Puutarha. Näkyy osa rakennusta terasseineen. Puistokäytävällä vanhan
poppelin juurella pöytä teekaluineen. Penkkejä ja tuoleja; eräällä
tuolilla kitara. Vähän matkan päässä pöydästä keinu. -- Kello käy
kolmatta päivällä. Synkkä ilma.
MARINA (pöhöttynyt, jäykkäliikkeinen vanha nainen, istuu teekeittiön
ääressä, kutoo sukkaa) ja ASTROV (kävelee edestakaisin vieressä).
MARINA (Kaataa teetä lasiin). Ole hyvä.
ASTROV (Tarttuu vastahakoisesti lasiin). Ei oikein haluta.
MARINA. Kenties ottaisit pienen viinaryypyn?
ASTROV. En. En juo viinaa joka päivä. Sitäpaitsi nyt on tukehduttavan
kuuma (paussi). Marina, montako vuotta siitä on, kun me tutustuimme
toisiimme?
MARINA (Miettien). Montako? Kunpa muistaisin... Sinä saavuit tänne,
näille seuduin... kuinka olikaan?... siihen aikaan, kun Veera Petrovna,
Sonjan äiti oli vielä elossa. Kävit meillä usein hänen luonaan parina
talvena... Siitä on nyt noin yksitoista vuotta (Miettien). Mutta voi
olla jo enemmänkin...
ASTROV. Olenko minä paljon muuttunut niistä päivin?
MARINA. Hyvin paljon. Siihen aikaan sinä olit nuori ja kaunis, mutta
nyt olet vanhettunut. Ja kauneutesikin on jo mennyttä lisäksi -- olet
ruvennut vähän ryypiskelemään.
ASTROV. Niin... Kymmenessä vuodessa olen kokonaan muuttunut. Ja mistä
syystä? Rasitin itseäni liiaksi. Aamusta varhain myöhään yöhön olen
aina ollut jalkeilla, tuntematta lepoa, ja yölläkin peitteen alla
peläten, ett'eivät vain tulisi hakemaan sairaan luokse. Siitä asti, kun
sinuun tutustuin, ei minulla ole ollut yhtään vapaata päivää. Eikö se
vanhetuta? Kun elämä itsessäänkin on ikävää, tyhmää, likaista... Se on
upottavaa kuin suo. Ympärillä vain narreja, pelkkiä narreja; kun elät
heidän seurassaan vuotta pari-kolme, alat itsekkin vähitellen,
huomaamattasi, muuttua samanlaiseksi narriksi. Se on ylitsepääsemätön
välttämättömyys. (Kierrellen pitkiä viiksiänsä). Katsoppas, millaiset
hirveät viikset minulla on... Tyhmät viikset. Minusta on tullut narri,
Marina... Armollinen taivas, etten ole vielä aivan tyhmeliini, aivot
ovat paikallaan, mutta tunto on kuin tylsistynyt. En mitään tahdo, en
mitään kaipaa, en ketään rakasta... Vain sinua ehkä rakastan. (Suutelee
hänen päätään). Minulla oli lapsena samanlainen hoitajatar.
MARINA. Kenties tahdot syödä?
ASTROV. En tahdo. Kolmannella viikolla suuren paaston aikaan matkustin
Malitskan kylään kulkutautia ehkäisemään... Siellä raivosi
tuhkarokko... Tuvissa väkeä kylki kyljessä... Likaa, löyhkää, savua,
vasikoita lattialla, yhdessä sairaiden kanssa... Sekä porsaita... Minä
puuhasin kokonaisen päivän, istahtamatta, saamatta muruakaan suuhuni,
ja kun pääsin kotiin, niin eivät anna levähtääkkään -- tuotiin
rautatieltä vaihdemies luokseni; minä asetin hänet pöydälle, tehdäkseni
leikkauksen, mutta hän otti ja heitti henkensä käsiini unijuomaa
saatuansa. Ja kas, silloin kun niitä ei tarvittu, heräsivät tunteeni,
ja omaatuntoani pakotti, ikäänkuin olisin tahallani tappanut hänet...
Istuin, suljin silmäni -- kas näin, ja ajattelin: tokkohan ne, jotka
tulevat meidän jälkeemme sadan tai parin sadan vuoden perästä ja joille
me nyt tietä raivaamme, tokkohan ne mainitsevat muistoamme siunaten?
Marina, tokkohan mainitsevat!
MARINA. Ihmiset eivät mainitse, mutta Jumala mainitsee.
ASTROV. Kiitos siitä. Se oli hyvä sana.
(Voinitski saapuu).
VOINITSKI (Tulee kartanosta; hän on ottanut päivällisunen ja näyttää
rypistyneeltä; istuu penkille, korjaa keikarimaista kravattiaan).
Jaa'ah... (Paussi). Jaa'ah...
ASTROV. Oletko nukkunut tarpeeksi?
VOINITSKI. Olen... Kyllä (Haukottelee). Siitä lähtien kun professori
tuli tänne rouvineen, on elämä suistunut pois raiteiltaan... Minä en
saa unta oikeaan aikaan, aamiaiseksi ja päivälliseksi syön monenmoisia
hienoja herkkuja, juon viiniä... se ei ole lainkaan terveellistä! Ennen
ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, minä ja Sonja teimme työtä -- ja
lujasti teimmekin, mutta nyt puuhaa Sonja yksin, ja minä makaan, syön
ja juon... Se ei ole oikein!
MARINA (Heiluttaen päätään). Toiset tavat! Professori nousee kello 12,
mutta teekeittiö kiehuu aamusta asti, häntä odottaen. Ennen, kun heitä
ei vielä ollut, söimme aina päivällisen ensimäisellä tunnilla, niinkuin
kaikkialla oikeissa perheissä, mutta nyt heidän aikanansa vasta kello
kuudelta. Yöllä professori lukee ja kirjoittaa, ja yht'äkkiä toista
käydessä soipi kello... Mitä nyt, Herran nimessä? Teetä! Ei muuta kuin
herätä hänen vuoksensa palvelusväki, aseta teekeittiö tulelle... Uudet
tavat! Uudet tavat!
ASTROV. Ja kauanko he aikovat vielä olla täällä?
VOINITSKI (Viheltää). Sata vuotta. Professori on aikonut kokonaan
muuttaa tänne asumaan.
MARINA. Nähkääs nytkin. Teekeittiö on jo ollut pari tuntia pöydällä, ja
he menivät kävelemään.
VOINITSKI. He tulevat, he tulevat... Elä hermostu. (Kuuluu ääniä;
puutarhan perältä, kävelyretkeltään palaten, saapuvat Serebrjakov,
Helena Andrejevna, Sonja ja Telegin).
SEREBRJAKOV. Ihanaa, ihanaa... Hurmaavat näköalat.
TELEGIN. Erinomaiset, teidän ylhäisyytenne.
SONJA. Lähdetään huomenna metsänhoitajan luokse. Suostuthan, isä?
VOINITSKI. Teetä juomaan, hyvät herrat!
SEREBRJAKOV. Ystäväni, tuokaa minulle tee työhuoneeseeni, olkaa hyvä!
Minulla on tänään vielä vähän tekemistä.
SONJA. Mutta varmaankin ihastuisit metsänhoitajan asuntoon...
(Helena Andrejevna, Serebrjakov ja Sonja menevät sisään;
Telegin tulee pöydän luokse ja istuutuu Marinan viereen).
VOINITSKI. Nyt on tukahduttavan kuuma, mutta korkeasti oppinut
professorimme kävelee paltto päällä, kalossit jalassa, sateenvarjo
kainalossa ja hansikkaat kädessä.
ASTROV. Hän suojelee sillä tavoin terveyttään.
VOINITSKI. Mutta miten ystävällinen on hänen rouvansa! Miten
ystävällinen! En ole ikinä nähnyt kauniimpaa naista.
TELEGIN. Jos minä ratsastan kentällä, Marina Timofejevna, tai kävelen
varjoisassa puutarhassa, tai katselen tätä pöytää, niin tunnen
sanomatonta riemua! Ilma on hurmaava, lintuset laulavat, me elämme
kaikki rauhassa ja sovinnossa, -- mitä meiltä vielä puuttuu? (Ottaen
teelasin). Lämmin kiitos teille!
VOINITSKI (Unelmoiden). Ne silmät... Ihmeellinen nainen!
ASTROV. Kerro jotakin, Ivan Petrovitsh.
VOINITSKI (Välinpitämättömästi). Mitä sinulle kertoisin?
ASTROV. Eikö mitään uutta?
VOINITSKI. Ei mitään. Kaikki ennallaan. Minä olen sama mies kuin ennen,
tai jos suvaitset, olen tullut huonommaksi, ikäänkuin laiskistunut, en
tee mitään, ainoastaan murisen niinkuin vanha koira. Äitini, se vanha
kottarainen, loruaa yhä naisten emansipatsionista: toisella silmällään
katsoo hautaan, toisella etsii viisaista kirjoistaan uuden elämän
aamuruskoa.
ASTROV. Entä professori?
VOINITSKI. Niin, professori istuu entiseen tapaansa aamusta myöhään
yöhön yksin kamarissaan ja kirjoittaa. "Aivot jännityksessä, otsa
rypyssä me kirjoitamme oodeja oodien jälkeen, eikä meille eikä niille
koskaan kunnian kukko laula." Sääli paperia! Parempi olisi, jos hän
sepittäisi omaa elämäkertaansa. Siinä olisi mainio aine! Virkaheitto
professori, ymmärrätkö, semmoinen kuivettunut korppu, ränsistynyt
rahjus... Luusärkyä, reumatismia, leiniä ja sappi paisuksissa
mustasukkaisuudesta ja kateudesta... Eleleehän tuo kuhnuri ensimäisen
vaimonsa maatilalla, elelee vasten tahtoansa, kun ei kukkaro salli
hänen asua kaupungissa. Hän valittelee alinomaa onnettomuuttansa,
vaikka hän oikeastaan on tavattoman onnellinen. (Hermostuneesti).
Ajatteleppa, millainen onni! Yksinkertaisen lukkarin poika, köyhä
teini, ponnistelee korkeisiin oppiarvoihin ja professorin kateederiin,
saa arvonimen "hänen ylhäisyytensä", pääsee senaattorin vävypojaksi
j.n.e., j.n.e. Kaikki se ei vielä merkitse mitään. Mutta huomaappas
tämä! Mies kirjoittelee ja pitää kokonaista viisikolmatta vuotta
luentoja taiteesta, ymmärtämättä siitä kerrassaan hölynpölyä.
Viisikolmatta vuotta hän jauhaa vieraita ajatuksia realismista,
naturalismista ja kaikesta muusta roskasta; viisikolmatta vuotta hän
luennoi ja kirjoittelee asioista, jotka järkevälle ihmiselle ovat jo
aikaa sitten olleet tuttuja, mutta tyhmille taas epäintressantteja, --
niin, viisikolmatta vuotta ammentaa tyhjää tuuleen. Ja kaiken aikaa,
millainen itsetietoisuus! Millaiset vaatimukset! Hän pääsi eläkkeelle,
eikä häntä mainitse yksikään elävä sielu, hän on tuiki tuntematon; se
merkitsee, että hän on ollut viisikolmatta vuotta väärällä paikalla.
Mutta katsokaa: hän astelee kuin puolijumala!
ASTROV. No, sinä nähtävästi kadehdit häntä!
VOINITSKI. Kadehdinpa kyllä! Millainen onni hänellä on ollut
naismaailmassa! Ei yhdenkään Don Juanin menestys vedä hänelle vertoja!
Hänen ensimäinen vaimonsa, minun sisareni, ihana, hento olento, puhdas
kuin tuo siintävä taivas, hyväsydäminen, jalomielinen, jolla oli
enemmän ihailijoita kuin tuolla pölkkypäällä oppilaita, -- rakasti
häntä, niinkuin voivat rakastaa vain puhtaat enkelit samanlaisia
puhtaita ja kauniita olentoja kuin he itse. Minun äitini, hänen
anoppinsa, ihan jumaloi häntä siitä lähtien ja tuntee häntä kohtaan
siitä ajasta pyhää ihailua. Hänen toinen vaimonsa, kaunis ja järkevä
nainen -- te näitte hänet vast'ikään -- meni hänen kanssaan naimisiin,
vaikka hän oli jo ikämies, uhrasi hänelle nuoruutensa, kauneutensa,
vapautensa ja loistonsa. Miksi? Minkä vuoksi?
ASTROV. Onko hän uskollinen professorille?
VOINITSKI. Valitettavasti kyllä.
ASTROV. Minkä tähden valitettavasti?
VOINITSKI. Sentähden, että tuo uskollisuus on väärennettyä alusta
loppuun. Siinä on paljon kaunopuheisuutta, mutta ei laisinkaan
järjestystä. Pettää vanhaa miestä, jota ei voi sietää, -- se on
epämoraalista; pyrkiä tukahduttamaan itsessään iloinen nuoruus ja elävä
tunne, -- se ei ole epämoraalista.
TELEGIN (Itkevällä äänellä). Vanja, en pidä sinusta, kun niin puhut.
Mutta suoraan sanoen... Se, joka pettää miehen tai naisen, se on
todella uskoton ihminen, se saattaa pettää isänmaansakin!
VOINITSKI (Suuttuen). Hillitse sanatulvasi, Vohveli!
TBLKGIN. Suo anteeksi, Vanja. Vaimoni karkasi minulta seuraavana
päivänä häiden jälkeen rakastettunsa kanssa epämiellyttävän ulkomuotoni
vuoksi. Sen koommin en ole koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiani.
Siitä päivästä lähtien olen häntä rakastanut ja ollut hänelle
uskollinen, auttanut häntä, minkä olen voinut, ja kuluttanut omaisuuteni
niiden lasten kasvatukseen, jotka hän sai rakastettunsa kanssa. Onni
minulta riistettiin, mutta ylpeys minulle jäi. Ja hän? Nuoruus on
mennyttä, kauneus luonnonlakien mukaan lakastunut, rakastettu
kuollut... Mitä hänelle jäi jälelle?
(Sonja ja Helena Andrejevna tulevat; vähän myöhemmin tulee Maria
Vasiljevna kirja kädessä; hän istuutuu lukemaan; hänelle tarjotaan
teetä ja hän juo sen katsomatta muihin).
SONJA (Kiireesti, hoitajattarelle). Sinne tuli talonpoikia, Marinushka.
Mene kysymään, mitä heillä on asiaa, kyllä minä itse kaadan... (Kaataa
teetä).
(Hoitajatar menee. Helena Andrejevna ottaa kuppinsa ja juo,
istuen keinussa).
ASTROV (Helena Andrejevnalle). Tulin katsomaan miestänne. Kirjoititte
hänen olevan hyvin sairaana, reumatismia ja vielä jotakin muuta, mutta
hän näyttää aivan terveeltä.
HELENA ANDREJEVNA. Eilisiltana hän oli pahalla tuulella, valitti
jalkojaan säilöstelevän, mutta tänään ei ole mitään -- --
ASTROV. Mutta minä tärisin rattailla kolmekymmentä virstaa, niin että
pääni oli mennä murskaksi. Mutta jos kaikki on hyvin, niin eihän se ole
ensi kertaa. Senvuoksi jään teille huomiseen asti ja nukun sensijaan
kyllikseni.
SONJA. Sepä hauskaa. Te olette niin harvoin meillä yötä. Ette kai ole
vielä syönyt päivällistä?
ASTROV. En ole syönyt.
SONJA. No sepä sopii mainiosti, siis jäätte päivälliselle. Me syömme
nyt kello kuudelta (Juo). Tee on jäähtynyt!
TELEGIN. Teekeittiö on alkanut huomattavasti jäähtyä.
HELENA ANDREJEVNA. Vähät siitä, Ivan Ivanitsh, me juomme kylmänäkin.
TELEGIN. Anteeksi... Nimeni ei ole Ivan Ivanitsh, vaan Ilja Iljitsh...
Ilja Iljitsh Telegin eli Vohveli, niinkuin muutamat minua kutsuvat
rokonarpisten kasvojeni vuoksi. Minä olin aikoinani Sonjan kummina, ja
hänen ylhäisyytensä, teidän puolisonne, tuntee minut hyvin. Minä asun
nyt teidän naapurinanne, tällä tilalla... Jos sallitte minun
huomauttaa, niin minä tavallaan syön joka päivä teidän pöydässänne.
SONJA. Ilja Iljitsh on apulaisemme, oikea kätemme (Hellästi). Antakaa,
kummi, niin kaadan teille lisää teetä.
MARIA VASILJEVNA. Ah!
SONJA. Mikä on, teillä mummo kulta?
MARIA VASILJEVNA. Unohdin sanoa Aleksanderille... muistini on jo tulla
huon... että sain tänään kirjeen Paul Aleksejevitshilta Harkovista...
Hän lähetti uuden kirjasensa...
ASTROV. Onko se hauska?
MARIA VASILJEVNA. Hauska kyllä, vaan niin kummallinen. Hän kumoaa sen,
mitä seitsemän vuotta sitten itse puolusti. Se on kauheata!
VOINITSKI. Ei ollenkaan kauheata. Ottakaa teetä, maman.
MARIA VASILJEVNA. Mutta minä tahdon puhua!
VOINITSKI. Olemmehan jo viisitoista vuotta puhuneet ja puhuneet, ja
kirjoitelleet kirjasia. Olisi jo aika lopettaa.
MARIA VASILJEVNA. Miksi sinusta on vastenmielistä kuunnella, kun minä
puhun. Suo anteeksi, Jean, mutta sinä olet viime vuonna muuttunut niin
paljon, etten ollenkaan tunne sinua... Sinä olit ennen lujan
vakaumuksen mies, kirkas personallisuus...
VOINITSKI. No niin! Olin kirkas personallisuus, joka ei ketään
valaissut... (Paussi). Olin kirkas personallisuus... Myrkyllisempää
kokkapuhetta on mahdoton laskea! Nyt olen 47 vuotta vanha. Viime
vuoteen asti minä, niinkuin tekin, yritin tahallani sokaista silmiäni
tuolla teidän skolastukallanne, jotta en näkisi oikeata elämää, -- ja
luulin tekeväni oikein. Mutta nyt, jospa tietäisitte! En nuku öisin,
sillä minua inhoittaa ja raivostuttaa, kun olen tuhlannut niin kylmästi
sen ajan, jolloin olisin voinut hankkia itselleni kaiken sen, minkä
vanhuus minulta nyt kieltää!
SONJA. Ikävää, eno Vanja!
MARIA VASILJEVNA (Pojalleen). Näyttää siltä kuin syyttäisit entisiä
vakaumuksiasi jostakin... Mutta ne eivät ole syylliset, vaan sinä
itse.. Olet unohtanut, etteivät vakaumukset itsessään merkitse mitään,
ne ovat vain kuollut kirjain... Tekoja olisi tarvittu.
VOINITSKI. Tekoja? Ei jokainen ole syntynyt kirjoja tuhrivaksi
ikiliikkujaksi, niinkuin tuo teidän herra professorinne.
MARIA VASILJEVNA. Mitä tarkoitat tuolla puheellasi?
SONJA (Rukoilevasti). Mummo kulta! Eno Vanja! Rukoilen teitä!
VOINITSKI. Minä vaikenen. Vaikenen ja pyydän anteeksi.
(Paussi).
HELENA ANDREJEVNA. Mutta tänään on hyvä ilma... Ei ole kuuma.
(Paussi).
VOINITSKI. Tämmöisellä säällä olisi hyvä mennä vaikka hirteen...
(Telegin näppäilee kitaraa. Marina kuljeskelee
kartanolla ja huutaa kanoja).
MARINA. Tipu, tipu, tipu...
SONJA. Marina kulta, mitä asiaa oli talonpojilla?
MARINA. Entisillä asioillaan ne kulkivat, halusivat puhua jättömaasta.
Tipu, tipu, tipu...
SONJA. Mikä siellä nyt?
MARINA. Kirjava kana on kadonnut poikasineen... Kunhan eivät vain
varikset olisi vieneet... (Menee).
(Telegin soittaa polkkaa; kaikki kuuntelevat ääneti;
työmies tulee).
TYÖMIES. Onko herra tohtori täällä? (Astroville). Teitä tultiin
hakemaan, Mihail Ivanovitsh, olkaa niin hyvä.
ASTROV. Mistä?
TYÖMIES. Tehtaalta.
ASTROV (Äkäisesti). Kiitoksia paljon. Ei auta, täytyy lähteä... (Hakee
silmin lakkiansa). Harmillista, hitto vieköön...
SONJA. Ikävää todellakin... Tulkaa sitten tehtaalta takaisin
päivällisille...
ASTROV. En tule, ja muutenkin on myöhä. Missä minä... Mihin minä...
(Työmiehelle). Kas niin, hyvä mies, käyppäs hakemassa minulle pieni
ryyppy viinaa, yksin tein (Työmies menee). Missä minä... Mihinkä
minä... (Löytää lakkinsa). Ostrov kertoo eräässä runossaan miehestä,
jolla oli suuret viikset ja pienet hengenlahjat... Se olen minä. Jääkää
hyvästi, hyvät herrat... (Helena Andrejevnalle). Jos milloin
pistäydytte meillä päin, niin ottakaa Sofia Aleksandrovna mukaan, olen
siitä sydämestäni iloinen. Minulla on pieni maatila, kaikkiaan
kolmisenkymmentä desjatinaa, mutta mallikelpoinen puutarha ja
taimitarha, jollaista saatte hakea tuhannen virstan päästä. Tilukseni
rinnassa on kruunun metsäpalsta... Metsänvartija on vanha mies,
sairastelee alinomaa, niin että minä oikeastaan hoidan kaikki hänen
tehtävänsä.
HELENA ANDREJEVNA. Minulle on jo kerrottu, että te pidätte paljon
metsistä. Tietysti niistä voi olla suurta hyötyä, mutta eikö se
häiritse teidän oikeata kutsumustanne? Tehän olette lääkäri.
ASTROV. Jumala yksin tietää, mikä on oikea kutsumuksemme.
HELENA ANDREJEVNA. Ja onko metsänhoito hauskaa?
ASTROV. Kyllä se on hauskaa työtä.
VOINITSKI (Ivallisesti). Hyvinkin hauskaa!
HELENA ANDREJEVNA (Astroville). Te olette vielä nuori mies, näöstä
päättäen... noin 36-37 vuotta... eikä se varmaankaan ole niin hauskaa
kuin te väitätte. Metsä on metsää. Minusta se on yksitoikkoista.
SONJA. Eipäs, se on erinomaisen hauskaa. Mihail Lvovitsh istuttaa joka
vuosi uusia metsiä, ja hän on jo saanut pronssimitalin ja diploomin.
Hän pitää huolta siitä, ettei vanhoja metsiä haaskata. Jospa kuulisitte
hänen puhuvan, niin olisitte aivan samaa mieltä kuin hän. Hän sanoo,
että metsät kaunistavat maata, että ne opettavat ihmistä ymmärtämään
kauneutta ja synnyttävät hänessä ylevän tunnelman. Metsät tekevät
ankaran ilmaston lauhkeammaksi. Seuduilla, missä ilmasto on lauhkeata,
kulutetaan vähemmän voimaa taistelussa luontoa vastaan ja senvuoksi on
ihminenkin siellä pehmeämpi ja hellempi; siellä on kansa kaunista,
notkeata, helposti innostuvaa, heidän puheensa on hienoa, liikkeensä
sulavia. Heillä kukoistivat tieteet ja taiteet, heidän filosofiansa ei
ole synkkää, heidän suhteensa naisiin on täynnä hienoa aateluutta.
VOINITSKI (Nauraen). Bravo, bravo!... Kaikki tuo on kaunista, mutta ei
vakuuttavaa, niin että (Astroville) salli minun, ystäväni, yhä
edelleenkin lämmittää uuniani haloilla ja rakentaa latoja hirsistä.
ASTROV. Voithan lämmittää uuneja sammalturpeilla ja rakentaa latoja
kivestä. Mutta olkoon menneeksi, hakkaa vain metsiä tarpeeseen, vaan
miksi haaskata ne kokonaan? Venäjän metsät vapisevat kirveeniskuista,
miljaardeja puita kaatuu, petojen ja lintujen asunnot tehdään
autioiksi, joet mataloituvat ja kuivuvat, katoavat ainiaaksi ihanat
maisemat, ja kaikki siitä syystä, kun ei laiskalla ihmisellä ole sen
vertaa järkeä, että hän viitsisi kumartua ottamaan maasta
lämmitysaineita (Helena Andrejevnalle). Eikö se ole totta? Ymmärtämätön
raakalainen se vain saattaa polttaa uunissaan noita kaunottaria ja
hävittää sitä, mitä voimme luoda. Ihmiselle on annettu järki ja
luomisvoima, jotta hän kartuttaisi sitä, mitä hän on saanut, mutta
tähän asti hän ei ole luonut, vaan hävittänyt. Metsät vähenevät
vähenemistään, joet kuivuvat, metsänriista on kadonnut, ilmasto
turmeltunut ja päivä päivältä muuttuu maa yhä karummaksi ja rumemmaksi.
(Voinitskille). Niin, sinä katsot minuun ivallisesti eikä mikään, mitä
sinulle puhun, näytä sinusta vakavalta ja... ja, kenties se onkin
tyhmää, mutta, kun kuljen talonpojan metsien ohi, jotka olen pelastanut
haaskauksesta, tai kun kuulen kuinka nuori metsäni, jonka olen
istuttanut omin käsin, tuulessa humisee, niin tunnustan että ilmasto on
jossakin määrin minunkin vallassani, ja että jos ihminen tuhannen
vuoden päästä tulee onnelliseksi, niin olen minäkin siihen osaltani
hiukan vaikuttanut. Kun istutan pienen koivun ja sitten näen, kuinka se
viheriöitsee ja huojuu tuulessa, niin sieluni täyttyy ylpeydellä, ja
minä... (Huomaten työmiehen, joka on tuonut hänelle tarjottimella
ryypyn viinaa). Mutta... (juo) jo on aika lähteä. Kaikki tämä on
loppujen lopuksi vain tyhjää lorua. Saan kunnian sanoa jäähyväiseni!
(Lähtee kartanoon päin).
SONJA (Ottaa häntä kädestä ja menee mukaan). Milloinka tulette meillä
käymään?
ASTROV. En tiedä...
SONJA. Vastako kuukauden perästä taas?...
(Astrov ja Sonja menevät huoneisiin; Maria Vasiljevna ja
Telegin jäävät pöytään; Helena Andrejevna ja Voinitski
menevät terassille).
HELENA ANDREJEVNA. Mutta te, Ivan Petrovitsh, käyttäydyitte taaskin
mahdottomasti. Oliko teidän pakko suututtaa Maria Vasiljevnaa
puheellanne ikiliikkujasta! Ja tänään suuruksen jälkeen taas riitelitte
Aleksanderin kanssa. Miten pikkumaista se on!
VOINITSKI. Mutta jollen siedä häntä.
HELENA ANDREJEVNA. Ei ole syytä vihata Aleksanderia, hän on samanlainen
kuin kaikki muutkin. Ei yhtään huonompi kuin te.
VOINITSKI. Jospa näkisitte hänen kasvonsa, hänen liikkeensä... Kuinka
ikävältä teistä tuntuneekaan elämä! Ah, kuinka ikävältä!
HELENA ANDREJEVNA. Ah, sekä kyllästyttävältä että ikävältä! Kaikki
haukkuvat miestäni, kaikki katsovat minuun säälien: onneton, hänellä on
vanha mies! Tämä osanotto -- oo, kuinka hyvin sen ymmärrän! Muistatko,
mitä Astrov äsken sanoi: kaikki te järjettömästi haaskaatte metsiä,
eikä kohta enää ole metsää missään maan päällä. Yhtä järjettömästi te
haaskaatte ihmisiä, eikä kohta ole maailmassa enää uskollisuutta, ei
puhtautta, eikä kykyä uhrautuvaisuuteen --, kiitos teille siitä! Miksi
ette voi välinpitämättömästi katsoa naiseen, joka ei ole teidän omanne?
Senvuoksi, että tuo tohtori on oikeassa -- että teitä kaikkia riivaa
hävityksen henki. Te ette sääli metsää, ette lintuja, ette naisia, ette
toisianne...
VOINITSKI. En pidä teidän filosofiastanne.
(Paussi).
HELENA ANDREJEVNA. Tuolla tohtorilla on väsyneet, hermostuneet kasvot.
Intressantit kasvot. Sonja nähtävästi pitää hänestä, hän on rakastunut
häneen, ja minä ymmärrän häntä. Tohtori on käynyt minun täällä
ollessani jo kolme kertaa, mutta minä olen ollut arka enkä ole
kertaakaan puhellut hänen kanssaan, niinkuin olisi pitänyt, enkä ole
ollut hänelle sydämellinen. Hän on luullut minua häijyksi. Luultavasti
minä ja te, Ivan Petrovitsh, olemme hyviä ystäviä siitä syystä, että me
molemmat olemme raskassävyisiä, ikäviä ihmisiä! Hyvä ystävä! Älkää
katsoko minuun tuolla tavoin, en pidä siitä.
VOINITSKI. Voinko katsoa teihin muuten, jos kerran teitä rakastan? Te
olette minun onneni, elämäni, nuoruuteni! Tiedän, että minulla on vähän
menestyksentoiveita, tuskin ollenkaan, mutta en kaipaa mitään, sallikaa
minun vain katsella teitä, kuulla ääntänne...
HELENA ANDREJEVNA. Hiljempaa. Voivat kuulla teidän puheenne!
(Menevät huoneeseen).
VOINITSKI (Mennen Helenan jäljestä). Sallikaa minun puhua teille
rakkaudestani, älkää ajako minua pois, siinä yksin on minun suurin
onneni...
HELENA ANDREJEVNA. Te kiusaatte minua...
(Molemmat menevät sisään).
(Telegin näppäilee kieliä ja soittaa polkkaa; Maria Vasiljevna
tekee kirjasen laitaan joitakin muistiinpanoja).
_Esirippu alas_.