Ruokasali Serebrjakovin talossa. -- Yö. -- Puutarhasta kuuluu vartijan
koputus.
SEREBRJAKOV (istuu nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä ja torkkuu) ja
HELENA ANDREJEVNA (istuu hänen vieressään ja myöskin torkkuu).
SEREBRJAKOV (Havahduttuaan). Kuka täällä? Sinäkö, Sonja?
HELENA ANDREJEVNA. Minähän tässä.
SEREBRJAKOV. Sinä, Leenaseni... Kipu käy sietämättömäksi!
HELENA ANDREJEVNA. Sinulta putosi peite lattialle (Käärii hänen
jalkojaan). Minä panen ikkunan kiinni, Aleksander.
SEREBRJAKOV. Älä pane, täällä on niin tukehduttava... Nukahdin äsken ja
näin semmoista unta, että vasen jalkani ei ollutkaan omani. Heräsin
kovaan pakotukseen. Ei, se ei ole tavallista kolotusta, pikemmin
reumatismia. Paljonko nyt on kello?
HELENA ANDREJEVNA. Kaksikymmentä minuuttia yli 12.
(Paussi).
SEREBRJAKOV. Hae minulle aamulla kirjastosta Batjushkovin runot.
Luulen, että ne on meillä.
HELENA ANDREJEVNA. Mitä?
SEREBRJAKOV. Hae aamulla Batjushkovin runot. Muistaakseni meillä oli
ne. Mutta miksi minun on niin vaikea hengittää?
HELENA ANDREJEVNA. Olet väsynyt. Valvot jo toista yötä.
SEREBRJAKOV. Kerrotaan, että Turgenjev jalankolotuksesta sai
rintataudin. Pelkään, että kunhan minulla vain ei olisi sitä. Kirottu,
inhoittava vanhuus. Kun pääsisi siitä pirusta. Vanhaksi tultuani kävin
minä itselleni inhoittavaksi. Ja teistä kaikistakin on varmaan
vastenmielistä katsoa minuun.
HELENA ANDREJEVNA. Sinä puhut vanhuudestasi semmoisella sävyllä,
ikäänkuin me olisimme kaikki siihen syypäät, että sinä olet vanha.
SEREBRJAKOV. Sinulle etenkin olen vastenmielinen.
(Helena Andrejevna nousee paikaltaan ja istuutuu
kauemmaksi hänestä).
SEREBRJAKOV. Tietysti olet oikeassa. Enhän minä ole niin tyhmä, etten
ymmärtäisi. Sinä olet nuori, terve, kaunis ja elämänhaluinen, mutta
minä olen vanha, melkein kuin kuollut. Mitäpä siitä? Enkö sitä
ymmärtäisi? Ja tyhmää se onkin, että minä vielä elän. Mutta
odottakaahan vähän, pian minusta pääsette. Ei minun enää kauan tarvinne
kitua.
HELENA ANDREJEVNA. Minä menehdyn... Jumalan nimessä vaikene.
SEREBRJAKOV. Näyttää siltä, että minun tähteni ovat kaikki väsähtyneitä
ja ikävissään, turmelevat nuoruutensa, mutta minä yksin nautin elämästä
ja olen tyytyväinen. No, niinpä niinkin!
HELENA ANDREJEVNA. Ole vaiti! Sinä kiusaat minut kuoliaaksi!
SEREBRJAKOV. Minä olen kiusannut kaikkia. Tietysti.
HELENA ANDREJEVNA (Läpi kyynelien). Sietämätöntä! Mutta sano, mitä sinä
oikeastaan tahdot?
SEREBRJAKOV. En mitään.
HELENA ANDREJEVNA. No, vaikene sitten. Minä pyydän.
SEREBRJAKOV. Kummallista, jos Ivan Petrovitsh alkaa pulma, tahi tuo
vanha hupsu, Marja Vasiljevna, --- niin se ei tee mitään, kaikki
kuuntelevat; mutta niin pian kuin minä sanon sanankaan, heti kaikki
käyvät onnettomiksi. Minun äänenikin on vastenmielinen. No, olkoon
niin, että minä olen vastenmielinen, itsekäs, despootti, -- mutta eikö
minulle sitten vanhuuskaan myönnä minkäänlaista oikeutta
itsekkäisyyteen? Enkö ole sitä ansainnut? Pyydän kysyä, eikö minulla
ole oikeutta nauttia rauhallista vanhuutta, saada ihmisten
huomaavaisuutta osakseni?
HELENA ANDREJEVNA. Ei kukaan kiellä sinulta oikeuksiasi (Tuuli
ryskyttää ikkunata). On alkanut tuulla, minä suljen ikkunan. (Sulkee).
Kohta tulee sade. Ei kukaan vastusta sinun oikeuksiasi.
(Paussi; vartija kolkuttaa puutarhassa ja laulelee).
SEREBRJAKOV. Tehdä koko ikänsä työtä tieteen hyväksi, tottua omaan
työhuoneeseensa, luentosaliin, arvoisiin virkatovereihinsa -- ja
yht'äkkiä ilman muuta joutua tähän hautakammioon, nähdä joka päivä
tyhmiä ihmisiä, kuunnella joutavia juoruja... Minä tahdon elää, minä
rakastan menestystä, rakastan kuuluisuutta, elämän pauhinaa, mutta
täällä on niinkuin maanpaossa. Joka hetki ikävöidä entisyyttä, seurata
ajatuksissaan muiden edistysaskeleita, pelätä kuolemaa... En voi! En
jaksa! Eikä minulle sittenkään tahdota antaa anteeksi vanhuuttani!
HELENA ANDREJEVNA. Odota, ole kärsivällinen: viiden-kuuden vuoden
perästä olen minäkin vanha.
(Sonja tulee).
SONJA. Isä, itse sinä käskit hakemaan tohtori Astrovia, mutta kun hän
saapui, niin sinä kieltäydyit ottamasta häntä vastaan. Se ei ole
hienotunteista. Aivan turhanpäiten vaivasitte tuota miestä...
SEREBRJAKOV. Mihin se sitten kelpaa tuo sinun Astrovisi? Hän ymmärtää
yhtä paljon lääketiedettä kuin minä tähtitiedettä.
SONJA. Eihän jalkasi kolotusta parantamaan voi kutsua tänne koko
lääkeopillista tiedekuntaa.
SEREBRJAKOV. Tuon tyhmeliinin kanssa en viitsi edes ruveta
keskustelemaan.
SONJA. Kuten suvaitset (Istuutuu). Minulle se on samantekevää.
SEREBRJAKOV. Paljonko nyt on kello?
HELENA ANDREJEVNA. Yli kaksitoista.
SEREBRJAKOV. Tukehduttavaa... Anna minulle pöydältä tippoja!
SONJA. Heti.
(Antaa tippoja).
SEREBRJAKOV (Äreästi). Ah, ei niitä! Eihän tässä enää voi pyytää
mitään!
SONJA. Ole hyvä, älä oikuttele. Joitakuita se kenties huvittaakin,
mutta minä pyytäisin siitä päästä. En pidä siitä. Eikä minulla ole
aikaa, minun on noustava aamulla aikaiseen ja mentävä heinälle.
(Voinitski tulee yönuttu päällä ja kynttilä kädessä).
VOINITSKI. Ulkona nousee ukkonen (Salama leimahtaa). Kas kuinka se
välähti! Helene ja Sonja, menkää makaamaan, minä tulin vuorostani
valvomaan.
SEREBRJAKOV (Säikähtäen). Ei, ei! Älkää jättäkö minua hänen kanssaan!
Ei. Hän piinaa minua puheillaan!
VOINITSKI. Mutta pitäähän heidän saada levähtää. He valvovat jo toista
yötä.
SEREBRJAKOV. No menkööt sitten nukkumaan, mutta mene sinäkin pois.
Kiitos. Rukoilen sinua. Entisen ystävyytemme nimessä, älä vastustele.
Perästä päin sitten puhelemme.
VOINITSKI (Naurahtaen). Entisen ystävyytemme... Entisen.
SONJA. Ole vaiti, eno Vanja.
SEREBRJAKOV (Vaimolleen). Kultaseni, elä jätä minua hänen kanssaan! Hän
väsyttää minut puheillaan.
VOINITSKI. Tämä alkaa käydä naurettavaksi.
(Marina tulee kynttilä kädessä).
SONJA. Olisit voinut ruveta nukkumaan, Marina hyvä. On jo myöhä.
MARINA. Teekeittiö on vielä korjaamatta pöydällä. Ei oikein kävisi
vielä maata meneminen.
SEREBRJAKOV. Ei kukaan vielä makaa, kaikki ovat uupuneita, minä yksin
olen ylen onnellinen.
MARINA (Menee Serebrjakovin luokse, hellästi). Mitä, hyvä herra?
Oletteko sairas? Minunkin jalkojani säilöstelee, niin kovasti
säilöstelee (Kohentaa peitettä). Tämä tauti on ollut teissä jo kauan.
Vera Petrovna-vainaja, Sonjan äiti, ei ennen aikaan saanut öisin unta,
hän suri itsensä kuoliaaksi... Paljon hän teitä rakasti... (Paussi).
Vanhat, niinkuin nuoretkin, kaipaavat osanottoa, mutta vanhoja ei
kukaan sääli (Suutelee Serebrjakovia olalle). Lähtekäämme vuoteeseen,
rakas herra... Lähtekäämme, sydänkäpyseni... Minä juotan lehmusteetä,
lämmitän jalkojanne... Rukoilen Jumalaa puolestanne...
SEREBRJAKOV (Liikutettuna). Lähtekäämme, Marina.
MARINA. Omiakin jalkojani niin säilöstelee, niin kovasti säilöstelee!
(Taluttaa häntä yhdessä Sonjan kanssa). Vera Petrovna ennen vanhaan
ihan suri itsensä kuoliaaksi, niin paljon itki... Sinä, Sonja, olit
siihen aikaan vielä pieni ja ymmärtämätön... Käykää, käykää, herrani...
(Serebrjakov, Sonja ja Marina menevät).
HELENA ANDREJEVNA. Olen häneen aivan väsynyt. Töin tuskin pysyn
pystyssä.
VOINITSKI. Te häneen, mutta minä itseeni. On jo kolmas yö, kun en ole
saanut unta.
HELENA ANDRRJEVNA. Huonosti ovat asiat tässä talossa. Äitinne vihaa
kaikkia, paitsi broshyyrejänsä ja professoria; professori on ärtyinen,
ei luota minuun ja pelkää teitä; Sonja on vihoissaan isällensä ja
vihoissaan minulle eikä ole virkkanut minulle sanaakaan kahteen
viikkoon; te vihaatte miestäni ja julkisesti halveksitte äitiänne; minä
olen kiihtynyt ja olen yrittänyt itkeä tänään noin parikymmentä
kertaa... Huonosti ovat asiat tässä talossa.
VOINITSKI. Jättäkäämme filosofia!
HELENA ANDREJEVNA. Te, Ivan Petrovitsh, olette sivistynyt ja viisas
mies ja teidän pitäisi mielestäni ymmärtää, etteivät maailmaa saa
hävitetyksi rosvot eivätkä tulipalot, vaan viha ja eripuraisuus ja
kaikki nuo pikkumaiset juorut... Teidän ei pitäisi murista, vaan
sovittaa kaikki.
VOINITSKI. Saattakaa minut ensin sovintoon itseni kanssa! Rakas
Helena...
(Kumartuu suutelemaan hänen kättänsä).
HELENA ANDREJEVNA. Jättäkää minut! (Vetää pois kätensä). Menkää pois!
VOINITSKI. Pian on sade ohitse ja kaikki luonnossa virkistyy ja
hengittää keveästi. Ainoastaan minua ei ukkossää virkistä. Yöt päivät
kuristaa minua painajaisen tavoin se ajatus, että elämäni on
peruuttamattomasti mennyttä. Entisyyttä ei minulla ole, se on tyhmästi
tuhlattu turhuuteen, ja nykyisyys kauhistaa järjettömyydellään. Ottakaa
elämäni ja ottakaa rakkauteni: mihin ne panisin, mitä niillä tekisin?
Tunteeni häipyy turhaan, niinkuin auringonsäde, joka on hautaan
eksynyt, ja koko elämäni menee hukkaan.
HELENA ANDREJEVNA. Kun puhutte minulle rakkaudestanne, niin minä
ikäänkuin typerryn, enkä tiedä, mitä sanoa. Antakaa anteeksi, en osaa
sanoa teille mitään. (Aikoo mennä). Hyvää yötä.
VOINITSKI (Sulkien häneltä tien). Jospa tietäisitte, miten minä kärsin
ajatellessani, että tässä talossa minun rinnallani kuluu turhaan
toisenkin elämä -- teidän! Mitä odotatte? Mikä kirottu filosofia estää
teitä? Ymmärtäkää toki, ymmärtäkää...
HELENA ANDREJEVNA (Katsoo häneen terävästi). Ivan Petrovitsh, te olette
juovuksissa!
VOINITSKI. Kenties, kenties...
HELENA ANDREJEVNA. Missä on lääkäri?
VOINITSKI. Hän on tuolla... minun luonani yötä. Kenties, kenties...
Kaikkihan on mahdollista.
HELENA ANDREJEVNA. Tänäänkö joitte? Miksi teitte niin?
VOIXITSKI. Tuntuuhan se edes elämältä... Älkää häiritkö minua, Helena!
HELENA ANDREJEVNA. Ennen ette koskaan juonut ettekä koskaan puhunut
niin paljon... Menkää nukkumaan! Minulle tulee ikävä teidän kanssanne.
VOINITSKI (Kumartuen hänen kättänsä suutelemaan). Armaani, ihanaiseni!
HELENA ANDREJEVNA (Suuttuneena). Jättäkää minut. Tämähän on
inhoittavaa.
(Menee).
VOINITSKI (Yksin). Hän meni... (Paussi). Kymmenen vuotta sitten tapasin
hänet sisar vainajani luona. Silloin hän oli 17 vuotias ja minä 37
vuotta. Miksi en silloin rakastunut häneen ja kosinut häntä? Olihan se
mahdollista! Ja hän olisi nyt minun vaimoni... Niin... Nyt olisi
ukkonen herättänyt meidät molemmat; hän olisi pelästynyt jyrähdystä,
mutta minä olisin ottanut hänet syliini ja kuiskannut: "elä pelkää,
minä olen luonasi". Oo, miten ihanat ajatukset, miten kaunista, minä
hymyilen... mutta, Jumalani, ajatukset pyörivät sekaisin päässäni...
Miksi olen vanha? Miksi hän ei ymmärrä minua? Hänen kaunopuheisuutensa,
veltto moraalinsa, narrimaiset, hatarat ajatuksensa maailmanlopusta --
kaikkea tuota minä sydämestäni vihaan. (Paussi). Oo, kuinka olen
pettynyt! Ennen aikaan jumaloin tuota professoria, tuota kurjaa
leininlyömää, tein työtä hänen hyväksensä niinkuin härkä! Minä ja Sonja
pusersimme tästä maatilasta viimeisenkin mehun; me kaupittelimme, kuten
pahimmat kiskurit, ruokaöljyä, herneitä ja piimäjuustoa, emmekä itse
syöneet palastakaan, voidaksemme koota kopeekoista tuhansia ja lähettää
hänelle. Minä ylpeilin hänestä ja hänen tieteestänsä, ja elin ja
hengitin ainoastaan häntä! Kaikki, mitä hän puhui ja kirjoitti, näytti
minusta nerokkaalta... Jumalani, mutta nyt? Hän on nyt virastaan
eronnut, ja nyt voidaan nähdä hänen elämänsä loppusumma: hänen
jälkeensä ei jää sivuakaan työn hedelmiä. Hän on tuiki tuntematon, hän
on nolla! Saippuakupla! Minä olen pettynyt... huomaan, -- tyhmästi
pettynyt...
(Astrov tulee yönuttu päällä, ilman liivejä ja kaulaliinaa,
hän on hutikassa; hänen perästään Telegin kitara kädessä).
ASTROV. Soita!
TELEGIN. Kaikki nukkuvat!
ASTROV. Soita.
(Telegin näppäilee hiljaa).
ASTROV (Voinitskille). Oletko yksin täällä? Eikö ole naisia? (Kädet
puuskassa, hyräilee). "Tanssi tupa, tanssi liesi, ei saa unta
talonmiesi"... Mutta minut herätti ukkonen. Satoi aika lailla. Paljonko
nyt on kello?
VOINITSKI. Piru sen tietää.
ASTROV. Olin kuulevinani Helena Andrejevnan äänen.
VOINITSKI. Hän oli äsken täällä.
ASTROV. Uhkea nainen (Katselee lääkepulloja pöydällä). Lääkkeitä. Mitä
kaikkia reseptejä siinä onkaan! Harkovista, Moskovasta, Tulasta...
Kaikki kaupungit on hänen jalansärkynsä saanut liikkeelle. Onko hän
sairas, vai tekeytyykö hän?
VOINITSKI. Sairas.
(Paussi).
ASTROV. Miksi olet tänään niin surullinen? Säälittääkö professori, vai
kuinka?
VOINITSKI. Jätä minut rauhaan.
ATSROV. Ahaa, taidatpa olla kiintynyt professorin rouvaan?
VOINITSKI. Hän on ystäväni.
ASTROV. Joko nyt?
VOINITSKI. Mitä tarkoittaa tuo "joko nyt"?
ASTROV. Nainen voi olla miehen ystävä ainoastaan seuraavassa
järjestyksessä: alussa läheinen tuttava, sitten rakastajatar, ja vasta
sitten ystävä.
VOINITSKI. Tyhjänpäiväistä viisastelua.
ASTROV. Kuinka? Niin... minun täytyy tunnustaa, että alan käydä
höperöksi. Näetkös, olen juovuksissakin. Tavallisesti otan noin kerran
kuukaudessa aika hutikan. Viinapäissäni olen röyhkeä ja äärimäisyyteen
saakka hävytön. Minusta on silloin kaikki tyyni yhdentekevää! Käyn
käsiksi vaikeimpiinkin leikkauksiin ja suoritan ne erinomaisesti; luon
mielessäni mitä suurenmoisimpia tulevaisuudenkuvia; enkä silloin enää
pidä itseäni narrina, vaan uskon, että voin tuottaa ihmiskunnalle
suunnatonta... kerrassaan arvaamatonta hyötyä! Ja silloin minulla on
oma filosofinen järjestelmäni, ja te kaikki, hyvät veljet, näytätte
minusta tuommoisilta pienen pieniltä koppakuoriaisilta... mikroobeilta
(Teleginille). Soita, Vohveli!
TELEGIN. Tekisin sen sinulle kaikesta sydämestäni, rakas ystävä, mutta
ymmärräthän, -- talossa kaikki nukkuvat.
ASTROV. Soita!
(Telegin näppäilee hiljaa).
ASTROV. Pitäisipä maistaa, että pohja paistaa, Lähtekäämme, luulen että
meille jäi vielä konjakkia. Ja kun päivä valkenee, niin lähdetään
meille. Sopiiko se? Minulla on välskäri, joka ei koskaan sano
"lähdetään", vaan "lähretään". Kauhea konna. Sopiiko se? (Huomaten
Sonjan tulevan). Suokaa anteeksi, minulla ei ole mitään kaulassa.
(Menee kiireesti; Telegin hänen perässään).
SONJA. Mutta sinä, eno Vanja, olet taas juonut itsesi humalaan tohtorin
kanssa. Teistä on tullut parhaat ystävät ja juomaveikot. No, hän on
aina ollut semmoinen, mutta mistä syystä sinä? Sinun iällesi se ei
lainkaan sovi.
VOINITSKI. Ei siinä ikää kysytä. Kun ei ole todellista elämää, niin
eletään kangastuksien varassa. Onhan se tyhjää parempi sekin.
SONJA. Heinä on meillä kaikki tyyni niitettynä, joka päivä sataa,
kaikki mätänee, mutta sinä vain kangastuksia mielessäsi haudot. Olet
kokonaan laiminlyönyt isännyytesi... Minä raadan yksin, olen
ponnistellut ihan uuvuksiin... (Säikähtäen). Eno, sinulla on silmissä
kyyneleitä!
VOINITSKI. Mitä kyyneleitä? Ei kerrassaan mitään... loruja... Sinä
katsoit äsken minuun, niinkuin äitivainajasi. Armaani... (Suutelee
kiihkeästi hänen käsiänsä ja kasvojansa). Siskoni... rakas siskoni...
missä hän on nyt? Jospa hän _tietäisi!_ Ah, jospa hän _tietäisi!_
SONJA. Mitä, eno? Mitä tietäisi?
VOINITSKI. Raskasta, ikävää... Ei mitään... Sitten myöhemmin... Ei
mitään... Minä lähden...
(Menee).
SONJA (Koputtaa ovelle). Mihail Lvovitsh! Ette kai vielä nuku? Tulkaa
tänne hetkiseksi!
ASTROV (Oven takaa). Heti kohta! (Vähän myöhemmin tulee ulos: liivit
päällä ja kaulus kaulassa). Mitä käskette?
SONJA. Juokaa itse, joll'ei luontonne ole sitä vastaan, mutta rukoilen,
älkää antako enon juoda. Se on hänelle vaarallista.
ASTROV. Hyvä. Emmehän me enää juo. (Paussi). Minä lähden heti kotiini.
Se on luja päätökseni. Sill'aikaa kun hevosia valjastetaan, valkenee
päivä.
SONJA. Tulee sade. Odottakaa aamuun.
ASTROV. Ukkonen menee ohitse, ainoastaan pilvenreuna hipaisee tätä
seutua. Minä lähden. Ja pyydän, älkää enää kutsuko minua isänne luokse.
Minä sanon, että hänessä on leini, mutta hän väittää, että se on
reumatismia; minä pyydän häntä pysymään vuoteessa, mutta hän istuu.
Eikä hän tänään laisinkaan ryhtynyt puheisiin kanssani.
SONJA. Hän on pilalle hemmoteltu (Kopeloi ruokakaapissa). Tahdotteko
vähän haukata?
ASTROV. Antakaa, olkaa hyvä.
SONJA. Minun tekee mieleni ottaa yöllä vähän välipalaa. Ruokakaapissa
näyttää olevan jotakin. Kerrotaan, että hänellä aikoinansa oli hyvä
menestys naismaailmassa, ja naiset ovat hänet turmelleet. Kas tässä
juustoa, olkaa hyvä!
(Molemmat seisovat ruokakaapin ääressä ja syövät).
ASTROV. En ole tänään syönyt mitään, ainoastaan juonut. Isällänne on
raskas luonne. (Ottaa kaapista pullon). Saanko luvan? (Kallistaa lasin
pohjaan). Täällä ei ole ketään ja saa senvuoksi puhua suoraan. Nähkääs,
minusta tuntuu, etten voisi elää teidän kodissanne kuukauttakaan,
tukehtuisin tässä ilmassa... Isänne, joka on kokonaan leinin lyömä ja
kirjoihinsa kiintynyt, eno Vanja synkkine ajatuksineen, mummonne ja
lopuksi äitipuolenne...
SONJA. Mitä äitipuoleni?
ASTROV. Ihmisessä pitää kaikki olla kaunista: kasvot, puku, sielu,
ajatukset. Hän on kieltämättä kaunis, mutta... mutta hän vain syö,
makaa, kävelee ja hurmaa meidät kaikki kauneudellaan -- eikä mitään
muuta. Hänellä ei olle minkäänlaisia velvollisuuksia, hänen hyväksensä
raatavat muut... Niinhän? Mutta joutilas elämä ei voi olla puhdasta.
(Paussi). Muuten, kenties olen liian ankara häntä kohtaan. Minä en ole
tyytyväinen elämääni, enemmän kuin eno Vanjannekaan, ja molemmat me
muutumme äreiksi murjottajiksi.
SONJA. Ettekö te ole tyytyväinen elämäänne?
ASTROV. Ylipäänsä kyllä rakastan elämää, mutta meidän elämäämme, tätä
venäläistä, poroporvarillista nurkkakuntaelämää en voi sietää, vaan
halveksin sitä kaikesta sielustani. Ja mitä tulee minun personalliseen
yksityiselämääni, niin -- jumal'avita -- siinä ei ole kerrassaan mitään
hyvää. Nähkääs, kun synkkänä yönä kulkee metsässä ja näkee etäisyydessä
tuikkivan pienen tulen, niin ei huomaa väsymystä, eikä pimeyttä, eikä
teräviä oksia, jotka lyövät vasten kasvoja... Minä raadan, -- senhän
tiedätte, -- enemmän kuin kukaan näillä seuduin, kohtalo pieksää minua
hellittämättä, ajottain kärsin sanomattomasti, mutta kaukaisuudessa ei
loista minulle pieninkään valopilkku. En odota enää mitään, en rakasta
ihmisiä... Pitkään aikaan en ole ketään rakastanut.
SONJA. Ettekö ketään?
ASTROV. Ei ketään. Jonkunlaista hellyyttä tunnen ainoastaan teidän
hoitajatartanne kohtaan -- vanhalta muistilta. Talonpojat ovat hyvin
yksitoikkoisia, kehittymättömiä ja elävät liassa, mutta sivistyneenkin
luokan kanssa on vaikea tulla toimeen. Se rasittaa. Kaikki nuo hyvät
tuttavanne ajattelevat pienesti, tuntevat pienesti eivätkä näe nenänsä
vartta pitemmälle -- kerrassaan tyhmiä. Kaikki tyyni. Ja ne, jotka ovat
ymmärtävämpiä ja korkeammalle kehittyneitä, ovat hermotautisia,
analyysin ja järkeilyn rikkirepimiä... Heidän sydäntänsä kivistää, he
vihoittelevat, sairaalloisesti parjaavat ihmisiä, lähestyvät heitä
syrjin, katsovat heihin kieroon ja päättelevät: "Oo, tuo on
mielisairas!" tai: "Tuo on korulauseiden laskettelija!" Ja kun he eivät
tiedä, minkä lapun kiinnittäisivät minun otsaani, niin he sanovat: --
"Tuo on kummallinen ihminen, hyvin kummallinen!" Minä rakastan metsää
-- se on kummallista; en syö lihaa -- sekin on kummallista. Välitöntä,
puhdasta, vapaata suhdetta luontoon ja ihmisiin ei enää ole... Ei totta
vieköön ole!
(Tahtoo juoda pohjaan).
SONJA (Estää häntä). Ei, pyydän teitä, rukoilen, älkää juoko enää.
ASTKOV. Miksei?
SONJA. Se ei sovi teille! Te olette kaunis mies, teillä on niin pehmeä
ääni... Te olette kauniimpi kuin kukaan muu minun tuttavistani. Miksi
siis tahdotte olla tavallisten ihmisten kaltainen, jotka juovat ja
pelaavat korttia? Oi, älkää tehkö niin, pyydän teitä! Te sanotte aina,
ett'eivät ihmiset luo, vaan särkevät, mitä heille on ylhäältä annettu.
Miksi, miksi te turmelette itseänne? Ei saa, ei saa tehdä niin, pyydän,
rukoilen teitä polvillani.
ASTROV (Ojentaa hänelle kätensä). Lupaan olla vasta kertana juomatta.
SONJA. Antakaa minulle kunniasananne.
ASTROV. Sen annan.
SONJA (Puristaa hänen kättänsä lujasti). Kiitän teitä!
ASTROV. Seis! Nähkääs, olen tullut raittiiksi. Ja saatte nähdä, että
olen kokonaan raitis, ja pysyn raittiina elämäni loppuun asti (Katsoo
kelloaan). Niin, jatkakaamme. Sanon: minun aikani on jo ohitse, on jo
myöhäistä minulle... Olen vanhettunut, tullut työstä raihnaaksi,
tyhmentynyt, kaikki tunteeni ovat turtuneet, ja tuntuu kuin en enää
voisi kiintyä kehenkään. En rakasta ketään... enkä voi kiinnittää
itseeni ketään. Mikä minut vielä tempaa mukaansa, on kauneus. En ole
aivan välinpitämätön sitä kohtaan. Minusta tuntuu, että jos esimerkiksi
Helena Andrejevna olisi tahtonut, niin hän olisi voinut panna pääni
pyörälle yhdessä päivässä... Mutta ei kai ole rakkautta eikä
kiintymystä...
(Peittää käsin silmänsä ja värisee).
SONJA. Mikä teillä on?
ASTROV. Niin... Suuren paaston aikana kuoli luonani eräs sairas
kloroformeerattaessa.
SONJA. On aika jo unohtaa se. (Paussi). Sanokaa minulle, Mihail
Lvovitsh... Jos minulla olisi ystävätär tahi nuorempi sisar, ja jos te
saisitte tietää, että hän... no sanokaamme, rakastaa teitä, niin
mitenkä te menettelisitte siinä tapauksessa?
ASTROV (Kohauttaa olkapäitään). En tiedä. Luultavasti en mitenkään...
Antaisin hänelle viittauksen, etten voi häntä rakastaa... sitäpaitsi en
vaivaa päätäni sellaisella. Olkoon kuinka tahansa, mutta jos aion
lähteä, niin jo on aika. Hyvästi, kultaseni, muuten emme pääse loppuun
vielä aamun valjetessa (Puristaa kättä). Menen vierashuoneen läpi, jos
sallitte, mutta pelkään, että enonne pidättää minut.
(Menee).
SONJA (Yksin). Hän ei sanonut minulle mitään... Hänen sielunsa ja
sydämensä ovat minulle vielä kokonaan suljetut, mutta miksi tunnen
itseni niin onnelliseksi? (Hymyilee onnesta). Sanoin hänelle: te olette
kaunis mies ja jalosydäminen, teillä on niin pehmeä ääni... Eikö se
ollut sopivaa? Hänen äänensä värähtelee ja soi kuin hyväily... tuntuu
kuin olisi hän vielä luonani. Ja kun puhuin hänelle nuoremmasta
sisarestani, niin hän ei ymmärtänyt minua... (Katkoen tuskissaan
käsiänsä). Kauheata, etten ole kaunis! Kauheata! Tiedän etten ole
kaunis, tiedän, tiedän... Viime sunnuntaina kuulin, kuinka ihmiset
kirkosta tullessaan puhuivat minusta, ja eräskin nainen sanoi: hän on
hyväsydäminen ja jalomielinen, mutta sääli, että hän on ruma... Ruma...
(Helena Andrejevna tulee).
HELENA ANDREJEVNA (Avaa ikkunan). Ukkonen on ohitse. Miten suloinen
ilma. (Paussi). Missä on tohtori?
SONJA. Hän läksi jo.
(Paussi).
HELENA ANDREJEVNA. Sofia!
SONJA. Mitä!
HELENA ANDREJEVNA. Kuinka kauan te olette minulle vihainen? Emmehän me
ole tehneet toisillemme mitään pahaa. Miksi siis olisimme suutuksissa?
Lopettakaamme jo...
SONJA. Minäkin olen tahtonut... (Syleilee häntä). Kyllin olemme jo
murjottaneet.
HELENA ANDREJEVNA. Tehkäämme siis sovinto.
(Molemmat ovat liikutetut).
SONJA. Onko isä levolla?
HELENA ANDREJEVNA. Ei, hän istuu vieraskamarissa... Me emme virka
toisillemme sanaakaan viikkokausiin, Herra ties, mistä syystä...
(Huomaa ruokakaapin olevan auki). Mitä tämä merkitsee?
SONJA. Mihail Lvovitsh maistoi illallista.
HELENA ANDREJEVNA. Ja viiniäkin on... Juodaan siskon malja!
SONJA. Juodaan vaan.
HELENA ANDREJEVNA. Samasta lasista... (Kaataa lasiin). Näin on parempi.
Olemme nyt sinuja?
SONJA. Sinuja. (Juovat ja suutelevat toisiaan). Tahdoin jo aikoja
sitten tehdä sovinnon, mutta minua vähän kuin hävetti...
(Itkee).
HELENA ANDREJEVNA. Mitä itket?
SONJA. En mitään. Ilman aikojani minä vaan.
HELENA ANDREJEVNA. No, riittää, riittää... (Itkee). Pikku hupakko,
minuakin rupeaa itkettämään... (Paussi). Olet ollut minuun
suutuksissasi, kun minä muka tulin isällesi vaimoksi rahojen vuoksi...
Jos uskot sanaani, niin vannon sinulle, että -- menin hänelle
rakkaudesta. Hän viehätti minua oppineena ja kuuluisana miehenä.
Rakkauteni ei ollut todellista, vaan keinotekoista. Mutta se tuntui
minusta silloin oikealta. Eihän se ole minun syyni. Etkä sinä ole
lakannut kiduttamasta minua hääpäivästämme alkaen viisailla
epäluuloisilla silmilläsi.
SONJA. No, rauhoitu, rauhoitu! Unohtakaamme menneet.
HELENA ANDRKJEVNA. Et saa katsoa asioita siltä kannalta -- se ei sovi
sinulle. Pitää uskoa hyvää kaikista ihmisistä, muuten ei voi elää.
(Paussi).
SONJA. Sano minulle omantuntosi mukaan, ystävänä... Oletko onnellinen?
HELENA ANDREJEVNA. En.
SONJA. Arvasinhan minä. Vielä kysymys. Sano suoraan, tahtoisitko
itsellesi nuoren miehen?
HELENA ANDREJEVNA. Millainen pikkuhupakko sinä olet. Tietysti tahtoisin
(Nauraa). No, kysy vielä jotakin, kysy!
SONJA. Pidätkö sinä tohtorista?
HELENA ANDREJEVNA. Kyllä, hyvin paljon.
SONJA (Nauraa). Minä näytän kai hyvin tyhmältä eikö totta? Hän on
poissa, mutta minä kuulen hänen äänensä ja hänen askeleensa, ja jos
katson pimeään ikkunaan, niin olen näkevinäni siinä hänen kuvansa. Anna
minun puhua suuni puhtaaksi... Mutta en voi puhua ääneen, minua
hävettää. Mennään minun kamariini, siellä voimme rauhassa puhella.
Näytänkö minä sinusta tyhmältä? Tunnusta suoraan... Puhu minulle
jotakin hänestä.
HELENA ANDREJEVNA. Mitä sitten?
SONJA. Hän on viisas... Hän osaa kaikki, hän pystyy kaikkeen... Hän
parantaa tauteja ja istuttaa metsiä...
HELENA ANDREJEVNA. Mitä metsistä ja lääketaidosta... Rakkaani,
käsitäthän, hän on kyky! Tiedätkö, mitä on kyky? Rohkeutta, itsenäisiä
ajatuksia, suurisuuntaisuutta ja lentoa... Hän istuttaa puuntaimen ja
harkitsee, mitä siitä on tuleva tuhannen vuoden päästä, hänelle jo
hämärtää ihmiskunnan onnellisuus. Semmoiset ihmiset ovat harvinaisia,
heitä ei voi olla rakastamatta... Hän juo ja on usein raaka, -- mutta
mitä se haittaa? Kyvykäs mies Venäjällä ei voi pysyä puhtaana.
Ajatteleppas itse, minkälaista on tuon tohtorin elämä! Pohjatonta lokaa
teillä, pakkasia, lymypyryjä, hirveän pitkiä taipaleita, kansa raakaa,
villiä, ylt'ympäri puutetta ja sairautta -- ken sellaisissa oloissa
raataa ja ponnistelee päivät päästänsä, hänen on vaikea 40 vuoden iässä
pysyä puhtaana ja raittiina... (Suutelee häntä). Sydämestäni toivon
sinulle hyvää, sinä ansaitset onnea... (Nousee seisoalleen). Mutta minä
olen vain jäykkä sivuhenkilö... Musiikkiopistossa, mieheni kodissa,
kaikissa romaaneissa -- sanalla sanoen, kaikkialla olen ollut vain
sivuhenkilö. Oikeastaan, jos asiata ajattelen, niin olen hyvin, hyvin
onneton! (Kävelee suuresti liikutettuna näyttämöllä). Minulla ei ole
onnea tässä elämässä. Ei ole! Mitä naurat!
SONJA (Nauraa, peittäen kasvonsa). Minä olen niin onnellinen... niin
onnellinen!
HELENA ANDREJEVNA. Mieleni tekee soittaa... Tahtoisin soittaa nyt
jotakin.
SONJA. Soita vaan. (Syleilee häntä). Minä en saa unta... Soita!
HELENA ANDREJEVNA. Heti paikalla. Isäsi ei nuku. Kun hän on sairas,
niin musiikki ärsyttää häntä. Mene kysymään häneltä. Jos hänellä ei ole
mitään sitä vastaan, niin soitan. Mene.
SONJA. Paikalla. (Menee).
(Puutarhassa kolkuttaa vartija).
HELENA ANDREJEVNA. En ole soittanut moneen aikaan. Tahdon soittaa ja
itkeä, itkeä niinkuin hupakko (Ikkunasta). Sinäkö siellä kolkutat,
Joachim?
VARTIJAN ÄÄNI. Minä!
HELENA ANDREJEVNA. Älä kolkuta, herra ei ole terve.
VARTIJAN ÄÄNI. Heti menen pois! (viheltää). Hoi, te, Halli ja Virkku,
Halli seh!
(Paussi).
SONJA (Palaa takaisin). Hän kielsi!
_Esirippu_.