa-alasta.
Metsävuohia ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja heleänsininen väri
on jo tullut vaaleammaksi. Ja niin edespäin, ja niin edespäin.
Siirtykäämme kolmanteen osaan: se kuvaa piirikuntamme nykyistä tilaa.
Viheriää väriä on vain paikka paikoin, ei yhtenä levynä, vaan
täplittäin; sukupuuttoon ovat hävinneet hirvet ja joutsenet ja
metsot... Entisistä syrjäkylistä, karjakartanoista, erakkomajoista ja
myllyistä ei ole enää jälkeäkään. Yleensä osoittaa kuva yhtämittaista
ja eittämätöntä taantumista, joka nähtävästi vielä saattaa jatkua ehkä
10-15 vuotta, ennenkuin se saavuttaa huippunsa. Te sanotte, että juuri
siinä näkyy kulttuurin vaikutus, että vanhan täytyy alituisesti väistyä
uuden tieltä. Niin, ymmärrän kyllä, jos näiden hävitettyjen metsien
paikalla risteilisi lehtokujia ja rautateitä, jos siellä kohoaisi
kouluja ja tehtaita, -- kansa kenties tulisi terveemmäksi,
varakkaammaksi, sivistyneemmäksi, mutta täällä ei ole merkkiäkään
siitä! Piirikunnassa on samat suot, samat hyttyset, sama tiettömyys,
köyhyys, kuumetauti, kurkkumätä, tulipalot... Yli voimien käyvä
olemassaolon taistelu on synnyttänyt tämän taantumuksen; se on
tuloksena hitaudesta, moukkamaisuudesta, täydellisestä itsetietoisuuden
puutteesta, kun vilusta värisevä, nälkiintynyt, sairas ihminen
pelastaakseen elämänsä rippeitä, suojellakseen lapsiaan vaistomaisesti,
tietämättään käy käsiksi kaikkeen, millä vain saattaa tyydyttää
nälkäänsä ja lämmittää itseänsä, hävittää kaikki ajattelematta huomista
päivää... Hävitetty on jo melkein kaikki, mutta sensijaan ei ole vielä
mitään rakennettu. (Kylmästi). Näen kasvoistanne, ettei tämä teitä
lainkaan huvita.
HELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän siitä niin vähän...
ASTROV. Ei siinä olekkaan mitään ymmärtämistä, se ei yksinkertaisesti
huvita.
HELENA ANDREJEVNA. Suoraan sanoen, ajatukseni olivat toisaalla. Suokaa
anteeksi. Minun täytyy teitä vähän kuulustella, minua kiusoittaa, enkä
tiedä, miten alkaa.
ASTROV. Kuulustella?
HELENA ANDREJEVNA. Niin, kuulustella, mutta... se on jotenkin viatonta
laatua. Istukaamme! (Istuvat). Asia koskee erästä nuorta ihmistä.
Puhukaamme niinkuin rehelliset ihmiset, niinkuin ystävät, ilman
verukkeita. Puhelkaamme ja sitten unohtakaamme, mistä oli kysymys.
Niinhän?
ASTROV. Niin.
HELENA ANDRRJEVNA. Asia koskee tytärpuoltani Sonjaa. Miellyttääkö hän
teitä?
ASTROV. Kyllä, minä kunnioitan häntä.
HELENA ANDREJEVNA. Miellyttääkö hän teitä naisena?
ASTROV (Tuokion kuluttua). Ei.
HELENA ANDREJEVNA. Vielä pari kolme sanaa -- ja sitten loppu. Ettekö
ole huomannut mitään?
ASTROV. En.
HELENA ANDREJEVNA (Ottaa häntä kädestä). Te ette rakasta häntä, näen
sen silmistänne... Hän kärsii... Ymmärtäkää se ja... lakatkaa käymästä
täällä.
ASTROV (Nousee seisoalleen). Minun aikani on jo mennyt... Ei ole
aikaa... (Kohauttaa olkapäitään). Milloin enää joutaisinkaan...
(Levottomana).
HELENA ANDREJEVNA. Uh, kuinka vastenmielinen keskustelu! Olen niin
kuohuksissani, kuin olisin kantanut selässäni tuhat puutaa. No, Jumalan
kiitos, että olemme lopussa. Unohtakaamme, niinkuin emme olisi lainkaan
puhelleet, ja... ja te matkustakaa pois. Te olette järkevä mies,
ymmärrättehän... (Paussi). Minäkin olen ihan punainen liikutuksesta.
ASTROV. Jos olisitte sanonut sen pari kuukautta sitten, niin olisin
kenties ajatellut asiaa, mutta nyt... (Kohauttaa olkapäitään). Jos hän
kärsii, niin tietysti... Yhtä vain en ymmärrä: miksi oli tarpeen tämä
kuulustelu? (Katsoo häntä silmiin ja uhkaa sormellaan). Ah te --
viekas!
HELENA ANDREJEVNA. Mitä tämä merkitsee?
ASTROV (Nauraen). Viekas! Otaksukaamme, että Sonja kärsii, suon sen
mielelläni, mutta mitä tarkoitti tämä tiedustelunne? (Estäen häntä
puhumasta, vilkkaasti). Sallikaa, älkää teeskennelkö lainkaan
hämmästystä, tiedättehän hyvin, miksi käyn täällä joka päivä... Miksi
ja kenen tähden käyn täällä, sen tiedätte vallan hyvin. Rakas peto,
älkää katsoko minuun tuolla tavoin, minä olen vain vanha varpunen...
HELENA ANDREJEVNA (Ymmärtämättä). Peto? En ymmärrä mitään.
ASTROV. Kaunis, pörröinen hilleri... Mielenne tekee uhreja! En ole
kokonaiseen kuukauteen tehnyt mitään, kaikki olen jättänyt sikseen,
teitä olen kiihkeästi etsinyt -- ja se huvittaa teitä kauheasti... No,
entäpä sitten? Olen voitettu, tiesittehän sen kysymättäkin. (Panee
käsivartensa ristiin ja kumartaa). Antaudun. Ottakaa ja syökää!
HELENA ANDREJEVNA. Oletteko menettänyt järkenne.
ASTROV (Nauraa hampaittensa läpi). Te olette arka...
HELENA ANDREJEVNA. Oo, en ole niin alhainen ja kehno, kuin te luulette!
Vannon sen teille.
(Tahtoo mennä).
ASTROV (Sulkien häneltä tien). Tänään lähden, enkä enää koskaan palaa,
mutta... (Ottaa häntä kädestä, katsoo ympärilleen) missä tapaamme
toisemme? Sanokaa pian: missä? Tänne voi tulla joku, sanokaa heti...
(Intohimoisesti). Miten ihmeellinen, huumaava... Yksi suutelo... Tahdon
suudella vain tuoksuvia hiuksianne...
HELENA ANDREJEVNA. Vakuutan teille...
ASTROV (Estäen häntä puhumasta). Miksi vannoa? Ei tarvitse vannoa. Ei
tarvita turhia sanoja... Oo, kuinka kaunis! Millaiset kädet!
(Suutelee käsiä).
HELENA ANDREJEVNA. Jo riittää, vihdoinkin... menkää matkaanne...
(Tempaa pois kätensä). Olette pois suunniltanne.
ASTROV. Sanokaahan, sanokaa, missä tapaamme huomenna? (Ottaa häntä
vyötäisistä). Näethän, se on välttämätöntä, meidän täytyy tavata
toisemme.
(Suutelee häntä; sill'aikaa astuu sisään Voinitski ruusuvihko
kädessä ja seisahtuu oven poskeen).
HELENA ANDREJEVNA (Näkemättä Voinitskia). Armahtakaa... päästäkää
minut...
(Painaa Astrovin pään rinnoillensa). Ei! (Tahtoo mennä).
ASTROV (Pitäen häntä kiinni vyötäisistä). Tule huomenna metsänhoitajan
asunnolle... noin kello kaksi... Niinhän? Tuletko?
HELENA ANDREJEVNA (Nähdessään Voinitskin). Päästäkää! (Menee kovasti
levottomana ikkunan luokse). Tämä on kauheata!
VOINITSKI (Laskee kukkavihkon tuolille; pyyhkii suuresti hämillään
nenäliinalla kasvojansa ja niskaansa). Ei mitään... Niin... Ei
mitään...
ASTROV (Äreästi). Tänään ei ole mikään huono ilma, kunnioitettava Ivan
Petrovitsh. Aamulla oli pilvessä, aivan niinkuin sateen edellä, mutta
nyt paistaa päivä. Vilpittömästi sanoen, syksy on ollut ihana... eikä
vuodentulossa ole mitään moittimista. (Käärii kartogrammin rullalle).
Sääli vain, että päivät ovat lyhentyneet...
(Menee pois).
HELENA ANDREJEVNA (Menee kiivaasti Voinitskin luokse). Teidän pitää
ponnistaa voimanne ja käyttää kaikki vaikutusvaltanne, jotta minä
pääsisin mieheni kanssa lähtemään jo tänään täältä! Kuuletteko? Jo
tänään!
VOINITSKI (Pyyhkien kasvojansa). Mitä? No niin... hyvä. Minä näin
kaikki, Helene, kaikki...
HELENA ANDREJEVNA (Hermostuneesti). Kuuletteko? Minun täytyy jo tänään
matkustaa täältä pois!
(Serebrjakov, Sonja, Telegin ja Marina tulevat).
TELEGIN. Minäkään en ole ihan terve, teidän ylhäisyytenne. Jo pari
päivää olen sairastellut. Päätä kivistelee...
SEREBRJAKOV. Missä ovat muut? Minä en pidä tästä talosta. Se on kuin
mikähän labyrintti. Kaksikymmentä kuusi, äärettömän suurta huonetta,
kaikki ihmiset hajaantuvat eri tahoille, niin ettei koskaan saa ketään
käsiinsä. (Soittaa). Kutsukaa tänne Maria Vasiljevna ja Helena
Andrejevna!
HELENA ANDREJEYNA. Tässä minä olen.
SEREBRJAKOV. Tehkää hyvin, herrat, istukaa.
SONJA (Mennen Helena Andrejevnan luokse, kärsimättömästi). Mitä hän
sanoi?
HELENA ANDREJEVNA. Sitten myöhemmin.
SONJA. Sinä vapiset? Sinä olet kiihoittunut? (Uteliaasti tarkastelee
hänen kasvojansa). Minä ymmärrän... Hän lupasi olla tästä lähtien
koskaan täällä käymättä... niinkö? (Paussi). Sano: niinkö?
(Helena Andrejevna nyökäyttää päätään myöntävästi).
SEREBRJAKOV (Teleginille). Pahoinvoinnin saattaa vielä tyynesti kestää,
olkootpa asiat kuinka tahansa, mutta tätä maalaiselämän järjestystä,
sitä en voi sietää. Minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin pudonnut
maasta johonkin vieraaseen taivaankappaleeseen. Istukaa, hyvät herrat,
tehkää hyvin. Sonja! (Sonja ei kuule häntä, vaan seisoo, pää
surullisesti painuksissa). Sonja! (Paussi). Hän ei kuule. (Marinalle).
Ja sinä Marina, istu. (Marina istuu ja neuloo sukkaa). Hyvät herrat.
Teroittakaa, niin sanoakseni, korvanne pelkäksi tarkkaavaisuudeksi.
(Nauraa).
VOINITSKI (Ynseästi). Minua kenties ei tarvita? Saanko poistua?
SEREBRJAKOV. Et, juuri sinua täällä enimmin tarvitaan.
VOINITSKI. Mitä te minusta tahdotte?
SEREBRJAKOV. Te... Miksi olet suutuksissa? (Paussi). Jos olen jollakin
tavoin rikkonut sinua vastaan, niin anna se minulle anteeksi.
VOINITSKI. Jätä tuo sävy. Käykäämme asiaan... Mitä tahdot?
(Maria Vasiljevna tulee).
SEREBRJAKOV. Siinäpä on äitikin. Minä olen, hyvät herrat. (Paussi). Olen
kutsunut teidät tänne, hyvät herrat, ilmoittaakseni teille, että
revisori on meille tulossa. Mutta leikki sikseen. Asia on vakavaa
laatua. Kutsuin teidät koolle, hyvät herrat, pyytääkseni teiltä apua ja
neuvoa, ja, tuntien teidän ainaisen hyväntahtoisuutenne, toivon ne
saavani. Minä olen oppinut kirjamies, ja olen aina ollut vieras
käytännölliselle elämälle. En voi tulla toimeen ilman ymmärtävien
ihmisten neuvoja ja pyydän sinua, Ivan Petrovitsh, ja teitä, Ilja
Iljitsh, ja teitä äiti... Asia on sitä laatua, että _manet omnes una
nox_, se on: että me kaikki olemme kuolevaisia; minä olen vanha, sairas
ja katson senvuoksi jo ajan tulleen järjestää varallisuussuhteeni,
mikäli ne koskevat perhettäni. Elämäni on jo lopussa, en ajattele
itseäni, vaan minulla on nuori vaimo ja alaikäinen tytär. (Paussi).
Maalla eläminen on käynyt minulle mahdottomaksi. Me emme ole syntyneet
maalaiselämään. Mutta niillä varoilla, jotka saamme tästä tilasta, on
mahdoton elää kaupungissa. Jos esimerkiksi myymme metsää, niin se on
poikkeuskeino, jota ei saa käyttää hyväkseen joka vuosi. Pitää keksiä
semmoisia keinoja, jotka takaavat meille vakinaisen, jotenkin varman
määrän tuloja. Olen ajatellut erästä semmoista keinoa ja saan kunnian
esittää sen harkittavaksenne. Syrjäyttäen yksityiskohdat, selitän sen
pääpiirteissään. Tilamme ei tuota keskimäärin enemmän kuin kaksi
prosenttia. Esitän, että se myytäisiin. Jos muutamme siitä saadut rahat
arvopapereiksi, niin saamme neljä tai viisi prosenttia, ja luulenpa,
että saisimme jonkun tuhannen ylijäämää, joka tekee meille
mahdolliseksi ostaa Suomesta pienen huvilan.
VOINITSKI. Seis... Kuuloni taitaa pettää. Kerro uudestaan, mitä
sanoit...
SEREBRJAKOV. Että vaihtaisimme rahat korkoa tuottaviin arvopapereihin
ja ostaisimme sillä summalla, mikä meille jää ylitse, itsellemme
huvilan Suomesta.
VOINITSKI. Vähät minä Suomesta... Mutta sinä sanoit vielä jotakin
muuta.
SEREBRJAKOV. Ehdotan, että möisimme tilan.
VOINITSKI. Sepä se juuri. Tahdot myydä tilan, erinomaista, mainio
ajatus... Mutta mihin käsket minun muuttamaan äitivanhukseni ja tuon
Sonjan kanssa?
SEREBRJAKOV. Kaiken sen järjestämme aikanaan. Ei kaikkea yhdellä
kertaa.
VOINITSKI. Odotappas. Nähtävästi ei minulla tähän saakka ole ollut
pisaraakaan tervettä järkeä. Tähän päivään asti olen tyhmyydessäni
luullut, että tämä tila on Sonjan omaisuutta. Isävainajani osti tämän
tilan sisarelleni myötäjäisiksi. Tähän saakka olen ollut lapsellinen,
en ole ymmärtänyt lakipykäliä turkkilaiseen tapaan, ja olen luullut
että tila menisi sisareltani Sonjalle perinnöksi.
SEREBRJAKOV. Niin, tila on Sonjan. Ei kukaan sitä kiellä. Enkä minä ole
aikonutkaan myydä sitä ilman Sonjan suostumusta, lisäksi aion tehdä sen
juuri Sonjan hyväksi.
VOINITSKI. Tämä on käsittämätöntä, käsittämätöntä! Tahi sitten olen
minä tullut hulluksi, tahi... tahi...
MARIA VASILJEVNA. Jean, älä puhu Aleksanderia vastaan. Usko pois, että
hän ymmärtää paremmin kuin me, mikä on hyvä ja mikä paha.
VOINITSKI. Ei, antakaa minulle vettä. (Juo vettä). Puhukaa mitä
tahansa, niinkuin teitä haluttaa.
SEREBRJAKOV. En ymmärrä, miksi sinä kiivastut. Enhän minä sano, että
ehdotukseni on paras mitä voi olla. Jos kaikki katsovat sen
kelvottomaksi, niin en minä pidä siitä järkähtämättömästi kiinni.
(Paussi).
TELEGIN (Levottomasti). Minä, teidän ylhäisyytenne, tunnen
tiedettä kohtaan ei ainoastaan harrasta kunnioitusta, vaan
sukulaisuustunteitakin. Veljeni Gregori Iljitshin vaimon veli,
Konstantin Trofimovitsh Lakedemonov, jos kenties suvaitsette tuntea,
oli maisteri...
VOINITSKI. Seis, Vohveli, me haluamme puhua asiasta... Odota, sitten
perästä päin... (Serebrjakoville). Kysy sinä häneltä. Tämä maatila
ostettiin hänen sedältään.
SEREBRJAKOV. Ah, miksi minun pitäisi kysyä? Minkä tähden?
VOINITSKI. Tämä tila ostettiin silloin sen hinnan mukaan
yhdeksästäkymmenestä viidestä tuhannesta. Isä maksoi paikalla vain
seitsemänkymmentä tuhatta ja velaksi jäi kaksikymmentä viisi tuhatta.
Kuulkaa nyt... Tätä tilaa ei myydä, ellen minä luovu perintöosastani
sisareni hyväksi, jota olen lämpimästi rakastanut. Sitäpaitsi, olen
raatanut kymmenen vuotta kuin härkä ja maksanut koko velan...
SEREBRJAKOV. Valitan, että tästä ensinkään ryhdyttiin keskustelemaan.
VOINITSKI. Tila on veloista vapaa ja hyvässä kunnossa, se on yksistään
minun ponnistusteni ansio. Mutta nyt, kun olen tullut vanhaksi,
tahdotaan minut häätää täältä pois niskasta pitäen!
SEREBRJAKOV. En ymmärrä, mihin sinä tähtäät.
VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olen hallinnut tätä tilaa, tehnyt
työtä, lähettänyt sinulle rahoja, kuin tunnollisin käskyläinen
konsanaan, etkä sinä koko aikaan ole minulle kertaakaan suurta kiitosta
sanonut. Koko aikana -- niin hyvin nuoruudessani kuin nytkin -- olen
saanut sinulta palkkaa mitättömän summan, viisikymmentä ruplaa vuodessa
-- eikä sinun päähäsi ole koskaan pälkähtänyt korottaa sitä yhdelläkään
ruplalla!
SEREBRJAKOV. Ivan Petrovitsh, mistä olisin voinut sen tietää? Olen
epäkäytännöllinen ihminen enkä ymmärrä mitään. Olisit voinut itse
korottaa palkkaasi, niin paljon kuin halutti.
VOINITSKI. Miksi en varastanut? Miksi te kaikki halveksitte minua sen
vuoksi, kuu en varastanut? Se olisi ollut oikein, enkä minä nyt olisi
keppikerjäläinen!
MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Jean!
TELEGIN (Levottomana). Vanja ystäväni, älä viitsi, älä viitsi... minä
vapisen... Miksi rikkoa hyvät suhteet? (Suutelee häntä). Älä viitsi.
VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olemme tuon äitini kanssa istuneet kuin
myyrät neljän seinän sisällä... Kaikki ajatuksemme ja tunteemme
kohdistuivat yksistään sinuun. Päivät päästään puhuimme sinusta, sinun
töistäsi, ylpeilimme sinusta ja kunnioittaen mainitsimme nimeäsi, yöt
kulutimme lukemalla kirjoja ja aikakauskirjoja, joita nyt syvästi
inhoan!
TELEGIN. Älä viitsi, Vanja, älä viitsi... En voi...
SEREBRJAKOV (Vihaisesti). En ymmärrä, mihin sinä pyrit.
VOINITSKI. Olemuksesi oli meistä korkeampaa laatua, ja kirjoituksesi
osasimme aivan ulkoa... Mutta nyt ovat silmäni auenneet! Näen kaikki!
Sinä kyllä kirjoitat taiteesta, mutta et ymmärrä siitä mitään! Kaikki
tuotteesi, joita niin suuresti rakastin, eivät maksa kuparilanttiakaan!
Olet pettänyt meidät!
SEREBRJAKOV. Hyvät herrat! Sallikaa. Minä lähden matkaan!
HELENA ANDREJEVNA. Ivan Petrovitsh, vaadin teitä vaikenemaan!
Kuulitteko?
VOINITSKI. Minä en vaikene! (Sylkee Serebrjakovin tielle). Odota, en ole
vielä lopettanut! Sinä olet turmellut elämäni! En ole elänyt, en! Sinun
hyväksesi olen käyttänyt, turhaan kuluttanut elämäni parhaat vuodet!
Sinä olet pahin viholliseni!
TELEGIN. En jaksa... en jaksa... Pois lähden...
(Menee suuresti kiihtyneenä).
SEREBRJAKOV. Mitä minusta tahdot? Millä oikeudella puhut minulle tuolla
tavoin? Narrimaisuutta! Jos kerran tila on sinun, niin pidä se, minä en
sitä kaipaa!
HELENA ANDREJEVNA. Minä lähden heti paikalla pois tästä helvetistä.
(Huutaa). En voi enää kestää!
VOINITSKI. Elämäni on mennyttä! Minä olin kyvykäs, viisas, rohkea...
Jos olisin elänyt normaalisissa oloissa, niin minusta olisi voinut
tulla Schopenhauer, Dostojesvki... Olen lasketellut pelkkiä loruja!
Minä tulen hulluksi... Äiti, äiti, minä olen joutunut epätoivoon!
MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Tottele Aleksanderia!
SONJA (Lankee hoitajattaren eteen polvilleen ja puristautuu häntä
vastaan). Marina! Marina kulta!
VOINITSKI. Äiti kulta! Mitä minun on tehtävä? Ei tarvitse; älkää
puhuko! Tiedät itse, mitä on tehtävä! (Serebrjakoville). Kyllä sinä
vielä muistat minua!
(Menee keskimäisestä ovesta).
(Maria Vasiljevna menee hänen perästään).
SEREBRJAKOV. Hyvät herrat, mitä tämä oikeastaan merkitsee? Pelastakaa
minut tästä hulluudesta! En voi elää hänen kanssaan saman katon alla!
Hän elää tuolla (viittaa keskimäiseen oveen), melkein minun
vieressäni... Muuttakoon hän kylälle tai sivurakennukseen, tahi muutan
minä täältä pois, mutta hänen kanssaan en voi jäädä samaan taloon...
HELENA ANDREJEVNA (Miehelleen). Lähtekäämme tänään pois täältä!
Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme.
SEREBRJAKOV. Mokoma heittiö!
SONJA (Polvillaan, kääntyy ikkunaan päin; hermostuneesti,
kyynelehtien). Ole kärsivällinen, isä! Minä ja eno Vanja olemme niin
onnettomat! (Hilliten epätoivoaan). Ole kärsivällinen! Muistappas, kun
olit nuorempi, niin eno Vanja ja mummo yöllä käänsivät sinulle kirjoja,
kopioivat sinun papereitasi... kaiket yöt, kaiket yöt! Minä ja eno
Vanja teimme työtä levähtämättä, pelkäsimme kuluttaa omiin tarpeisiimme
kopeekkaakaan ja lähetimme sinulle kaikki... Me emme syöneet turhaan
leipää! En puhu siitä, en virka siitä sen enempää, mutta sinun pitäisi
muistaa meitäkin, isä. Sinun pitäisi olla laupias!
HELENA ANDREJEVNA (Kovasti kuohuksissa, miehelleen). Selitä heille asia
Herran nimessä, Aleksander... Rukoilen sinua.
SEREBRJAKOV. Hyvä. teen heidän kanssaan selvät tilit... En syytä häntä
siitä, enkä ole suutuksissani, mutta myöntäkää, että hänen käytöksensä
oli lievimmin sanoen kummallinen. Sallikaa, että menen hänen luoksensa.
(Menee keskimäisestä ovesta).
HELENA ADNREJEVNA. Ole häntä kohtaan lempeämpi, rauhoita häntä...
(Menee hänen perästään).
SONJA (Puristautuen lujasti hoitajattareen kiinni). Marina! Marina
kulta!
MARINA. Ei se mitään, tyttöseni. Hanhet kaakottavat aikansa -- ja
lakkaavat... Kaakottavat -- ja lakkaavat...
SONJA. Marina kulta!
MARINA (Silittää hänen päätään). Sinähän vapiset kuin horkassa! No, no,
orpo kulta, Jumala on laupias. Keitetään teetä lehmuksen kukista tai
vatuista, niin se menee ohi... Älä ole niin palavissasi, orposeni...
(Katsahtaen keskimäiseen oveen vihaisesti). Kas vaan, hanhenpojat ovat
vimmoissaan, kunpa nälkä niitä vähän kurittaisi.
(Näyttämön takaa kuuluu laukaus ja Helena Andrejevnan huuto;
Sonja hätkähtää).
MARINA. Vieköön sinut se ja se...!
SEREBRJAKOV (Syöksyy sisään, hoipertelee säikäyksestä). Ottakaa hänet
kiinni! Ottakaa kiinni! Hän tuli hulluksi!
(Helena Andrejevna ja Voinitski taistelevat ovessa).
HELENA ANDREJEVNA (Koettaen riistää hänen käsistään revolveria). Antakaa
tänne! Hellittäkää, sanon minä!
VOINITSKI. Päästäkää, Helene! Päästäkää minut! (Irti päästyään juoksee
sisään ja hakee silmillään Serebrjakovia). Missä hän on? Kas tuolla!
(Ampuu häntä). (Paussi). Eikö sattunut? Taaskin harhaan? (Vihan
vimmassa). Vieköön sinut perkeleen perkele...
(Kolhii revolverilla lattiaa ja vaipuu uupuneena tuolille;
Serebrjakov huumautuneena; Helena Andrejevna nojautuu
seinään, häntä huimaa).
HELENA ANDREJEVNA. Viekää minut täältä pois! Viekää, tappakaa, mutta...
en voi jäädä tänne, en voi!
VOINITSKI (Epätoivoissaan). Oo, mitä minä teen! Mitä minä teen!
SONJA (Hiljaa). Marina kulta! Marina kulta!
_Esirippu_.